- Nuorsuomalainen näkemys Suomen mahdollisuuksista

tai Suomalainen aikapommi

Löysin keväällä nettiantikvariaatista legendaarisen kirjan Ultimatum Isänmaalle. Minun oli aivan pakko tilata se. Ultimatum isänmaalle – Nuorsuomalainen näkemys Suomen mahdollisuuksista on Risto E.J. Penttilän, Janne Jutilan ja Jaakko Tapanisen viime laman aikoihin vuonna 1993 kirjoittama poliittinen manifesti. Kirjoittajat olivat tuolloin turhautuneita suomettumiseen ja kestämättömään, kriisiin ajautuneeseen valtiokeskeiseen yhteiskuntamalliin. Kirja puuttuukin suomalaisen yhteiskuntapolitiikan epäkohtiin ja tarjoaa tilalle ratkaisuja, jotka ovat osa yhtä kokonaista nuorsuomalaista visiota parempivointisesta Suomesta.

Ultimatum isänmaalle on kattava pamfletti, joka on tyypillisesti napakka ja tiivis. Kirja oli aikoinaan kuin pitkä avoin kirje Suomen kansalle. Siksi se sisältääkin tehokasta retoriikkaa, ja asiat esitellään lukijalle hyvin dynaamisesti ja kansanomaisesti. 126 sivuun sisältyy poliittisten parannusehdotusten lisäksi tilitystä suomettumisesta ja historiassa tehdyistä virheistä, joita nykyään pidetään typerinä. Rivien välistä uhkuu kirjoittajien turhautuminen vanhaan Suomeen. Myös nuorsuomalainen, liberaali keskustaoikeistolainen aate esitellään. Arvopohja on kirjan punainen lanka. Yksilöllinen valinnanvapaus nähdään myös muunakin kuin onnellisuutta lisäävänä arvona. Se on myös tie joustavuuteen ja menestykseen. Toisaalta monista, varsinkin historiaan viittaavista faktoista olisi ollut mielenkiintoista kuulla lisää. Ehkä Risto E.J. Penttilän uusin kirja Historian roolipeli antaa sitten enemmän vastauksia.

Pamfletista tuli menestys 90-luvun puoliväliin mennessä, ja aatteen ympärille syntyi Nuorsuomalaisten puolue, jonka puheenjohtajana toimi yksi kirjan kirjoittajista, Risto E.J. Penttilä. Voidaan puhua, että tämä pieni, mutta kovaääninen poliittinen liike käynnisti ns. nuorsuomalaisen projektin, jonka yhtenä tarkoituksena on ollut saattaa Suomi rakennemuutoksen läpi nykyaikaiseen globaaliin maailmaan. Samalla on yritetty karistaa pois kylmän sodan aikana opittuja pahoja yhteiskuntapoliittisia tapoja, joille ei ole tarvetta globaalissa maailmassa. Nuorsuomalainen puolue ehti toimia muutaman vuoden 90-luvun lopulla, ja se haastoi valtapuolueet muuttumaan ja jatkamaan nuorsuomalaista projektia, joka on edennyt hitaasti ja varmasti jo ainakin näihin päiviin asti.

Lähtökohta

Jotta voitaisiin päättää määränpäästä, täytyy tarkastella nykyistä tilaa ja varsinkin sen historiaa. Kirja käsitteleekin syitä, jotka aikoinaan johtivat lamaan. Kirjassa käsitellään Suomen historiaa 1900-luvun alusta lähtien ja arvioidaan suomalaisen poliittisen kulttuurin kehitystä.

”Pohjoismainen hyvinvointivaltio? Ei – ainakaan siinä muodossa, jossa sen tunsimme. vaikka he (pienet ikäluokat) ovat tuon projektin tuotteita, he eivät koskaan ottaneet sitä omakseen: se ahdisti, se tukahdutti, se tasapäisti, ja ennen kaikkea se ei toiminut. Se on antanut heille pistokset neuvolassa, paikat hampaisiin ja loputtomasti koulutusta, mutta nyt tärkeimmällä hetkellä se on pettänyt heidät.”

Kirjan teesi on, että kylmän sodan aikainen “hyvinvointivaltio” on ajautunut kriisiin, eikä paluuta vanhaan valtiokeskeisyyteen ole: Suomen täytyy liittyä länsimaiden joukkoon ja uudistaa poliittista kulttuuriaan avoimeksi.

Aate

Nuorsuomalainen aate eroaa oikeistokonservatismista ja vasemmistososialismista sillä, että se on aidosti liberaali (sanan alkuperäisessä merkityksessä). Konservatismia ja sosialismia yhdistää kollektivismi, eli yksilön näkeminen pelkkänä vajaana, suunniteltavan kokonaisuuden rattaana. 1900-luvun politiikassa perinteisen oikeiston ja vasemmiston väliin ei aina mahtunut aidosti liberaalia vaihtoehtoa. Sen sijaan liberalismin käsite sekä vapaus kaapattiin markkinointimielessä jo 1900-luvun alussa. Tällaiset vääristymät antavat vapaudesta ja liberalismista hyvin erilaisia kuvia. Nuorsuomalaisten soveltama alkuperäinen, ns. klassinen liberalismi puolustaa kaikenlaista henkilökohtaista, mutta vastuullista valinnanvapautta. Tähän lukeutuu myös vapaus tehdä kauppaa ilman poliitikkojen ”apua” sekä mahdollisuus saada sanottavansa kuuluviin sensuurittomassa mediassa.

Alkuperäistä liberalismia sovellettiin jo aikaisemmin 1900-luvulla. Tämän neoliberalismin nimissä harjoitettu, hieman päinvastainen, paremminkin uuskonservatiiviseksi luonnehdittava politiikka tahrasi 80-luvun loppuun mennessä kyseisen aatteen. Suomessa uusliberalismista tuli kirosana. Sen enempää asioista keskustelematta tietty politiikka voitiin vasemmiston puolelta saattaa huonoon valoon vain nimittämällä sitä uusliberalistiseksi. Tämä pätee joissain määrin vieläkin. Kirjassa tehdään selväksi, että nuorsuomalainen uusi liberalismin sovellus eroaa ”uusliberalismista” sellaisena kuin termi politiikassa tunnetaan.

Lama, syyt ja seuraukset

Toisin kuin nykyinen globaali taloustaantuma, 90-luvun lama oli laaja yhteiskunnallinen kriisi. Kyse ei ollut pelkästään satunnaisesta talouden alamäestä tai muutamasta yksittäisestä poliittisesta päätöksestä, jotka olisivat pienessä ajassa muuttaneet koko Suomen talouskehityksen luonteen ja suunnan. Ongelmille suotuisaa ilmapiiriä oltiin nimittäin luotu jo vuosikausia. Kirja puuttuu ”suomalaiseen itsepetokseen”, joka tarkoittaa syiden vierittämistä itsestä poispäin, jotta ei tarvitsisi itse katsoa peiliin. Perinteiset selitykset viime lamaan löytyvät Neuvostoliiton hajoamisesta, joka lamaannutti idänkaupan, sekä rahamarkkinoiden sääntelyn purkamisesta, joka mursi sääntelyn itse luoman padon.

Kaikki nämä edellä mainitut perinteiset selitykset ovat kovin lyhytnäköisiä. Kirja syyttää kokonaisuutena kotimaan poliittista kulttuuria, joka oli jo 60-luvulta lähtien jähmettynyt konsensukseen ja korporatismiin. Kaikki tämä oli imenyt Suomen joustavuutta ja uusiutumiskykyä, minkä takia taantuma muuttui lamaksi. Korporatismi on asioiden sopimista voimakkaimpien eturyhmien, kuten ammatillisten ja työnantajavetoisten keskusjärjestöjen sekä Suomen hallituksen kesken. Ongelmana on, että tällainen järjestelmä ei jätä varaa yksilölliselle ja joustavalle soveltamiselle, joka on markkinataloudessa toimivalle yritykselle elinehto.

Vain vahvimmat toimijat saattoivat toteuttaa suunnitelmiaan poliittisen konsensuksen ehdoilla. Olosuhteet olivat epäsuotuisat pk-yrittäjyyden ja kilpailun syntymiselle. Kokonaistuotantoa kasvattavaa markkinarakojen täyttämistä vaikeutettiin, koska kukaan poliittista tai taloudellista valtaa pitävistä ei olisi hyötynyt turvallisen asemasodan murtamisesta. Kabinettipolitiikka asetti yhteiskunnassa vallitsevien valtasuhteiden vakauttamisen kansantaloudellisten hyötyjen edelle. Pidemmän päälle tällainen malli ei olisi palvellut ketään.

Valtiokeskeisyys mahdollisti rappiokekkoslaisen konsensuspolitiikan, jolle edellä mainitut ongelmat olivat tyypillisiä. Politiikasta oli tullut kirjaimellisesti “rahanjakoa eri intressiryhmille”. Aikoinaan ihmisen taloudelliset valinnanmahdollisuudet saattoivat olla sidottuina vallitsevaan politiikkaan, ja oikeudet oli jaettu voimakkaimpien poliittisten tahojen kesken. Tämän lisäksi myös puolipoliittisella kerhotoiminnalla saatiin ihmisten tuki vieraantuneelle kabinettipolitiikalle.

”Keskusjärjestöt niin työnantaja- kuin työntekijäpuolellakin ovat monopolisoineet totuuden siitä, mitä työpaikoilla tapahtuu. Ja kun laudan ääreen on kolmanneksi pelaajaksi valittu (Suomen) hallitus, on varmaa, että päätökset syntyvät aivan muussa maailmassa kuin siinä, jossa niitä sovelletaan.”

Idänkauppaa hallitsivat Maalaisliitto ja Kekkonen, jolloin idänkauppaa harjoittaneiden yritysten täytyi olla lojaaleja harjoitetulle ulkopolitiikalle ja valtapuolueiden suosiossa. Työmarkkinat taas olivat SAK-SDP:n hallinnassa, jolloin liittojen pikkumaisiinkin vaatimuksiin oli suostuttava, tai koko maa kärsi lakkoilusta. Historiantutkimusta ja –opetusta suodatettiin harjoitetun ulkopolitiikan ehdoilla, mikä ei todellakaan antanut tulokseksi lähempänä todellisuutta olevaa kokonaiskuvaa.

Joskus kouluissa ollaan jopa opetettu, että Suomi itse provosoi tarkoitushakuisesti ylivoimaisen suurta Neuvostoliittoa talvisodan sytyttämiseksi. Valtiolla oli tiedonvälitysmonopoli (YLE) vuoteen 1985 asti, jolloin oli mahdollista suodattaa “vääräoppisia” tai kiistanalaisia näkemyksiä pois ja hyssytellä mediakeskustelua.

Yksikään valtio ei ole koskaan verottanut tai kuluttanut itseään rikkaammaksi

Kirjan sanoma on rivien välistä se, ettei lainsäädäntö rajoituksineen ole itsessään tie yhteiskunnan rikastuttamiseen. Sääntelystä on tullut eturyhmien ja niihin verkostoituneiden toimijoiden väline vaikeuttaa lainsäädännön avulla kilpailijoiden mahdollisuuksia sen sijaan, että voimavarat käytettäisiin oman paremmuuden vaalimiseen. Tässä on kyse siitä, että vastakilpailijoiden sabotoiminen on helpompaa kuin omaan suoritukseen keskittyminen reilussa kilpailussa. Kenenkään sabotointi ei kasvata kokonaistuotetta.

Nuorsuomalaiset kirjoittajat ovat huolissaan siitä, että sääntöjen muuttaminen kaikille yhtäläisiksi on vallitsevan politiikan takia hankalaa. Konsensukseen nimittäin kuuluu, että ensin täytyy kysyä vallitsevasta syrjinnästä ja etuoikeuttamisesta hyötyvien kanta jokaiseen asiaan. Vähäisestä ymmärrystasosta tai itsekkyydestä johtui, että varsinkin ammattiliittopuolella saavutetut edut pyhitettiin ja lujitettiin poliittisen järjestelmän avulla. Kukapa vapaaehtoisesti sahaisi oksaa altaan?

Koska kasvava markkinatalous perustuu yksilölliselle voittojen ja tappioiden järjestelmälle, kansantalouden riskit ovat normaalisti hajautuneet. Kirjassa käsitellään ongelmaa, jossa luonnollinen, vastuun tasainen jakautuminen koko kansantalouden kesken on vääristynyt valtiojohtoisten suunnitelmien takia. Voittojen ja tappioiden järjestelmästä oltiin rajattu vastuuvapauden ulkopuolelle ylisuuren n. 800 000 julkisen työpaikan lisäksi käytännössä myös maatalous (suuret tuet), suurteollisuus (riskitakaus) sekä muu hajautuneempi toiminta tukirihmastossa. Kirja esittää tärkeän huomion, että kansantalouden riskit ovat tällaisessa mallissa sysätty pienen yksityisen sektorin yrittäjille, työntekijöille sekä omistajille.

Jo 15 vuotta sitten Suomi oli joutunut ottamaan rajusti velkaa menojensa kattamiseksi. Kaukonäköiset nuorsuomalaiset ymmärsivät jo tuolloin myös tulevat uhat; väestön ikääntymisen, julkisten palveluiden kysynnän kasvamisen, huoltosuhteen heikkenemisen ja siitä koituvat entistä suuremmat rasitteet puhumattakaan vastaavanlaisista taantumista. Korkeat verot, yritysten sekä osaavan aineksen muuttaminen ulkomaille, yrittäjyyden lopahtaminen, köyhtyminen sekä pahoinvoinnin lisääntyminen ovat pahin uhkakuva noidankehästä, josta ei oltu kirjan kontekstissa enää kaukana. Tätä ilmiötä kutsutaan suomalaiseksi aikapommiksi, joka täytyy purkaa.

90-luvun lama opetti viimeistään sen, että pidemmän päälle menot täytyy mitoittaa tulojen mukaan, eikä toisin. Reaalista rahaa ei myöskään ole mahdollista taikoa tyhjästä valuutan arvoa rukkaamalla, itseään verottamalla tai julkista sektoria kasvattamalla. Nuorsuomalaiset tarjoavat kirjassa lääkkeeksi julkisen sektorin sekä valtion tehtävien vähentämistä turhien valtiollisten suojatyöpaikkojen karsimisella, tempputyöllistämisen rajoittamisella sekä sosiaaliturvajärjestelmän uudistamisella. Pohjalla on ajatus, ettei valtio ole yritys tai äiti. Yksityisen sektorin elvyttämiseksi kirjassa on esitetty tasapäistävän verotuksen sekä yrittämisen esteiden poistamista.

Seuraavassa artikkelissa käsittelen lyhyesti Ultimatumin ajankohtaisuutta.