- Ultimatum tänään

Viime lamasta on jo n. 15-20 vuotta, ja edellistä tekstiä täytyy lukea hieman sen aikaisessa kontekstissa. 15 vuodessa monet asiat ovat jo muuttuneet nuorsuomalaisen vision suuntaan. Jotkut ovat vasta muuttumassa tai odottamassa muutosta. Tässä omin sanoin muutamia:

• Suomi on tehnyt sen, mitä kirjassa on suositeltu – liittynyt EU:hun. Keskusjohtoista federalismia nuorsuomalaiset eivät kuitenkaan kannata. Ultimatumin sanoma ei ole perinteisessä mielessä nationalistinen, mutta kansallisvaltiot nähdään tärkeinä yksilöllisinä yksiköinä suuressa liitossa.
• Maataloustuet on delegoitu EU:lle.
• Kansalaispalkkajärjestelmää tai ns. negatiivista tuloveroa ei ole vielä otettu käyttöön.
• Julkinen sektori on pienentynyt käytännössä arviolta n. 800 000-500 000 = 300 000 työpaikalla. Suhteellisesti luvusta saattaa tehdä paljon suuremman muutkin muuttuneet työvoima- ja väestötilastot.
• Elinkeinorakenne on kehittynyt ennustettuun suuntaan: tieto- ja palveluyhteiskunnaksi.
• Konsensushakuisen korporatismin rooli on alkanut hitaasti heikentymään. Ammattiliitot kärsivät hienoisesta jäsenkadosta. Siitä kertoo mm. räikeiden värväyskampanjoiden kohdistaminen entistä nuorempiin, alaikäisiin koululaisiin.
• Valuutan arvon rukkaaminen suomalaisten tahdon mukaan on nykyään mahdotonta, sillä markka on korvattu eurolla ja rahapoliittinen valta on siirretty EKP:lle.
• Verotusta on onnistuttu keventämään tasapuolisesti.
• Kolmen suurimman, hieman toisiaan peilaavan puolueen kankeasta politiikasta ollaan vasta pikkuhiljaa pääsemässä eroon. Arvoja on alettu hivuttamaan politiikkaan, ja selkeitäkin linjaeroja on huomattavissa. Kehityksen suunta ja nopeus ovat tosin tällä hetkellä arveluttavia.
• YLEn sähkömediamonopoli on murtunut jo aikoja sitten, mutta mediakeskustelussa voi aistia vielä seulontaa, eivätkä puheet itsesensuurista saata aina olla pelkkiä salaliittoteorioita.

Suurimmat, pian eläkkeelle siirtyvät ikäluokat muistavat parhaiten kylmän sodan aikaisen hyvinvointivaltion nousun ja varmasti myös katkerana sen suuruudenhullun unelman kariutumisen kylmään todellisuuteen. Laaja julkinen sektori varmoine työpaikkoineen tarjottiin toisten, yksityisten riskinottajien kustannuksella, siis todella kovalla hinnalla, johon ei pidemmän päälle ollut varaa. Hyvinvointivaltio kompastui omaan mahdottomuuteensa. Illuusio jouduttiinkin hylkäämään ja mitoittamaan uudelleen ensimmäistä kertaa viime laman aikana. Suomalaisen aikapommin tikitys saatiin vaimennettua ostamalla siihen hieman lisäaikaa valtionvelalla ja lykkäämällä se eteenpäin seuraavalle sukupolvelle. Pommi jäi kuitenkin purkamatta.

Hyvinvointivaltion välttämätöntä uudelleenmitoittamista ei ehkä olla käsitetty mahdottoman hylkäämisenä, vaan jonain tahallisena ja kiusallisena “eliitin” hankkeena. Ei olisi vaikeaa kuvitella eräät puolueet ja ammattiyhdistykset mantraamassa populistista retoriikkaa pienen ihmisen kyykyttämisestä ja päättäjien itsekkyydestä poliittisten pikavoittojen toivossa.

Nykyisiin valtion menoihin ei ole pidemmän päälle varaa. Valtio on joutunut ottamaan velkaa velan päälle, ja viimeiset pari vuosikymmentä osoittavat, että tähänastisessa poliittisessa ilmapiirissä takaisinmaksu on ollut hyvin hidasta. Ylijäämät on jaettu osin veronkevennyksinä, mikä on tasoomme nähden ihan hyvä, mutta myös julkisia menoja on lisätty puoluekohtaisten poliittisten etujen tähden. Tähän ei ole enää varaa. Suomalainen demokratia on osoittanut kestämättömyytensä ajaa äänestäjän ja veronmaksajan etua. On vapautettava aivan uusia voimavaroja julkista sektoria pienentämällä, sillä ylisuuri verotus vain ruokkii aikaisemmin mainittua noidankehää.

Jos vanhaa kaavaa toistettaisiin jälleen, ja joutuisimme ottamaan jälleen tuntuvasti velkaa, niitä olisi liki mahdotonta maksaa koskaan takaisin. Muut tekijät, kuten huoltosuhteen heikkeneminen eivät myöskään kompensoi, vaan heikentävät tilannetta entisestään. Jos velkataakka halutaan välttää, jouduttaisiin tulevaisuudessa väistämättä leikkaamaan valtion menoja enemmänkin kuin vähän. Kansalaisille kollektiivisesti jaettavat edut ja ilmaispalvelut vähenisivät. Eihän tämä kivalta kuulosta mutta, ei ole enää helppoja ratkaisua.

Suomessa tämä tilanne on tiedostettu aivan liian myöhään. Se on tälläkin hetkellä vielä aivan liian suppeasti mielletty. Enää vastassa ei ole pelkkiä helppoja ja hallittuja ratkaisuja. Siksi varautuminen muutoksiin vaatisi yhteisen haasteen ymmärtämistä ja avointa yhteistyötä yli puoluerajojen. Lyhytjänteinen vastakkainasettelu ja pikavoitot poliittisessa pelissä eivät aja kestäviin ratkaisuihin. Helpoimman poliittisen pikavoiton saa asettumalla tutun ja turvallisen säilyttämisen puolelle – olivatpa vaihtoehdot kuinka turmiollisia tahansa. Onko valtionvelan ja verotuksen kasvaminen veronmaksajan etu? Entä kuka hyötyy pidemmän päälle veronmaksajien köyhtymisestä ja tyytymättömyydestä kotimaata kohtaan? Ei kukaan.

Tässä vaiheessa olisi Ultimatumin tapaan enemmän kuin tarpeellista avata uudelleen keskustelua vaikeista valinnoista, jotta vältyttäisiin pahimmilta paniikkiratkaisuilta. Asiakeskustelua ei saisi sabotoida varsinkaan, kun mitään tarkkaa suunnitelmaa ei vielä ole edes esitetty. Ensimmäisen askeleen suomalaisen aikapommin purkamista kohti ottivat rohkeasti Kokoomusnuoret viime keväänä avaamalla aiheesta keskustelua. Samaa rohkeutta kaivattaisiin nyt muiltakin.

Lähiaikoina eläkkeelle siirtymässä olevat suuret ikäluokat tulevat muodostamaan vielä pitkään aktiivisen enemmistön äänestäjistä. Heidän käsissään tulee olemaan suuri valta tulevaisuuden politiikan suuntavalinnoista päätettäessä. He ovat panoksensa yhteiskunnalle antaneet, ja nyt on luonnollisesti heidän vuoronsa olla saajan asemassa. Toivottavasti heillä riittää ymmärrystä nykyistä tilannetta sekä myöhempiä, pienempiä sukupolvia kohtaan. Rasite huoltosuhteen heikentyessä vain kasvaa, eikä vastuuta voi vain lykätä jatkuvasti seuraaville polville tai ne pettävät.

En ole ensimmäinen, joka peräänkuuluttaa tähänastisen mallin kestämättömyyttä. Kyse ei ole enää pelkistä suuren linjan arvoista, vaan käytännön valinnoista kestävän ja kestämättömän väliltä.