 Thomas Taussi su 27.12.2009 |
 Kirjoitin lukiossa aineistomielipidekirjoituksen, joka perustuu Kari Uusikylän artikkeliin Koulutappajat. Aineisto on jo kymmenen vuotta vanha, mutta sen tekee ajankohtaiseksi Suomessa viime vuosina tapahtuneet koulusurmat sekä pinnalle puskeva hyvinvointivaltiokeskustelu. Kirjoitin reilusti yli vuosi sitten Nykypäivä -lehteen mielipidekirjoituksen siitä, mihin suuntaan Suomen peruskouluja tulisi kehittää. Olen aina lähestynyt tätä aihetta omien sekä muiden koululaisten tuoreiden kokemusten pohjalta. Hyvin monet keskusteluun osallistuvat korkea-arvoiset tutkijat sekä poliitikot ovat käyneet oman peruskoulunsa jo aikoja sitten vielä aivan erilaisessa järjestelmässä. Varsinkaan heidän ei pitäisi julistaa kovaan ääneen kehäpäätelmistä johdettuja totuuksia. Vaikuttaa siltä, että koulujärjestelmässä itsessään olevia ongelmia ei haluta myöntää, vaan niitä pidetään seurauksena milloin mistäkin – vakaumuksesta riippuen. Ongelmilla halutaan vain ratsastaa. Edellä mainituilla ”oireilla” yritetään vain varoittaa yhteiskunnan liberalisoitumisesta, eikä itse ongelmiin esitetä konkreettisia ratkaisuja. Uusikylän artikkeli on tästä loistava esimerkki. Ratkaisuna erilaisuuden aiheuttamiin ongelmiin ehdotetaan usein raakaa tasapäistämistä pehmeään tasa-arvoon ja yhteisöllisyyteen puettuna. Sen tarkoituksena on pikemminkin peitellä ongelmia hukuttamalla pahoinvoivien yksilöiden avunhuudot massaan.
Sain aikaisemmasta mielipidekirjoituksestani hyvää palautetta erilaisilta ihmisiltä. Monet poliitikotkin ovat kanssani samaa mieltä, mutta siihen se on toistaiseksi jäänyt. Ajatuksiani vastaan myös hyökättiin. Suuri osa kritiikistä oli nimetöntä, koska viestit olivat niin epäkorrekteja. Ei ihme, että viimeisetkin varteenotettavat poliitikot pelkäävät ryhtyä muutostoimiin, jos vastustus on niin ylivoimaista. Yksilönvapauden ja menestyksen tärkeyden puolestapuhujia vastaan hyökätään tutkijoiden olkinukkearmeijalla sekä kehäpäätelmillä. Poliitikot taas pitävät huolen populismista ja halpamaisesta irtopisteiden keräämisestä. Menestyjiä ei saa syyllistääThomas Taussi
Kari Uusikylän mielestä Suomesta on tulossa pelottavaa vauhtia yksilökeskeinen ja kilpailuhenkinen yhteiskunta. Yksilön henkilökohtainen menestys tulisi kirjoittajan mukaan asettaa toisarvoiseksi yhdessä elämiseen ja ihmisen kunnioittamiseen verrattuna. Opettaja-lehden numerossa 18-19/1999 ilmestyneessä kolumnissa Koulutappajat hän aloittaa tekstinsä kertomalla Yhdysvalloissa tapahtuneesta kouluammuskelusta. Tätä tragediaa Uusikylä käyttää esimerkkinä pelkäämänsä yhteiskuntajärjestelmän vaaroista.
Uusikylän asenne yksilöllisyydestä tunnettua amerikkalaista yhteiskuntaa kohtaan pilkottaa jo artikkelin toisessa kappaleessa. Hän arvioi amerikkalaisten kouluampujien mielipuolisuuden syyksi välinpitämättömiä vanhempia. Varmaa tietoa kirjoittajalla ei ole. ”Kenties vanhemmat ovat luoneet uraa tai ehkä heidän on ollut pakko tehdä monta työtä ansaitakseen lapsilleen leivän tai tulevia kymmenien tuhansien yliopistomaksuja.” Uusikylä haluaa näin sanoa, että vanhempien välinpitämättömyys juontaa yhteiskunnan karuihin arvoihin.
Kirjoittaja luettelee Yhdysvaltojen sosiaalisia epäkohtia ja väittää Suomen olevan samalla tiellä. Kirjoittaja aistii joka paikassa raakaa kilpailua ja armotonta kannattavuus- ja tehokkuusajattelua. Itse erotan kuitenkin suuria perustavanlaatuisia eroja Suomen ja Uusikylän halveksiman Yhdysvaltojen kulttuureissa. Suomessa pitkään vallinneen yhtenäiskulttuurin takia pienetkin yhteiskunnalliset muutokset sekä arvojen poikkeaminen valtavirrasta koetaan vallankumouksellisiksi.
Uusikylä kannattaa selvästi pohjoismaista hyvinvointivaltioideologiaa. Hän pitää 1990-luvun alussa alkanutta hyvinvointivaltion rappeutumista, julkisten palveluiden vähenemistä, tietoisena arvovalintana. Uusikylä ei kuitenkaan huomioi, että Suomen valtionjohto on 90-luvun laman jälkeen joutunut miettimään tarkasti, mihin rahat riittävät. Velkaantuneella valtiolla ei enää yksinkertaisesti ole varaa ottaa lempeän äidin roolia.
Uusikylä sekoittaa valtion ja yhteiskunnan keskenään. Hän väittää, että toisesta ihmisestä välittämisestä ja heikoista huolehtimisesta olisi tullut kielteiseksi koettua ”holhoamista”. Tällöin täytyisi puhua ”holhousyhteiskunnasta”, mitä en ole koskaan havainnut. Uskaltaisin väittää, että yhteiskunnassa arvostetaan edelleen vapaaehtoistyötä ja välittämistä. Ihmisen empaattisuus vain korostuu entisestään, kun lähimmäisenvastuuta ei voi täysin ulkoistaa. Ihmiset eivät koe mielekkääksi, että valtionjohto päättää moraaliin vedoten yhä enemmän heidän puolestaan. Siitä juontaa sana ”holhousvaltio”.
Menestyminen on Uusikylän mielestä yliarvostettua ja kilpailu kirjaimellisesti taistelua, ”muiden lyömistä”. Uusikylä leimaa menestyjiä narsisteiksi ja kutsuu heitä myös koneaivoiksi. Tekstin tyrkyttämän menestyjäkuvan mukaan vain raha ratkaisee, ja kaikki muu ollaan valmiita uhraamaan ohikiitävän onnen saavuttamiseksi. Rivien välistä teksti syyllistää menestyjiä muiden pahoinvoinnista. Uusikylä tuo esille menestyjien varjoon jäävät alisuoriutujat, joille elämä ei voi tarjota mitään.
Ratkaisuksi Uusikylä ehdottaa lasten suojelemista kilpailulta. Tämä tulisi olla hänen mukaansa lasten vanhempien ja opettajien tehtävä. Olisi vaikea uskoa, että jotkut vanhemmat näkisivät parhaaksi opettaa lapsilleen pienestä pitäen kilpailua veren maku suussa. Siihen nähden Uusikylä ei ehdota mitään oikeasti uutta ja konkreettista. Kirjoittajan omat ideat eivät lopulta eroa siitä ”sisällöttömästä sanahelinästä”, jota Yhdysvaltain presidentin kriisipuheet hänen mielestään ovat.
Nyky-Suomessa menestyminen on jo ennestäänkin aliarvostettua, ja menestyjiä syyllistetään laajoilla yleistyksillä. Uusikylän kirjoitus on tästä hyvä esimerkki. Suomessa ei esimerkiksi ole nimeksikään ”eliittikouluja”. Ylipäätään yksityisille kouluvaihtoehdoille ei hyvinvointivaltiossamme ole edes tilaa. Jos menestymisestä tehdään yhdentekevää tai jopa halveksittavaa, harvat ja viimeiset menestyjät saattavat jopa puolustusreaktionaan muuttua narsisteiksi.
Uusikylä haluaisi kieltää kilpailun kouluissa. Tarkemmin hän ei tätä käsittele, mutta käytännössä se tarkoittaisi oppilaiden lyömistä samaan muottiin. Jos oppilaiden välinen kilpailu minimoitaisiin, myös oppilaissa ilmenevät erot tulisi piilottaa. Saisikohan oppilaiden osaamistakaan enää mitata vertailukelpoisella asteikolla, ylioppilaskirjoituksista puhumattakaan? Potentiaalisia hyviä oppilaita tuskin enää kannustettaisiin yrittämään parastaan, sillä se olisi, mikä pahinta, haitaksi heikoimpien oppilaiden itsetunnolle.
Varsinkin peruskoulussa jo pelkästään nykyinenkin tasapäistäminen aiheuttaa ongelmia. Lahjakkaat, oppimishaluttomat sekä oppimisvaikeuksista kärsivät pannaan samoihin luokkaryhmiin. Lahjakkaat oppijat kärsivät haasteettomuudesta ja hitaasta etenemisvauhdista, kun taas heikoimpien itsetunto murenee osaamattomuuden häpeästä ja paineista. Järjestelmä ei palvele ketään paitsi kiusaajia, jotka saavat tykinruokaa opiskeluun motivoituneista oppilaista.
Kaksi vuotta sitten Jokelassa tapahtuneen kouluammuskelun takana ollut henkilö oli keskivertoa parempi oppilas, joka kärsi koulun haasteettomuudesta. Hän oli alakoulusta asti koulukiusattu. Jos Suomessa olisi ollut tarpeeksi vapaa ja yksilöllinen koulujärjestelmä, tätäkään tragediaa ei olisi tapahtunut.
Uusikylä ei ota huomioon, että myös tasapäistäminen ja holhoaminen voivat aiheuttaa masentumista ja turhautumista. Kirjoittajalla on suurempi halu ottaa kantaa läntistä yksilöllistä järjestelmää vastaan kuin ajatella asioita monipuolisemmin ja syvällisemmin. Tuntemamme hyvinvointivaltion jäänne on kallis ja tehoton. Sen jos minkä ylläpitäminen vaatisi parhaansa yrittämistä, kovaa työtä sekä ennen kaikkea menestystä.
Liite:
KoulutappajatKari Uusikylä
Opettaja-lehti 18-19 7.5.1999
|
|
|
