 Thomas Taussi to 17.05.2012 |
Valtion olemus ja rooli yksilön kannalta on ehkäpä ratkaisevin yhteiskuntafilosofinen kysymys. Ainakin se määrittää politiikan nykyisyyttä, tulevaisuutta ja yksilön toimintamahdollisuuksia maailmassamme. Tämän takia liberaali katsontakanta lähteekin vastakkainasettelusta valtion ja yksilön välillä. Läheskään kaikki eivät kuitenkaan pidä tätä ratkaisevana jakona. Avainasemassa olevat vaikuttajat ovat menettäneet kykynsä erottaa nykyistä hyvävelikapitalismia aivan erilaisesta vapaasta markkinataloudesta. Syynä on kollektivismin ja individualismin erojen hämärtyminen tavalla, jonka seurauksia joudumme todistamaan jatkuvasti.
Liberaaliin vastakkainasetteluun liittyy esimerkiksi byrokratian käsitteen isänä tunnetun kuuluisan saksalaisen sosiologin Max Weberin luonnehdinta valtiosta voimankäytön monopolina. Myös taloustieteilijä Ludwig von Mises näki valtion määritelmänsä mukaan pakottamisen ja velvoittamisen keinona. Nämä ovat kiistämättömiä faktoja, vaikka monet sulkevat niiltä silmänsä moraalisyistä. Kaikki hyveellisetkin asiat, joita valtiovallan avulla pyritään ajamaan, perustuvat yksinoikeuteen käyttää väkivaltaa. Verojen kiertämisestä ja sääntöjen tottelemattomuudesta voi joutua vankilaan, joten lisäämällä sääntöjä ja syrjäyttämällä yksityistä sektoria julkisella lisäämme epäsuorasti vankilalla uhkailua.
 Suomeksikin saatavilla olevan Kapitalismin moraali –teoksen toimittaja Tom G. Palmer sanoi osuvasti Suomen vierailullaan viime perjantaina Helsingin kauppakorkeakoululla järjestetyssä tilaisuudessa: on tasan kaksi tapaa saada haluamansa asia: yhteisymmärryksellä tai väkivallalla.
Kaikki eivät näe tai myönnä ratkaisevaa eroa valtiollisen ja yksityisen toiminnan välillä. Joidenkin mielestä valtio ei ole väkivaltamonopoli, vaan yksi sopimus muiden joukossa. Tällöin esimerkiksi pitkälle ulottuva valtiollinen sääntely ei olisi ristiriidassa vaikkapa yksilönvapauden kanssa, koska säännöt on laadittu enemmistön tahdon mukaan, jossa vähemmistöilläkin on ollut oikeus äänestää oman näkemyksensä ja määränsä painolla. Käytetty argumentti on myös se, että jokainen voi halutessaan yrittää muuttaa maasta pois.
Yksilönvapauteen kuuluu oikeus sitoutua ja solmia sopimuksia. Liberaalien ratkaisu on valtion pakottavan lainsäädännön minimoiminen ja antaminen tilaa yksityisille sopimuksille. Tämä on hyvin nykyaikainen moniarvoiseen yhteiskuntaan sopeutuva malli, joka ei pakota ihmisiä yhteen pitkälle vietyyn muottiin. Antiliberaalit eivät puolestaan näe pitkälle viedyssä pakottamisessa mitään vikaa, mikäli sillä saadaan miellytettyä suuria massoja.
Antiliberaalit harvoin myöntävät vastustavansa yksilönvapautta. He tarjoavat sopimusvapaudeksi käsitettä yhteiskuntasopimus. Erona on vain se, että oikeissa sopimuksissa on selkeät ehdot, mahdollisuus neuvotella kustannusten rajaamisesta ja irtisanoutumisesta. Itse en kuitenkaan Suomen kansalaisena ole koskaan allekirjoittanut mitään kansalaisuussopimusta, jossa olisin saanut määritellä, mistä vapauksista olen valmis luopumaan. Jos Suomella olisi jonkinlainen kirjoitettu yhteiskuntasopimus, sen sisältönä olisi melkein kaikkien vapauksien luovuttaminen valtion arvaamattomien päättäjien ja tavallaan heitä valitsevan kansan ehdoille.
Tietysti Suomen valtion voisi kilpailuttaa siinä missä muutkin suhteelliset monopolit. Monet tekevätkin niin. Kuten taloustiede opettaa, monopolit ovat suhteellisia. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että esim. Suomen valtiolla on monopoli Suomen rajojen sisällä. Tämä monopoli pakottaa ihmiset noudattamaan sääntöjä, joita ei tarvitse hyväksyttää jokaisella ihmisellä henkilökohtaisesti. Seurauksena on, että vapaaehtoisen yhteistyön sijaan ihmiset pyrkivät valtion keinoin pakottamaan vähemmistömielipiteitä edustavat ihmiset elämään haluamallaan tavalla, esim. maksamaan korkeita veroja niiden palvelujen rahoittamiseksi, joita enemmistö haluaa. Vähemmistöjen pakottaminen mukaan ei kuitenkaan ole elintärkeää enemmistöjen olemassaolon ja yhteistyön kannalta. Olennaista on, että tällainen malli ei maksimoi yksilönvapautta liberaalilla logiikalla, koska liberaali valtiomalli pyrkii tarjoamaan valinnanvapautta jo järjestelmän sisällä.
Järjestelmän sisällä valtiollisen toiminnan luonnetta havainnollistaa keskusteluni Uudessa Suomessa, jossa Mikael Jungner näki sekä kapitalismin että sosialismin perustuvan keskitettyyn vallankäyttöön. Ero on kuitenkin vapaaehtoisen ulkoistamisen ja pakottamisen välillä. Olennaista on oikeus vaihtoehtoihin myös järjestelmän sisällä. Kun valtio kerää rahaa verottamalla, et voi enää valita kohdetta rahoillesi saati neuvotella määrästä. Ainut ja hyvin epätoivoinen mahdollisuus on yrittää vaikuttaa vaaleissa äänestämällä hyvin pienellä painoarvolla siitä, kuka saa käyttää rahojasi. Sen sijaan yritystoiminnassa organisaatioiden on ansaittava rahoittajan mielenkiinto ja luottamus suhteessa muihin ilman pakottamista. Sijoittajalla on aina oikeus olla sijoittamattakin.
Politiikka tarjoaa massoille resurssejaankin voimakkaamman työkalun, mahdollisuuden hyötyä voimakeinoista ja hyödyntää muilta kerättyjä varoja.
Yksilölle politiikalla ei ole muuta tarjottavaa kuin viimeinen mahdollisuus yrittää vaikuttaa siihen, kuka päättää viime kädessä häntä koskevista asioista.
Yksityisessä toiminnassa on konkreettista vaihtoehtoja ja täysi vapaus kilpailuttaa niitä tai olla valitsematta kokonaan.
Miksi sitten yksityinen toiminta nähdään niin toisarvoisena, että juuri siitä täytyisi ottaa niskalenkki?
|
3 kommenttiaVastaa |
Miksi sitten yksityinen toiminta nähdään niin toisarvoisena, että juuri siitä täytyisi ottaa niskalenkki?
< statismi>Koska se ei toimi!< /statismi>
Omistusoikeuden ollessa väkivaltaa, tälläinen jeesustelu ”väkivallattomasta vapaasta markkinataloudesta” on tekopyhää.
Mikä mielestäsi olisi vähiten väkivaltainen omistusoikeustilanne? Se, että valtion väkivaltamonopoli kieltää ihmisiä voimakeinojen uhalla omistamasta omaisuutta, vai anarkismi, jossa ei ole valtiota määrittelemässä omistusoikeutta?