 Thomas Taussi ma 05.04.2010 |
 Ahtaajien lakosta on kuukausi aikaa. Muutamia mielipidekirjoittajia lukuunottamatta julkisessa keskustelussa ei näy enää merkkiäkään tästä lakosta. Suomen kansantaloudelle aiheutuneet miljarditappiot ovat nopeasti unohtuneet päivänpolitiikan ”tärkeiden” aiheiden, kuten poliitikkojen henkilökohtaisten skandaalien tieltä. Jälkipuinti olisi nyt paikallaan. Normaalisti keskustelussa on ollut vain kaksi konsensushakuista valtavirtaa. Toisten mielestä kansantalouden vaarantaminen ja aiheutuvat ongelmat ovat valitettava, mutta välttämätön hinta työväen etujen ajamisesta. Toiset taas ajattelevat, että ihmisellä ei tulisi olla oikeutta lakkoilla, jos sen ongelmat kohdistuvat laajemmin koko yhteiskuntaan.
En kannata kumpaakaan näistä valtavirroista, sillä kumpikaan niistä ei perustu yksilönvapauden arvolle. On vaikea pitää päämääränä tilaa, jossa jotain oikeutta rajoitettaisiin. Vasemmistolaisten kannattama “lakko-oikeus” toteutuu kollektivistisesti valtion auktoriteetin luvalla veronmaksajien tuella myös työnantajien valinnanvapautta rajoittamalla. Oikeistolainen lakko-oikeuden tilannekohtainen salliminen ja rajoittaminen utilitaristisin kriteerein lähtee myös kollektivistisesta yhteisen edun lähtökohdasta. Kummatkin perustuvat monimutkaiseen konsensukseen ja valtion lähtökohtaiseen väliintuloon.
Monille ihmisille “lakko-oikeuteen” puuttuminen olisi pyhäinhäväistys. Jotkut ihmiset saattavat käsittää “lakko-oikeuden” virheellisesti yksilönvapautena, mitä se olisi vain valtion ollessa minimaalinen ja neutraali. Nykytilassa ei pitäisi ollenkaan käyttää termiä ”lakko-oikeus” tämän tarkoittaessa etuoikeutta. Nykyisessä poliittisessa tilassa lakkoilu tapahtuu kollektivistisesti muiden kustannuksella. Ammattiyhdistystoiminta ei ole enää ihanteellista omavaraista ruohonjuuritason tukitoimintaa työntekijöiden ehdoilla työntekijöiden itsensä hyväksi. Valtio tunnustaa ay-organisaatiot instituutioiksi ja antaa niille taloudellista tukea mm. verovaroista unohtamatta myöskään verohelpotuksia.
Nykyisessä järjestelmässä rajoitetaan muiden mahdollisuuksia tehdä korvaava työ ja välttää pysyvät tappiot kansantaloudelle tärkeässä liiketoiminnassa. Järjestelmä siis pakottaa ihmisenemmistön maksamaan pienelle avainryhmälle yhteisen oksan sahaamisesta alta. Moinen tila olisi pidemmän päälle mahdotonta markkinataloudessa, jossa valtio ei puutu edes lähtökohtaisesti yksilöiden, yhteisöjen ja yritysten välisiin sopimuksiin.
Työpaikka on kahden osapuolen sopimus, joka toteutuisi spontaanisti niin kauan kuin molemmat hyväksyvät sopimuksen ehdot. Irtisanomissuojan takia yrityksen on vaikea sanoutua omalta osaltaan irti työsopimuksesta, mille vapaassa yhteiskunnassa ei olisi mitään estettä. Ruohonjuuritason ammattiyhdistystoiminnasta on tullut keskusjohtoista byrokraattien johtamaa lynkkaustoimintaa, joka ei pidemmän päälle aja kenenkään etuja.
Luonnollisesti työntekijän ei olisi kannattavaa horjuttaa työpaikkansa taloudellista tilaa. Työpaikan taloudellinen menestys on aina myös työntekijän etu. Jos työpaikalla menee huonosti, joutuu yritys irtisanomaan työntekijöitä. Olisi mahdotonta ajatella, että lakkoilulla pyrittäisiin heikentämään työntekijän toimeentuloa.
Verovaroista tuettavilla ammattiliittojen työttömyyskassoilla voidaan nykyisessä järjestelmässä kuitenkin tarjota työntekijälle vaihtoehto siltä varalta, jos hän joutuisi työttömäksi lakon aiheuttamien ongelmien takia. Veronmaksajien rahoista siis tuetaan toimintaa, joka heikentää työpaikkoja, horjuttaa työllisyyttä ja koko kansantaloutta.
Liberaalissa markkinataloudessa olisi aivan itsestäänselvyys, ettei pienen avainryhmän etu voisi tapahtua toisten kustannuksella. Tämä johtuu siitä, ettei valtio rajoittaisi kenenkään henkilökohtaista valinnanvapautta tai vastaavasti myöntäisi etuoikeuksia kenellekään toisille. Toisin kuin usein on ymmärretty, liberaalissa markkinataloudessa ammattiyhdistystoiminta ei suinkaan olisi kiellettyä. Työntekijöillä olisi oikeus järjestäytyä omilla resursseillaan ja esittää vaatimuksiaan työnantajille omalla vastuullaan. Markkinataloudessa työntekijälle maksetaan palkkaa työn tekemisestä — luonnollisesti. Jos häntä ei kiinnosta tehdä töitä, hän voi irtisanoutua tai tulla irtisanotuksi, koska ei täytä työsopimuksen ehtoja. Työehtojen sopimisessa tukena voisi mahdollisesti olla ruohonjuuritason ammattiyhdistysliike. On kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että työntekijöiden itse rahoittama toiminta voisi kehittyä maan kattavaksi keskusjohtoiseksi lynkkausorganisaatioksi, kuten Suomessa.
Työnantajan on kannattavaa suostua työntekijän palkankorotusvaatimuksiin, jos mm. uuden korvaavan työntekijän etsiminen, palkkaaminen ja valmentaminen edellisen tasolle osoittautuisi kalliimmaksi. Jos tämän uhkaavat tehdä useammat työntekijät, se tulisi yritykselle entistäkin kalliimmaksi.
Luonnollisesti ihmiset ovat ennen pitkää valmiita ajamaan omia etujaan kaikin lain sallimin keinoin. Monesti ihmiset perustavat oikeustajunsa pitkälti siihen, mikä laissa on sallittua. Jos ryöstäminen olisi laissa sallittua, varmasti monet ihmiset käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen ja perustelisivat tekojaan lainsäädännöllä.
Ahtaajien itsekäs käytös oli siis seurausta vinoutuneesta poliittisesta järjestelmästä, joka sallii pienelle avainryhmälle työn tekemättä jättämisestä suuret korvaukset ja vielä oikeuden näihin työpaikkoihin – enemmistön kustannuksella.
Kokoomusnuoret ottivat kuukausi sitten kantaa tuomitsemalla ahtaajien lakon itsekkääksi ahneudeksi. Uutta tässä oli se, että piikki kohdistui osin myös vallitsevaa taantunutta ja vanhanaikaista järjestelmää vastaan.
Kommentoin kokoomusnuorten kannanottoa heidän sivuillaan:
Liberalistinen valtion neutraali asema kohentaisi työllisyyttä ja takaisi rauhan kansantalouden kehittymiselle. Toisin kuin muissa malleissa, tämä tapahtuisi kenenkään valinnanvapautta loukkaamatta.
|
11 kommenttiaVastaa |
Hyvä kirjoitus!
Ahtaajien lakko on monella tapaa mielenkiintoinen tapaus. En ymmärrä miksi sinä ja kokoomusnuoret tiedotusvälineiden kanssa näette asian noin kieroutuneen yksipuolisesti ”Ahtaajien ahneutena”, yhtälaillahan asian voi kääntää toisinpäin työnantajien ahneudeksi. Mitään lakkoa ei olisi nähty ja oltu mikäli työnantajapuoli olisi antanut periksi (mitä ilmeisemmin vieläpä pitänyt aiemmin antamistaan lupauksistaan kiinni).
Mielenkiintoista tässä on se, että työnantajapuoli ei antanut periksi, kyseisellä alallahan työvoimakustannusten osuus on hyvin pieni, joten työnantajankaan kannalta asian lakkouttaminen on aika järjettömän tuntuista nopeasti ajateltuna. Pohdinnan jälkeen mieleeni kuitenkin tuli teoria, minkä takia työnantajapuoli jopa itselleen vahingollisella tavalla oli joustamaton ja ajoi tilanteen lakkoon.
Lakkouttaminen on yksi osa strategiaa, jolla työnantajapuoli haluaa propagandoida nykyisen järjestelmän toimimattomuutta kansalle, ei ole salaisuus että työnatajapuoli haluaa jatkuvasti nykyisen järjestelmän murtamista, paikallista sopimista, lakko-oikeuksien heikentämistä jne. Heti kun lakon uhka tuli ilmeisesti oli EK:n propagandakoneisto laulamassa useasta suusta ja heittelemässä mielikuvituksellisia lukuja, lakon yhteiskunnallisista seurauksista, joiden avulla oikeistomedia MTV3 etunenässä kääänsi kansan asenteita. Noillehan satojen miljoonien päivätappioillehan nauroivat kaikki talouden tuntijat, joita haastatteli ainoastaan ainoa kohtuullisen puolueettomana pysytellyt media, Yle. mm. joku taloustieteilijä ja Nokian entinen johtaja kuvailivat noita lukuja lähinnä työnantajapuolen propagandana ja lakkostrategiana, kuitenkin mtv3 ja muut oikeistomediat julistivat noita eksakteina lukuina.
Ymmärrän kannanottosi ja ideologisesti olen samaa mieltä koska itsekin kannatan yksilönvapautta mutta varoitan tekemästä tiettyjä virheitä joita itsekin olen joskus tehnyt. ”Liberalistinen valtion neutraali asema kohentaisi työllisyyttä ja takaisi rauhan kansantalouden kehittymiselle”. Lähinnä jäi vaivaamaan työllisyyden kohentaminen. Jos kykenet jotenkin tuon perustelemaan niin loistavaa, taas minäkin opin jotain uutta mutta jollei perustelut yllä tieteelliselle tasolle, kyseessä on puhdas sanoilla leikittely.
Kehitysmielessä.
Alekhine:
Se ei ole ratkaisevaa, olivatko tappiot satoja vaiko tuhansia miljoonia. Ei tarvitse olla liberaali pitääkseen niitä summia joka tapauksessa kovana hintana. Toki lakoilta vältyttäisiin, jos toinen osapuoli olisi aina valmis joustamaan. Tässä lakossa oli käsittääkseni kyse aivan sikamaisesta ”muutosturvasta”, eli irtisanomiskorvauksesta. Tietääkseni Keski-Euroopassa, jossa ei ole pohjoismaista hyvinvointivaltiota, yhteiskunnan tukiverkkoa täydentää irtisanomissuoja. Sitä sopii myös miettiä, mikä on yrityksen asema jatkuvien taloudellisten pakotteiden ja jäykkyyksien tilassa, ja miten se heijastuu kansantalouteen kun elämme globaalissa maailmassa, emmekä missään taloustieteen oppikirjan suljetun talouden mallissa.
Joka tapauksessa ”lakko-oikeuksiesi” heikentäminen ja konsensuksesta ulos pääseminen tarjoaisivat enemmän yksilöllistä vapautta, minkä koen päämääränä. Se mahdollistaisi terveemmän ruohonjuuritasoisen ammattiyhdistystoiminnan, jota tekstissä kuvasin. Diskurssini on sinulle varmasti tuttu, mutta tehdään kaikille selväksi, että ammattiliittojen kollektivistisesti paisutetun aseman minimoimisen lisäksi konsensuksesta ulos pääsemiseen kuuluu myös yritystukien ja valtion suhteiden minimoiminen yrityksiin.
Anonyymi:
Tekstin kontekstissa muiden tekijöiden pysyessä muuttumattomina liberaali markkinatalous parantaisi pidemmän päälle aitoa työllisyyttä nykyiseen malliin verrattuna. Ei olisi niinkään julkisin varoin kustannettuja suojatyöpaikkoja, ja lisäksi lukuisat esteet työllistämiseksi poistuisivat.
Kun ammattiliittojen valtakunnallinen asema palautuisi ruohonjuuritasolle, ne eivät muodostuisi enää valtiovallan jatkeen kaltaisiksi auktoriteetti-instituutioksi. Tästä seuraisi, että minimipalkan ja muiden työnantajalle kohdistuvien pakotteiden rooli vähenisi tai jopa paikoittain poistuisi. Tieteellisestä perustelusta puhuttaessa oletan sinun tietävän taloustieteen perusteista sen, että minimipalkat ylläpitävät työttömyyttä. Samaa lokaa minimipalkkojen kanssa ovat myös valtakunnallisesti toteutuessaan ”muutosturva” ja muut vakioedut. Ne joka tapauksessa nostavat työn kustannuksia ja rajoittavat kahden osapuolen välisiä sopimuksia. Toisin sanoen minimipalkkojen poistuminen tai radikaali pieneneminen helpottaisi työllistämistä, kun kaksi osapuolta voisivat sopia työsopimuksesta keskenään ilman kolmansien osapuolien besserwisseröintiä. Olisi moraalisestikin väärin, jos joku kolmas osapuoli kieltäisi työhön haluavaa köyhää ihmistä parantamasta elintasoaan, jos palkka ei vastaa kolmannen osapuolen vähimmäisihannetta.
Ruohonjuuritason ammattiyhdistystoiminta tarkoittaa keskittymistä paikallissopimisiin ja työntekijöiden omiin haasteisiin. On vaikea sanoa, kuinka laajalle ammattiyhdistystoiminta tarkalleen kehittyisi spontaanisti, mutta joka tapauksessa rahoittajien määrä ja rakenne muuttaisivat ratkaisevasti toiminnan luonnetta. Nykyisellään jäykkä ammattiliittokulttuuri on heikentänyt mahdollisuuksia reagoida muuttuvaan taloustilanteeseen paikallisesti, sillä yritykset ovat omia erilaisia yksiköitään, joiden ei voida olettaa olevan samassa asemassa. Lakkoilu ja/tai kohtuuttomat palkkavaatimukset ovat voivat aiheuttaa sen, että jos asioista ei voida sopia yksilöllisesti yrityksen tilaan suhteutettuna, vaihtoehdoksi jää irtisanominen palkan pienentämisen sijaan.
Toki historiassa on nähty suunnitteluvaltioita, joissa mahdollisimman korkeasta työllisyydestä on tehty yksi päämäärä. Tähän on päästy mm. naisten ohjaamisella kotitöihin, siltarumpupolitiikalla, turhilla julkisilla tilauksilla, suojatyöpaikoilla, pommitehtailla jne. Mutta sellaiset kokeilut eivät ole olleet kovin kestäviä, ja liberaalista näkökulmasta niiden perustavanlaatuisena virheenä on se, että ne tapahtuvat jonkun toisen kustannuksella.
”Se ei ole ratkaisevaa, olivatko tappiot satoja vaiko tuhansia miljoonia.”
Onhan kyseessä erittäin merkittävä ero, ja erittäin huolestuttavaksi ilmiön tekee siksi, kun johtavat kaupalliset mediat toistelevat yhdestä torvesta alkeellisimman ja alhaisimman tason propagandaa aivan samaan tapaan kuin jossain Neuvostoliitossa tai kolmannessa valtakunnassa. Tämä alleviivaa niitä näkemyksiä mitä sekä minä, että useat yliopistotason tutkimukset ovat usein osoittaneet länsimaiden kaupallisen median puolueettomuuden tasosta.
”Joka tapauksessa ”lakko-oikeuksiesi” heikentäminen ja konsensuksesta ulos pääseminen tarjoaisivat enemmän yksilöllistä vapautta, minkä koen päämääränä.”
Olen osoittanut varsin hienolla teoreettisella tavalla, miten moraalisesti sairaalla tavalla vapaat markkinat ja kapitalismi luovat epätasa-arvoa, sekä töiden tuloksien ja tehokkuuden kasvun kasaantumista yhä enenevissä määrin omistajaosapuolelle. Ammattiyhdistykset nykymuodossa ovat tehneet arvokasta työtä sen eteen, että näihin kapitalismin ja markkinatalouden rakenteellisiin ongelmiin on saatu edes hieman kehitystä*. Se jos näet globalisaation esteenä tälle jatkossa alleviivaa vain sitä kritiikkiä, mitä globalisaatiokriittiset järjestöt ovat tuoneet jo kauan esille.
*vaikka esim Suomessa en todellakaan tue kaikkia ammattiyhdistysliikkeen ajamia kehityssuuntia
”Toki lakoilta vältyttäisiin, jos toinen osapuoli olisi aina valmis joustamaan.”
Miksi sitten sinä ja kokoomusnuoret puhutte vain ahneista ahtaajista, eikä ahneista työnantajista tai ahneista työnantajista ja ahneista ahtaajista?
Sillä ei ole mitään väliä, mitä yksityiset tv-yhtiöt sanovat, sillä ne ovat yksityisiä ja toimivat sananvapauden puitteissa. Aivan yhtä lailla kritiikkiä on esitetty ja todennäköisesti joudutaan jatkossakin esittämään valtiollisesta mediasta, joka on laaduttomalla journalismillaan polarisoinut mm. maahanmuuttokeskustelua. Ainut propaganda on sellaista, joka tulee ylimmän auktoriteetin voimalla, eli valtiollisesti. Kyllä valtion tukea saavat työväenlehdistö ja -puolueet yhtä lailla viljelevät omia näkemyksiään. Nämä näkemykset ovat kuitenkin sivupointti, sillä jo alussa kirjoitin, että kahdenlaiset vallitsevat näkemykset ovat kaukana omistani.
Et ehkä hahmottanut positiotani tässä keskustelussa. Ilmeisesti sinulla ja monilla muilla on minusta vapaan markkinatalouden kannattajana sellainen kuva, että kannattaisin ”uusliberalistisesti”, korjaan -> uuskonservatiivisesti kaikenlaisen lakkoilun ja ammattiyhdistystoiminnan kieltämistä ja rajoittamista. (En kyllä käsitä, miksi joku lukutaitoinen ihminen voisi saada tällaisen kuvan, sillä johan kerran väänsin tekstissä rautalangasta) Ainoastaan edellä mainitsemallani ”uusliberalistisella” -> uuskonservatiivisella thatcherismilla voidaan valjastaa yhteiskunta palvelemaan suuryrityksiä ja vetää tarpeeksi ehdottomia ja rajoittavia oletuksia teoreettisille yksinkertaistaville talousmalleille. Sen sijaan lukuisten sattumien määrätessä täysin spontaanissa ympäristössä on ennalta aivan mahdotonta sanoa, millaisia erikoistuneita muotoja erilaiset yhteiskunnan osa-alueet saavat. Vaatisi lukemattomasti valtion väliintuloja sellaisten ehtojen rajaamiseksi, joilla voitaisiin väittää työmarkkinoiden käyttäytyvän jonkun yhden tarkan mallin mukaan puhumattakaan siitä, ettei tartuttaisi mahdollisuuteen yhdistyä tukijärjestöiksi.
Oma erikoistunut subjektiivinen moraalikäsitys ja objektiivinen tiede samassa lauseessa eivät oikein mene yksiin. Lähestyt aivan selvästi tätä asiaa omista henkilökohtaisista arvoistasi. Eromme on se, että minä en halua yhteiskuntaan rajoittavia lakeja ja strategista suunnitelmaa, jotta kokonaisuus näyttäisi tasan omilta ihanteiltani. Sinunkin kannattaisi käsittää, että individualistisessa yhteiskunnassa liiketalous on vain väline, mutta omistusoikeus, elinkeinovapaus yhdistymisvapauden ja muiden lukuisten vapauksien kanssa itseisarvoisia ja ruohonjuuritasolla ihmisten ehdoilla tapahtuvia.
En ole lähiaikoina perehtynyt globalisaatiokriittisiin lafkoihin, mutta muistaisin parin vuoden takaa lukeneeni joitain manifesteja, joissa globalisaatio tuomitaan jo markkinatalouteen kuulumattomien rikosten ja sitten omien subjektiivisten egalitarismia peräänkuuluttavien moraalikäsitysten perusteella.
Oma suhtautumiseni on se, että on yksilön tehtävä olla moraalinen, sillä moraali on joka tapauksessa viimeisimmässä muodossaan yksilöllinen subjektiivinen katsomus. Moraaliin voi vedota spontaanisti ja vaatia ihmisiä muuttamaan käyttäytymistään tämä varjolla maailman muuttamiseksi. Väärä tapa on se, että demokraattisesti kinataan oikeasta erikoistuneesta moraalikäsityksestä, joka sitten istutetaan ylhäältä alas auktoriteetin voimalla niidenkin toimintaan, jotka eivät sitä alkujaan kannata.
Pointti viimeisimpään lauseeseesi, joka on lähimpänä alkuperäisen aiheen ydintä: Kokoomusnuoret syyllistivät ahtaajia ahneiksi. Minä en sitä missään vaiheessa tehnyt, vaan syyllistin paljon suuremman joukon ihmisiä, jotka tekevät moisesta toisten kustannuksella tapahtuvasta ahneudesta laillista.
Spontaanissa maailmassa työnantajalla on oikeus olla niin ahne kuin hän haluaa, sillä hän omistaa toiminnan ja kantaa siitä vastuun. Nykytilassa lakkoilu taas on vastuutonta, sillä yritykselle aiheutetaan tappiota, josta spontaanisti seuraisi työntekijälle kohdistuvat sanktiot. Nykyjärjestelmässä sanktioiden sijaan lakkoilevia työntekijöitä palkitaan toisten rahoista.
Faktat kuntoon! EK väitti ennen lakon loppumista, että lakko tulisi maksamaan Suomelle yli 100 miljoonaa euroa päivässä. Taloustutkimuslaitos Pellervo kuitenkin korjasi lakon loputtua, ettei se tullut maksamaan Suomelle kuin 200 miljoonaa euroa kokonaisuudessaan. Miljarditappioistako puhut? Ei kannata 18-vuotiaan nousukkaan kirjoittaa omaa blogia, jos ei faktat edes ole kunnossa…
”kuin 200 miljoonaa euroa”
Itse muistelisin Pellervon arvion olleen ”200-300 miljoonaa euroa”, josta toki jätit subjektin ilmoittaman ylärajan mainitsematta. Aika tarkoitushakuiseen sävyyn aloitat, vaikkei se kyllä puolusta yhtään itse pointtia, josta järjestelmää syytän. Syyttäisin joka tapauksessa, vaikka kyse olisi ”vain” parinkin miljoonan euron tappiosta.
Todellisuudessa kukaan täysjärkinen ei mittaa lakon kustannuksia vasta lakon päättymishetkellä sen alkamishetkeen nähden… saati julista niitä varmoina totuuksina. Aivan yhtä lailla kyseessä on tilastotulkintapropagandaa.
Voisin jopa sanoa, että liiketaloudessa tunnetaan paljon aidommin kansantalouden todellinen luonne, kuin suunnitteluvaltion lähtökohdista ja yksinkertaistusten kautta opetettavassa kansantaloustieteessä. Siinä, missä yksinkertaisesti ajatteleva kansantaloustieteilijä ja tilastotutkija saattaa luulla pääsevänsä käsiksi todenmukaisuuteen muutamien hetkellisten olennaisiksi koettujen tunnuslukujen avulla yritysjohtajat tietävät, miten epävarmuus ja epäluotettavuus vaikuttavat bisnekseen käytännössä ja pidemmällä aikavälillä.
Ensinnäkin lakon todellisia kustannuksia on mahdotonta laskea tilastoista, sillä pelkät tunnusluvut eivät kerro kauaskantoisemmista ja jo lakkoa edeltäneistä seuraussuhteita. Esim. lakosta toipumiseen vaikuttaneita positiivisia kysyntäshokkeja ei varmastikaan ole otettu huomioon, mistä lyhytnäköisiä tulkintoja on myös kritisoitu. Ratkaisevia muuttujia on paljon.
Liiketaloustieteen kirjallisuudessa välilliset ja epäsuorat kustannukset on arvioitu jopa moninkertaisiksi laskettaviin saati lyhyen aikavälin kustannuksiin verrattuna. Lyhytjänteiset taloustutkimukset eivät esimerkiksi mittaa sitä, millaiset kulut pysyvistä menetykset epäluotettavuudesta aiheutuu. Tällainen hukkuu helposti varsinkin positiivisten kysyntäshokkien alle, eikä menetettyjä mahdollisuuksia mielletä kuluiksi, vaikka liiketaloustieteessä ne ovatkin sellaisia.
Liiketalouden oppien mukaan jos esim. 250 miljoonan euron lyhyen aikavälin kuluihin lisätään ”muutaman kerran” itsensä kokoinen komponentti epäsuorista kuluista ”muutaman” tarkoittaessa vain alakanttiin kolmea puhutaan miljardiluokasta. Tämän lisäksi mitattavia kuluja on kertynyt todennäköisesti jo päivistä ennen lakkoa sekä niiden jälkeen. Ja jos puhutaan Suomesta, tarkastelua ei voi rajoittaa vain satama-alan yrityksiin ja sen sidosryhmiin. Kun kaikki vaikuttaa kaikkeen, edellä mainitsemani epävarmuustekijät ja epäsuorat kulut ovat jonkin verran mahdollisia melkein koko Suomen elinkeinoelämässä.
Mutta mitenkä ihmeessä selitetään se, että metsäyhtiöiden pörssikurssit sojottavat kuin jörn donnerin erektio tämän lakon aikana? Itselleni ovat muutamat markkinauskovaiset kertoneet että markkinat eivät valehtele. Jos näin on, niin tuota 200 miljoonan euron lakkoa kannattaa pitää lähinnä isänmaallisena tulonsiirtona metsäyhtiöille. Koska kyllä jokainen markkinamieskin sen tietää (mitä Rydmanin Willekin sanoi) että Suomi elää metsästä.
Jos tällainen pieni lakko saa metsäyhtiöiden kannattavuuden nousemaan ja firmat pysymään Suomessa, on minusta kummallista kenenkään markkinoihin vetovan olla kannattamatta lakkoja!
Metsäyhtiöt ”nauttivat” tilapäisestä positiivisesta kysyntäshokista, joka sattui vain kohdistumaan lakon tienoille. Lisäksi muita saman suuntaisia tekijöitä saattaa olla vielä lisääkin. ”Markkinat eivät valehtele” on vain lentävä lause. Kuka kokee markkinat? Eritelläänkö kaikki tekijät? Jokainenhan tietää, että markkinoihin vaikuttaa lukuisia eri tekijöitä, joiden kokonaisvaltainen analyysi antaisi vasta hieman vakuuttavamman kuvan todellisuudesta. Muuten päädytään halpamaiseen kehäpäätelmään. Ellet perustele käytännössä ehyen ketjun kanssa, miksi lakkoilu olisi kannattavaa kokonaistaloudelle, ei päätelmääsi voida pitää luotettavana.
Lakon kustannusten analyysistä on tuossa ylempänä jo käyty keskustelua. Pelkästään lakon kannattavuuden arviointi vaatisi vaakakupin toiselle puolelle ne euromääräiset hyödyt, eli paljonko metsäyhtiöt ovat tehneet tulosta. En usko, että ne olisivat yltäneet melkein miljarditasolle, mikä saattaisi vastata loppupeleissä lakon kokonaiskustannuksia kansantalouden kannalta. Ja edelleenkään ei ole edes perusteltu, miksi juuri kaikkien taloustieteen periaatteiden vastaisesti tappio olisi vain taianomaisesti muuttunut voitoksi.
Täytyy vielä liberalistina sanoa, etten pidä kansantalouden palvelemista tärkeimpänä asiana, vaan ihmisen henkilökohtaisen vapauden ja omaisuuden suojelemista. Nykytilassa lakkoilu uhmaa yrittäjien valinnanvapautta ja ajaa myös monet työntekijät heikentämään yritystoimintaa, mikä ei työttömyyden uhatessa ole heidänkään etujensa mukaista saati sydämen asia.