 Thomas Taussi pe 28.02.2014 |
Itävaltalaisella tarkoitan nyt taloustieteen koulukuntaa. Kerrataanpa tuttu Humen giljotiini: ”There is no ought from is”, eli tosiasioista ei voida johtaa moraalisääntöjä. Selittävän tieteen parissa työskentelevän tutkijan tulisikin pyrkiä rehellisyyteen ja riisua logiikkansa aatteista neutraaliksi. Yhteiskuntatieteissä tämä tarkoittaa, että minkä tahansa rehellisesti aatevapaan oppisuunnan tutkijat voisivat olla aatteellisilta taustoiltaan hyvinkin vaihtelevia. Esimerkiksi rehellisesti samoja tutkimusmenetelmiä käyttävä taloustieteilijä voisi yhtä hyvin olla liberaali tai sosialisti. Tuota ei voi kuitenkaan sanoa pääsäännöksi. Ensin vaikuttaisi siltä, että taloustieteen poliittisuus heijastuisi eri koulukunnissa.
Pohtimatta sen enempää tunnettujen koulukuntien metodien rehellisyyttä perinteiset kommunistit tuntevat usein vetoa Marxiin, lievemmät sosialistit ja sosiaalidemokraatit ovat tyypillisesti jakautuneet Keynesin nimeä kantavaan koulukuntaan tai sen myöhempiin variaatioihin. Keynesiläiset ovat myös sulautuneet nykyiseen epämääräiseen neoklassisen valtavirran synteesiin, josta saattaa yhtä hyvin löytyä myös liberaalejakin erilaisilla sisällöllisillä painotuksilla. Erityisesti liberaalivaltaisten edustajajoukkojen puolesta erottuvat mm. Milton Friedmanin nimeen liitetty Chicagolainen koulukunta sekä pitkät perinteet omaava itävaltalainen koulukunta.
 Yhdysvaltalainen taloustieteilijä Peter Boettke (s. 1960) on kuuluisassa artikkelissaan Why are there no Austrian Socialists? (1995) käsitellyt itävaltalaisen koulukunnan osalta tieteen arvovapauden periaatetta (Wertfreiheit) ja pyrkinyt vastaamaan, miksi itävaltalainen koulukunta kuitenkin vetää puoleensa lähes ainoastaan klassisia liberaaleja ja libertaareja. 1900-luvun merkittävin itävaltalaisen taloustieteen uranuurtaja Ludwig von Mises painotti taloustieteessään arvovapauden periaatetta: taloustieteen tehtävänä oli arvioida pelkkiä keinoja ja niiden tarkoituksenmukaisuutta päämäärään nähden, ei tuomita päämääriä.
Tunnetut itävaltalaisen koulukunnan taloustieteilijät Murray N. Rothbard ja Hans-Hermann Hoppe ovat tulleet tunnetuiksi misesiläisen aksiomaattisen taloustieteen soveltamisesta myös aatefilosofiaan. Kyse ei kuitenkaan ole aatteen yhdistämisestä taloustieteeseen, vaan idean kuljettamisesta myös sen rajan yli, johon taloustiede selittävänä tieteenä loppuu.
Arvovapaan tieteen puolestapuhuja ei kiistä sitä, että arvot vaikuttavat kaikkeen ihmisen toimintaan. Tieteellinen työ ei ole poikkeus, vaikka sen toivisi olevan arvovapaata ja rehellisen neutraalia. Tähän liittyen Boettke korostaa, että tieteestä on erotettavissa erilleen kaksi olennaista puolta: painopiste (vision) ja tutkimus (analysis).
Painopiste liittyy olennaisiin tutkimuskohteisiin ja kysymyksiin, joihin haluamme vastauksia, ja joista olemme kiinnostuneita. Maailmankaikkeus, ihmiskunta ja yksilönkin toiminta tarjoavat lähes loputtomasti tutkittavaa. Olisi mahdotonta jakaa kaikkia tutkimusresursseja tasaisesti kaikkiin mahdollisiin kohteisiin. Siksi tutkijan vapaus valita kiinnostava ja erityistaitoja parhaiten vastaava tutkimuskohde ei ole rikos selittävää, rehellistä ja arvovapaata tiedettä kohtaan.
Tutkimuksella tarkoitetaan ikään kuin teknistä suoritusta, keinoja ja sääntöjä, joita soveltamalla lähestymme tutkittavia kohteita. Kun puhutaan arvovapauden ihanteesta, sitä vaaditaan juuri tutkimusmenetelmiltä ja logiikalta. Selitysten on oltava loogisia, ja taustaoletusten realistisia sekä perusteltuja. Esimerkiksi tietyn talouspoliittisen operaation pitkän aikavälin seurausten kumoaminen tieteellisessä keskustelussa pelkällä väittämällä ”pitkällä aikavälillä olemme kaikki kuolleita” olisi arvolatautunut pyrkimys puolustaa lyhytjänteisyyttä ja hyödyntää moraaliargumenttia tosiasian kumoamiseen.
Misesin ja Hayekin painavimmat argumentit sosialistisen teorian kritiikistä, kuten talouslaskun ongelma, noudattivat arvovapauden ihannetta. Informaation hajautuneisuus, kehittyneen pääomarakenteen monimutkaisuus, suhteellisten rahahintojen funktio sekä voittojen ja tappioiden järjestelmän hintasignaalit olivat heidän olennaisia analyyttisiä ja arvolatautuneista olettamuksista vapaita argumenttejaan. Rothbard huomasi, että ideologisuudesta syytetään ennen kaikkea valtavirrasta poikkeavia tahoja.
Klassinen liberalismi ja libertarismi houkuttelevat nuoria ja avoimia mieliä tutustumaan itävaltalaisen koulukunnan oppisuuntaan juuri erityisen painopisteen puolesta. Itävaltalaisen koulukunnan painopisteitä ovat mm. metodologia, subjektivistinen mikroteoria, rahajärjestelmän teoria sekä sääntelyn ja sääntelemättömyyden aito vertaileminen.
Laajan valtavirtataloustieteen perusopinnoissa metodologialla on pienempi painoarvo kuin itävaltalaisessa oppisuunnassa. Subjektivismia ei useinkaan ole sisäistetty tai sovellettu yhtä pitkälle. Tarkastelujen lähtökohtana on usein mm. julkisten keskuspankkien olemassaolo sekä vahva yhteiskuntapoliittinen kontrolli. Monesti valtavirtataloustieteen harjoittaminen muistuttaa yhteiskuntapoliittista konsultointia valtiollisen suunnittelijan tueksi.
Boettke näkee, että koska filosofinen ja taloudellinen ilmapiiri ajoivat aikoinaan itävaltalaisen koulukunnan orastavan valtavirran ulkopuolelle, koulukunnassa on täytynyt olla jotain tavanomaisesta poikkeavaa, joka on kaikesta huolimatta kiinnostanut ihmisiä jo yli vuosisadan ajan. Boettken mielestä tavallisilla teoreetikoilla saattaa olla heikko valmius käsitellä klassisen liberalismin ja libertarismin taloudellisia painopisteaiheita, tai niitä vain tavallisesti vältellään ammattikunnan sisällä.
Misesillä oli utilitaristinen sanoma, jonka mukaan vapaa markkinatalous ja yksityisomistus olisivat tarkoituksenmukaisempi järjestelmä vaurauden tuottamiseksi ihmismassoille. Misesin oppilas Murray Rothbard puolestaan kehitti luonnollisten oikeuksien aatefilosofista suuntausta, jossa omistusoikeus kehoon ja omaisuuteen ovat moraalisia itseisarvoja. Rothbard ja hänen seuraajansa ovat kehitelleet kiehtovaa ajatusta markkinatalouden soveltamisesta jopa valtion monopolisoimiin ydintoimintoihin. Vähäisen kokemuksen puutteessa tämä on mielikuvitusta, mutta ennen kaikkea myös taloustieteellistä päättelykykyä vaativa haaste.
Miksi sosialistit eivät siis ole edustettuina itävaltalaisessa koulukunnassa? Oikeastaan itävaltalainen koulukunta ei ole myöskään vetänyt puoleensa sosiaalidemokraatteja tai edes merkittävää osaa ”oikeistolaisisat”. Edelleen voimme kysyä, miksi jäljelle jää lähinnä klassisista liberaaleista ja libertaareista koostuva ryhmä? Itävaltalainen koulukunta on vain tarjonnut vastauksia niihin massasta erottuviin kysymyksiin, joita erityisesti näillä liberaaleilla on ollut tapana esittää.
|
4 kommenttiaVastaa |
Teksti vaikuttaa sisäisesti täysin ristiriitaiselta. Suurimpana kysymysmerkkinä käteen jää klassisen liberalismin väitetyn arvovapauden osin implisiittinen, osin täysin eksplisiittinen ylistys, joka osoittautuu lopuksi lähinnä perustelemattomaksi heitoksi: “Misesillä oli utilitaristinen sanoma, jonka mukaan vapaa markkinatalous ja yksityisomistus olisivat tarkoituksenmukaisempi järjestelmä vaurauden tuottamiseksi ihmismassoille. Misesin oppilas Murray Rothbard puolestaan kehitti luonnollisten oikeuksien aatefilosofista suuntausta, jossa omistusoikeus kehoon ja omaisuuteen ovat moraalisia itseisarvoja.“ Sekä Misesin että Rothbardin toivomat lopputulemat 1) voidaan tulkitaan hyvinkin monella tavalla ja 2) ovat nimenomaan moraalisia, normatiivisia päämääriä, joita painotetaan yli muiden.
Kannattaa käydä joku normaali graduate-tason julkisen talouden matemaattisesti orientoitunut kurssi. Julkisen sektorin tarve nykymuotoisen talouden järjestämisessä voidaan johtaa erilaisilla metodologioilla hyvinkin arvovapaista lähtökohdista. Laajemminkin ajateltuna – oman kokemukseni mukaan – oikeista talousopinnoista käy hyvin ilmi, että mainstream-taloustiede on lähtökohdiltaan hyvinkin arvovapaata ja metodologiapainotteista – päinvastoin kuin tässä postauksessa väitetään.
Ehkä lopuksi kyseenalaistaisin Keynesin yhdistämisen sekä arvolatautuneeseen talousteorisointiin että sosialismiin. Esimerkiksi jälkikeynesiläinen Raha ja talous -blogi lähtee liikkeelle hyvinkin seikkaperäisestä nykyisen kapitalistisen talous- ja rahajärjestelmän kuvauksesta. Valtion ja keskuspankkien näkemisestä vastaukseni moniin esitetyistä ongelmista voi olla montaa mieltä – toisaalta vaihtoehtoiset vastaukset ovat vähissä – mutta joka tapauksessa perusanalyysi on hyvinkin teoreettista ja normatiivisen sijaan positiivista.
”Teksti vaikuttaa sisäisesti täysin ristiriitaiselta. Suurimpana kysymysmerkkinä käteen jää klassisen liberalismin väitetyn arvovapauden osin implisiittinen, osin täysin eksplisiittinen ylistys”
Se todellakin olisi ristiriitaista, jos väittäisin klassisen liberalismin ideologian olevan arvovapaata. Tekstin olennainen näkökulma on juuri se, ettei taloustieteen koulukuntien ja ideologioiden välille voi lähtökohtaisesti vetää yhtäläisyysmerkkejä.
”joka osoittautuu lopuksi lähinnä perustelemattomaksi heitoksi”
Valitsemasi lainaukset markkinatalouden ja yksityisomaisuuden tarkoituksenmukaisuudesta tiivistävät tietyn henkilön suhtautumisen aiheeseen kuvauksena. Sitä ei siis ole tarkoitettu argumentiksi ylipäätään.
”Sekä Misesin että Rothbardin toivomat lopputulemat 1) voidaan tulkitaan hyvinkin monella tavalla ja 2) ovat nimenomaan moraalisia, normatiivisia päämääriä, joita painotetaan yli muiden.”
Lainauksista ei käy ilmi toivomuksia. Sen sijaan jos normatiivisena päämääränä on mahdollisimman monien yksittäisten ihmisten elintason kohentaminen, tiettyjen keinojen on em. nimien kirjallisuudessa huomattu edistävän tuota päämäärää paremmin. Esimerkiksi Misesin taloustieteen magnum opus Human Action ei lähtökohtaisesti edusta mitään ideologiaa. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö aidosti vapaata markkinataloutta edistävät valtiolliset muutokset edustaisi ideologiaa.
”Julkisen sektorin tarve nykymuotoisen talouden järjestämisessä voidaan johtaa erilaisilla metodologioilla hyvinkin arvovapaista lähtökohdista.”
Käymättä mitään kurssiakin on selvää, että nykyisen julkisen sektorin on järkevämpää pyrkiä ”suunnittelemaan” talouttaan vähän kuten yrityksetkin tekevät kustannuslaskentaa, ennusteita, budjetointeja, seurantaa jne. Olen samaa mieltä. Sen sijaan arvovapaista lähtökohdista ei voi johtaa sitä, että julkinen sektori on tämän kokoinen ja muotoinen, saati julkisen sektorin olemassaoloa ylipäätään. En ole kiistänyt metodologian puuttumista valtavirtataloustieteestä kokonaan. Varmasti erilaiset käytännön tutkimusmenetelmät, mallintaminen jne. ovat edustettuina. Näen tämän pikemminkin diskurssierona, sillä itävaltalaisessa kirjallisuudessa metodologialla mennään todella filosofiselle tasolle. Valtavirtataloustieteessä sellaista ei tule vastaan juuri perusopinnoissa.
”Ehkä lopuksi kyseenalaistaisin Keynesin yhdistämisen sekä arvolatautuneeseen talousteorisointiin että sosialismiin.”
En ole ottanut kantaa juurikaan Raha ja Talous -blogiin, eikä Keynes ole yhtä kuin Raha ja Talous -blogi saati yksi hänen nimeään kantavista taloustieteellisistä suuntauksista. Väitän, että ideologisesti kollektivistisemmat ihmiset ovat kiinnostuneet enemmän keynesiläisistä suuntauksista, kun taas liberaalimmat tuntevat vetoa enemmän chicagolaiseen, itävaltalaiseen, julkisen valinnan ”koulukuntaan” jne. Kyse on juuri niistä kysymyksistä, joista ihmiset ovat henkilökohtaisesti kiinnostuneet. Aivan yksiselitteisiä yhtäläisyysmerkkejä ei siis voi tehdä, sillä esimerkiksi yksi itävaltalaisen koulukunnan perustajaisistä, joka tunnetaan työstään vaihtoehtoiskustannuksen konseptin kehittämisessä, Friedrich Wieser, oli ideologisesti vahvan kollektivistinen: ”freedom has to be superseded by a system of order.”
Kiitoksia. Arvostan selkeää vastausta, vaikka yhä jää jäljelle paljon kysymysmerkkejä.
Jos oletetaan laveasti, että ihmiset tykkäävät parantaa elintasoaan ja tehdä sen vaihtokauppaa ja markkinoita hyödyntäen, se että arvovapaista lähtökohdista ei voitaisi johtaa julkisen sektorin tarvetta herättää kysymyksen, että mitä tästä näistä lähtökohdista ylipäätään voidaan mielestäsi arvovapaasti johtaa? Koko kysymyksenasettelu herättää ajattelemaan, että oletat markkinoiden olevan kauttaaltaan jonkinlainen luonnollinen tila, joka ei vaadi taakseen mitään institutionaalisia järjestelyjä tai sääntöjä.
Toiseksi on varsin mielenkiintoista arvioida sitä faktaa, että “itävaltalaisessa kirjallisuudessa metodologialla mennään todella filosofiselle tasolle“. Esimerkiksi mainstream julkisen mikrotaloustieteen kurssilla vastaava ”ydinlähtökohta” on filosofisen pohdiskelun sijaan usein ihmisten mitattavat preferenssit. En tiedä, voiko tai kannattaako näitä asettaa vastakkain, mutta jos niin tehdään, ei ole mitenkään selvää, että filosofisella – ontologisella, tietoteoreettisella tai moraalifilosofisella – teroaipohjalla päästään olennaisesti parempiin lopputuloksiin.
Tosiaan, puhuttaessa normatiivisista suosituksista ihmisen on annettava ensin moraalinen päämäärä, jonka saavuttamiseen tarvittavia keinoja hän vertailee tieteen avulla. Tiede itsessään välineenä ei voi sisältää mitään normatiivista käskyä. Sitä ajoin takaa. Se, tarvitsisivatko taloustieteellisesti markkinoiden kannalta elintärkeiksi tunnustetut instituutiot edes minimaalisen valtion kaltaista auktoriteettia puhumattakaan keskitien suunnitteluvaltiosta, on todella suuri keskustelun aihe. Esimerkiksi von Mises piti minimivaltiota ihanteellisena, kun taas hänen oppilaansa Rothbard kritisoi sitäkin. Tästä voisin kirjoittaa lisää tuonnempana.
”ihmisten mitattavat preferenssit.”
Ehkä tässä on ratkaiseva ero itävaltalaiseen taloustieteeseen. Siinä ihmisten preferenssejä ei pidetä pohjimmiltaan kvantitatiivisena ilmiönä. Ihmisten ajatellaan laittavan asioita lähinnä hetkellisesti tärkeysjärjestykseen. Kirjoitin aikoinaan aiheesta http://thomastaussi.blogspot.fi/2011/11/matematiikka-ei-ole-taloustieteen.html
Ajattelen muuten aivan samalla tavalla: Matemaattisia sovelluksia painottavaa taloustiedettä ei kannata laittaa suoraan vastakkain itävaltalaisen koulukunnan kanssa, sillä ne pyrkivät hieman eri asioihin. Itävaltalaiset pyrkivät selittämään logiikan ilman työkaluja, joilta odotettaisiin apua eksakteihin arvioihin ja ennustuksiin. Noiden kahden välillä lopputulosten ”paremmuudesta” puhuminen suoraan ei ole siis relevanttia.
Tästäkin saisi aikaan aivan uusia blogitekstejä!