 Thomas Taussi ti 01.11.2011 |
Alkusyksystä talousmatematiikan aloitusluennolla professori lainasi talousnobelisti Robert E. Lucasia tarkoituksenaan ylistää matematiikan roolia taloustieteessä:
Itse en pidä lainausta kovinkaan relevanttina, sillä se kärjistää ja jopa vääristää taloustieteen luonnetta. On kuitenkin totta, että taloustieteen taipumuksena on rakentaa teorioita tyhjän päälle ilman keskustelua monimutkaisten taustaehtojen ja olettamien pätevyydestä. Taloustieteessä keskeinen toimija on ihminen, jonka toiminta ei ole mallinnettavissa mekaanisella funktiolla. Jos taloustiede keskittyy vain matemaattiseen analyysiin, se on sokea vaikeasti mallinnettaville ja kiistanalaisille ilmiöille sekä teorioille. Talous on kuitenkin perusolemukseltaan laadullista yksilöllisten päämäärien tavoittelua tehtäväänsä varten räätälöidyillä keinoilla.
Lainauksen isä, Robert E. Lucas edustaa taloustieteen uusklassista koulukuntaa, joka on valtavirran asemassa. Se painottaa matemaattista logiikkaa, kuten markkinatasapainoanalyysejä ja kokonaistuotannon matemaattista mallintamista.
Taloustiede ei ole suomalaisten vahvimpia aloja. Se on varsin nuori ja myös kiistanalainen tieteenala, jonka kehitys on käytännössä tapahtunut aivan muualla kuin Suomessa. Näkemykset ennakko-oletuksista ja tutkimusmetodien sopivuudesta ovat jakaneet mielipiteitä. Koska teorioiden vuorovaikutuksellinen työstäminen ja kiistat ovat ottaneet paikkansa muualla, Suomeen on tuotu vientituotteina lähinnä valmiit teoriat jäävuoren huipulta. Tuloksena on, että pääpaino on vain pinnan yläpuolisella selkeällä osuudella. Päättely tapahtuu kuitenkin aina taustaoletusten ehdoilla. Tämä jäävuoren huippu onkin erottamaton osa samaa jäävuorta, joka on riippuvainen pinnan alaisesta puolesta. Taloustiede oli pitkään erottamaton osa yleistä filosofista yhteiskuntatiedettä. Tuntemaamme taloustiedettä ei vielä ollut, vaan sitä kutsuttiin poliittiseksi taloustieteeksi. Valistusajan klassiset taloustieteilijät, kuten David Ricardo ja Adam Smith olivat tutkineet kansantaloutta osana yhteiskuntaa ja luoneet lähinnä sanallisia teorioita. Esimerkiksi Ricardon suhteellisen edun periaate on mahdollista havainnollistaa yksinkertaisella matemaattisella mallilla, mutta monimutkaisen kansantalouden mallintamisessa siitä ei ole apua.
Klassisen taloustiede lisäsi ymmärrystä talouspolitiikan seurauksista ja johti talouden vapauttamiseen merkantilismin murtuessa. Samana aikana, kun luonnontieteet kykenivät selittämään matemaattisten kaavojen kautta fysiikan ilmiöitä, taloustieteellä ei ollut mahdollista mallintaa talouselämää samalla mekaanisella tarkkuudella. Taloustiedettä ei pidetty ”kovana” tieteenä.
Taloustieteen matemaattisuus juontaa marginalismin vallankumoukseen 1800-luvun loppupuolella. Tuolloin oivallettiin, että markkinoilla hinnat määräytyvät ihmisten mieltymysten ja alenevan rajahyödyn mukaan. Kysyntä on siis rajallista ja riippuvaista tuotteen kyvystä tyydyttää ihmisen tarpeita suhteessa hintaan. Tiettyjen ehtojen pohjalta oli mahdollista johtaa malleja kysyntä- ja tarjontakäyristä.
Tarpeeksi marginalismin perintöä ymmärtävä huomaa kuitenkin teorioiden rajallisen yhteyden todellisuuden ja ylipäätään tieteellisyyden kanssa. Rajahyötymallissa meillä on olemassa laskeva käyrä yksilön preferensseistä tietyn tuotteen määrän ja hinnan suhteen. Käytännössä emme voi kuitenkaan tietää muita kohtia kysyntäkäyrältä kuin sen, mikä toteutuu kulutusvalintana. Emme tiedä tarkalleen, montako yksikköä henkilö kuluttaisi hinnan ollessa erilainen. Lisäksi preferenssien perusluonne on muuttuva.
 Ainut tieteellinen tieto kaaviossa on toteutuneen vaihdannan määrä ja hinta kyseisellä hetkellä. Käyrän muodot pisteen eri puolilla ovat vain kuvitteellisia ja arvioituja. Todellisuudessa käyrien sijainnit ja muodot muuttuisivat ihmisten arvostusten ja tuotanto-olosuhteiden mukaan.
Ihmismieli ei toimi niin, että hänen mieltymyksensä sanelisi jokin matemaattinen hinta-määrä-funktio nimeämättömässä aivojen lohkossa. Myöskään ihmisen kokema hyöty ei ole luonnontieteellinen utiliteettiyksikkö U, kuten utiliteettifunktioissa. Ne ovat vain keksittyjä hahmotelmia siitä, millaisia vaihtoehtoja rationaalinen ihminen valitsisi.
Taloustiede tutkii siis ihmisyksilöitä, joilla on tietoisuus ja omia päämääriä. Jotkut ihmiset ovat järkevämpiä kuin toiset. Järkevät ihmiset pyrkivät hankkimaan mahdollisimman hyvät keinot päämääriensä saavuttamiseen, sillä näin mahdollisimman paljon päämääriä tulee saavutettua. Päämäärät eivät ole mitään määrällistä ainetta, vaan laadullisia tärkeysjärjestyksessä olevia näkemyksiä yksilön mielessä. Päämääriensä saavuttamisen valossa ihmiset liittävät erilaisille resursseille arvoa yksilöllisesti. Tämä on perusta myös rajahyötyanalyysille sekä kaupankäynnille. Talous operoi siis ihmisen toiminnan kategorioilla, laadullisuudella ja rajatun rationaalisuuden sekä epävarmuuden vallitessa. Jo pelkästään näiden taustaolettamusten valossa on helppoa todeta, ettei taloudessa pohjimmiltaan ole kyse määrällisestä analyysistä. Sanallisen laadullisen teorian pohjalta on mahdollista keksiä erilaiset teoriaa tukevat arvot ja havainnollistaa sitä matemaattisella kuvaajalla. Kuvaaja itsessään ei lisää tietämystä ihmisen toiminnan logiikasta. Se on vain tehokas logiikan havainnollistamisväline.
Tilastojen pohjalta historiallisesta datasta on myös mahdollista muotoilla suuntaa antava malli. Se on kuitenkin historiaa vailla syy- ja seuraussuhteita. Ihmisen toimintaan liittyvät määrälliset analyysit ovat yksinkertaistettua rinnakkaistodellisuutta. Liiketoiminnassa tällaisesta todennäköisyyslaskennasta voi toki olla arvokasta apua siihen nähden, ettei olisi mallia ollenkaan. Ainut tieteellinen asia todennäköisyyslaskennassa on kuitenkin matematiikka. Ihmisen toimintaa tutkivaa taloustiedettä se ei enää ole.
Toisin kuin Robert E. Lucas väittää, määrällinen analyysi ei ole suinkaan ainut tapa toteuttaa taloudellisia teorioita. Oikeastaan se on jopa kyseenalaisin keino taloudellisten teorioiden luomiseen.
|
21 kommenttiaVastaa |
Olen pähkäillyt samanlaisia ajatuksia vuosikymmneniä.
Kritisoitko taloustieteilijöitä
a) lukujen (esim. hintojen, määrien ja ajan) suhteita koskevan loogisen päättelyn eli matematiikan käyttämisestä vai
b) yksittäisissä ilmiöissä havaittujen suhteiden yleistämisestä koskemaan kaikkia yleispiirteittäin niitä vastaavia ilmiöitä?
Nähdäkseni taloustieteen logiikka näyttäisi koostuvan nimenomaan a-kohdassa kuvaillusta soveltavasta deduktiivisesta päättelystä, joka käsittelee taloudellisten ilmiöiden lukuina ilmaistavissa olevien ominaisuuksien suhteita. Tätä määritelmällisesti matemaattista analyysia rajoittavana oletuksena käytetään usein mm. yksilöiden johdonmukaista käyttäytymistä, joka ilmenee esim. välinpitämättömyyskäyrien muotoa rajoittavina sääntöinä. Vaikka eksakti algebrallinen esitystapa ei useinkaan tuo lisäarvoa yleispiirteiseen geometriseen malliin nähden, matematiikka yleisesti on kuitenkin käyttökelpoinen ja jopa välttämätön menetelmä taloustieteilijälle. Kritisoisit mieluummin yliopistoissa opetettavien mallien loogisia virheitä tai huonoja esitystapoja: niitä kyllä riittää yllin kyllin.
B-kohdan empiiris-induktiivisen menetelmän kyseenalaisuutta en tietenkään kiistä. Yhteiskuntatieteissä empiiristen menetelmien käyttökelpoisuus rajoittuu yksittäisten historiallisten tapahtumien tulkitsemiseen, koska niiden ainutlaatuisuuden vuoksi tulokset eivät ole yleistettävissä. Voit mielestäni aivan oikeutetusti kritisoida monia taloustieteilijöitä eri tapahtumien välisten yksityiskohtaisten eroavaisuuksien sivuuttamisesta, jonka tarkoituksena on oikeuttaa tämän luonnontieteissä yleisen menetelmän käyttö yhteiskuntatieteissä.
Nähdäkseni kritiikkisi ei tulisi suuntautua matematiikan eikä edes ekonometrian (tarpeeksi suppeaa) käyttöä vaan ekonometrian väärinkäyttöä vastaan. Sitä ei pitäisi valjastaa induktiivisen päättelyn käyttökelvottomuuden ”tieteelliseksi” savuverhoksi.
Tässä on vielä erään taloustieteilijän näkemys matemaattisesta analyysista taloustieteessä:
”Before I continue with my immediate concern, the effects of all this on the employment policies currently pursued, allow me to define more specifically the inherent limitations of our numerical knowledge which are so often overlooked. I want to do this to avoid giving the impression that I generally reject the mathematical method in economics. I regard it in fact as the great advantage of the mathematical technique that it allows us to describe, by means of algebraic equations, the general character of a pattern even where we are ignorant of the numerical values which will determine its particular manifestation. We could scarcely have achieved that comprehensive picture of the mutual interdependencies of the different events in a market without this algebraic technique. It has led to the illusion, however, that we can use this technique for the determination and prediction of the numerical values of those magnitudes; and this has led to a vain search for quantitative or numerical constants. This happened in spite of the fact that the modern founders of mathematical economics had no such illusions. It is true that their systems of equations describing the pattern of a market equilibrium are so framed that if we were able to fill in all the blanks of the abstract formulae, i.e. if we knew all the parameters of these equations, we could calculate the prices and quantities of all commodities and services sold. But, as Vilfredo Pareto, one of the founders of this theory, clearly stated, its purpose cannot be ”to arrive at a numerical calculation of prices”, because, as he said, it would be ”absurd” to assume that we could ascertain all the data.”
-Hayek, The Pretence of Knowledge
Sekä vielä esimerkkinä hänen oma matematiikkaa pursuava analyysinsä eräästä kiistanalaisesta aiheesta:
http://mises.org/books/puretheory.pdf
Tekstini oli rajattu lähinnä Robert Lucasin lainauksen ympärille antamaan metodologista näkökulmaa yltiöpositivisteille, jotka eivät ole käyttäneet tarpeeksi aikaa näiden asioiden pohtimiseen. Tarkoituksena oli osoittaa, että pohjimmiltaan taloudelliset ilmiöt eivät ole mekaanisiin luonnontieteellisiin tasapainosiirtymiin verrattavissa. Eivät tasapainoisia, eivätkä edes tasapainoyksinkertaisuksissaan luonnontieteellisillä yksiköillä saati tarkkuudella mitattavissa. Toki soveltavassa taloustieteessä pitää olla jonkinlainen malli, mikäli jotain halutaan selvittää. Tällöin kyse on tulkinnasta ja arvauksesta, mitä ei pidä nähdä tieteenä saati sotkea teorioihin. Oman näkemykseni mukaan empirismi soveltuu rettömän vähän yhteiskuntatieteellisten teorioiden tekemiseen.
Tavallaan kysymyksesi kohdistuu näkemyksiini, joita en varsinaisesti tuo esille tekstissäni. Vastatakseni kysymykseen olen enemmän b:n kannalla. Puhekäytäntösi vihjaavat, että olisit tutustunut prakseologiaan. Pitääkö paikkansa?
Minusta taloustieteiden perusopetuksessa keskitytään liian vähän kiistanalaisuuksiin ja analyyttisen ajattelun kehittämiseen niillä alueilla, joilla täytyy toimia omillaan. Jos kiistanalaisuudet ulottuvat usein jopa metoditasolle, matematiikasta ei ole paljoakaan apua. Koska talous on pohjimmiltaan laadullista ihmisen toimintaa, kaikkea on mahdotonta ilmaista pelkillä yhtälöillä. Toki jos ja kun matemaattisten mallien ulkopuoliselle todellisuudelle sokeat taloustieteilijät uskovat vain numeroita, olisi hyvä, jos joku etsisi empiiristä todistusaineistoa, vaikka tietääkin sen olevan yhteiskuntatieteellisesti samantekevää teorian todellisuusarvon kannalta.
Linkittämäsi Pure Theory pitäisi joskus lukea, kunhan olen sisäistänyt vaadittavan framework-tietämyksen perusteoksista. Harmi vain, ettei suomalainen yliopistokoulutus edistä akateemisia pyrkimyksiäni edes tyydyttävästi.
Tämä on siteeraamaasi kohtaa edeltävä virke: ”Like so many others in my cohort, I internalized its view that if I couldn’t formulate a problem in economic theory mathematically, I didn’t know what I was doing.”
Tässä lausunnossa mikään ei näyttäisi viittaavan siihen, että ongelman ”matemaattinen muotoilu” välttämättä sisältäisi jonkin ”mekaanisen luonnontieteellisen tasapainosiirtymän”, joka kuvaisi eksaktisti ihmisen käyttäytymistä tietyissä tilanteissa. Lucas olisi tyytyväinen myös väljempään algebraan tai muihin matemaattisiin menetelmiin, kuten geometriseen kysyntä-tarjontakaavioon tai peliteoreettiseen tasapainoanalyysiin. Näiden menetelmien kysymyksenasettelut voivat jättää avoimeksi kunkin tilanteen yksityiskohdat ja tyytyä analysoimaan yleisiä ehtoja sille tasapainolle, jota kohti systeemillä on taipumus ajautua. Näistä malleista sinänsä ei olisi ennusteiden tekemiseen eikä niitä siihen käytetä.
Matemaattiset mallit eivät sisällä yhtään sen useampia ”mekaanisia” vakioita (tai edes numeroita) kuin mitä niihin halutaan syöttää. Koska yleisissä analyyseissä näitä tasapainoehtoja ei ole ilmaistu millään yksiköillä eikä millään tarkkuudella, mitattuja arvoja ei voida verrata näiden mallien ratkaisuihin. Silti malleissa saatetaan käyttää logaritmeja, derivointia, käyriä, pintoja, epäyhtälöitä jne. Jos malli on liian yksinkertaistava, rajoittunut tai ”mekaaninen”, ongelma ei ole itse menetelmässä vaan sitä käyttäneessä taloustieteilijässä.
Lucas ei myöskään näyttäisi väittävän, että vain tilastollisesti vahvistettavissa olevat syy-seurausyhteydet ovat taloustiedettä. Lucas ei kaikesta päätellen tarkoita ”matemaattisella analyysillä” empiiris-induktiivista tieteellistä menetelmää. Näytät itse tulkitsevan näin kritisoidessasi hänen ”määrällistä analyysiaan”: ”Tilastojen pohjalta historiallisesta datasta on myös mahdollista muotoilla suuntaa antava malli. Se on kuitenkin historiaa vailla syy- ja seuraussuhteita. Ihmisen toimintaan liittyvät määrälliset analyysit ovat yksinkertaistettua rinnakkaistodellisuutta. Toisin kuin Robert E. Lucas väittää, määrällinen analyysi ei ole suinkaan ainut tapa toteuttaa taloudellisia teorioita. Oikeastaan se on jopa kyseenalaisin keino taloudellisten teorioiden luomiseen.”
Kritiikkisi ”yltiöpositivisteja” kohtaan on mielestäni perusteltu, mutta en näe, miten Lucasia voitaisiin ainakaan tämän lausunnon perusteella sellaisena pitää. Vedät Lucasin lisäksi lokaan myös matemaattisen analyysin yleisesti. ”Yltiöpositivismi” sietää ehkä mennä, mutta sekä Lucas että matematiikka näyttäisivät olevan vain viattomia sivullisia uhreja. Jos kritisoit vain b-kohtani mukaista menetelmää niin miksi otsikkosi on ”Matematiikka ei ole taloustieteen perusta” eikä vaikka ”Empirismi ei ole taloustieteen perusta”? Toki Lucas olisi silloin täytynyt jättää pois tekstistä… Mielestäni kysymykseni kohdistuvat juuri tähän tekstissäsi esiintyvään ristiriitaan.
Vastaus: Tiedän, mikä ”prakseologian” sisältö on.
Kirjoitukseni perustuu matematiikan ylistämiseen Lucasin lainaukseen vedoten. Kuten huomaat, tarkoituksenani ei ole kritisoida Lucasia henkilönä tai mitään muita hänen töitään. Kyseinen lainaus esitettiin talousmatematiikan luennolla ylistämään matematiikkaa taloustieteen perustana. Professorimme mielestä kurssimme on osittain taloustieteellinen. Se on tulkintakysymys, ja minulla on oma näkemykseni siitä tulkinnasta, mikä tuon lainauksen perusteella on tehty. Lucasista henkilönä minulla ei ole vahvaa mielikuvaa. Uusklassinen koulukunta osoittautuu hyvin vaihtelevaksi kokonaisuudeksi verrattuna esim. prakseologiaan. Aivan kaikki uusklassinen taloustiede, varsinkin rationaalisemmasta ja maltillisemmasta päästä ei ajaudu suuriin ristiriitoihin prakseologian kanssa. Aikoinaan prakseologiaan tutustuessani tuli yllätyksenä, ettei se erilaisesta metodologiastana huolimatta ole päätynyt useinkaan erilaisiin johtopäätöksiin.
Myös prakseologiassa sovelletaan matematiikkaa. Ei niinkään analysointityökaluna, vaan havainnollistettaessa esim. rajahyötyä ja preferenssejä ordinaalisella asteikolla. Itse en kutsuisi sitä matemaattiseksi analyysiksi, koska numerot eivät ole ilmiön ydin.
Lisäksi voidaan sanoa, ettei matematiikka ole minkään varsinaisen soveltavan tieteen perusta. Toki ilmeisimmin matematiikkaa löytyy mekaanisista luonnontieteellisistä ilmiöistä, ja sillä on sovellusarvoa verrattuna taloustieteeseen. Taloustieteellisiä teorioita on kuitenkin mahdollista tehdä ilman matematiikkaakin. Se, että toteaa vaihdannan tapahtuvan silloin, kun henkilö arvostaa jotakin asiaa enemmän kuin vaihtoehtoja, joista luopuu, ei vielä ole ”matemaattista analyysiä”, vaan relevanttia ihmisen toiminnan kategorioilla operoimista.
Löysin vasta äsken netistä artikkelimuodossa katkelman Misesin Human Actionista, jolle Robert Murphy on kirjoittanut tukikirjallisuutta. Tekstin ideana on, että taloustiede ei lähtökohtaisesti ole kvantitatiivinen tiede. Täten taloustieteen perustana ei voi olla matemaattinen analyysi. Matemaattinen analyysi on eri asia kuin looginen aprioristinen teoria.
http://mises.org/daily/3540
Artikkelin johdanto:
”There have even been economists who held that the only appropriate method of dealing with economic problems is the mathematical method and who derided the logical economists as ”literary” economists.”
Entäpä jos taloustieteilijän näennäis-deduktiivinen teoretisointi on pikemminkin modernin kapitalistisen kulttuurimuodon metanormien ja diskursiivisten rakenteiden puoliksi tiedostamatonta reflektointia kuin mitään puhdasta teoriaa ihmisen toiminnasta?
Ainakin antropologisesta näkökulmasta on aivan perusteltua todeta, ettei esimerkiksi yksilö ole mikään ylihistoriallinen tosiasia, vaan tiettyjen diskursiivisten rakenteiden tuottama sosiaalinen tosiseikka. Yksilö ei ole olemassa aina ja kaikkialla, vaan sillä on oma diskursiivinen historiansa ja oma paikkansa kulttuurimuodon merkitysrakenteen toteliteetissa. Yksilöä koskevat uskomukset ovat kulttuurispesifejä tavalla jolla esimerkiksi kirveeniskun ja kipuaistimuksen välistä suhdetta koskevat uskomukset eivät ole.
Näin ollen yksilön teoretisoinnista kumpuava teoria ei voi olla mikään ihmisluontoa koskeva tieteellinen teoria, vaan korkeintaan pelkkä emic -tason malli porvarillisen taloustieteilijän oman kulttuurisen symbolijärjestelmän rakentumisesta ja rakenteesta. Taloustieteilijän ajatustyön tuloksena syntyy systematisoitua teoriaa porvarillisesta ihmiskuvasta. Ei sen enemmästä eikä vähemmästä.
Taloustieteilijä ei siis kuvaa ihmismielen rakenteiden toimintaa, vaan antaa ”vulgaariantropologiassaan” deduktiivisen ja sinänsä ihan pätevän kuvauksen eräästä ihmismielen tuottamasta symbolisesta järjestelmästä. Kysymys ei siis ole empiirisen todellisuuden kuvaamisesta, vaan erään kulttuurispesifin metanormi-järjestelmän emic –tason hahmottamisesta.
Mikään kulttuurispesifi malli ei tietenkään ole universaali. Kyseessä ei myöskään ole käyttäytymistä koskeva ”teoria”: Käyttäytyminen ja ihmisten jakamat [meta]normit ovat käsitteellisesti eri asioita. Ihmisten käyttäytyminen on empiirinen kysymys ja siten aina erillinen ihmisten jakamista [meta]normeista.
Taloustieteilijä on väärässä myös pitäessään dedusoimaansa mallia aidosti a priorisena: Mallin taustalla on kulttuurispesifi esiymmärrys.
Antropologisesta näkökulmasta prakseologiassa olisi siis kyse lähinnä ideologisen ”rinnakkaistodellisuuden” kuvaamisesta.
Ihmisyksilö on biologinen tosiasia. Ihmisen ajattelu tapahtuu viime kädessä aivoissa, jotka ovat yksilölliset. Elävä ihminen lakkaa olemasta yksilö, jos sen aivot kytketään johonkin koneeseen, joka syöttää sille suorat komennot. Jos joku toinen käskee ihmistä, yksilön aivot ensin tulkitsevat viestin, alkavat miettimään, miten reagoida siihen, ja sen seurauksena on lyhyempi tai pidempi pohdinta keinoista toteuttaa päämäärä. Tätä on vaikea havaita, koska nämä keinot ovat palautettavissa esim. yksittäisiksi askeliksi, eleiksi ja sanoiksi jne.
Off-topic.
Tulin maininneeksi sinut blogissani.
http://hiljaistapohdintaa.blogspot.com/2011/11/sosialismin-ja-kapitalismin.html
Voidaan jatkaa keskustelua tuosta seuraavan kirjoitukseni kommenttiosiossa, kenties?
Kyllä se sopii.
”Ihmisyksilö on biologinen tosiasia.”
Ei ole. Ajatus yksilöstä on länsimaisen kulttuurin luoma sosiaalinen konstruktio. Ei ole olemassa mitään yksilöitä, jotka edeltäisivät yhteiskuntaa. Ajatus yksilöstä vapaana ja itsenäisenä toimijana, oman elämänsä herrana ja autonomisena päätöksentekijänä on hyvin erikoinen. On myös erikoista ajatella, että ihmisellä olisi suhteellisen pysyvä identiteetti tai että yhteiskunta pitäisi rakentaa palvelemaan yksilöiden itsetoteutusta tai ”vapautta” [liberalismin eri muodot].
Ihmisillä on biologisina olentoina tiettyjä ominaisuuksia. Mutta sosiaalisesti konstruoitu todellisuus ei seuraa näistä ominaisuuksista. Kaikilla ihmisillä on hyvin samanlaiset geenit, mutta kulttuureja on vaikka minkälaisia.
”Ihmisen ajattelu tapahtuu viime kädessä aivoissa, jotka ovat yksilölliset.”
Ei oikeastaan liity omaan väitteeseeni mitenkään. Mutta nyt kun otit puheeksi, niin ihmisen ajattelu tapahtuu aina enemmän tai vähemmän intersubjektiivisella tasolla.
”Elävä ihminen lakkaa olemasta yksilö, jos sen aivot kytketään johonkin koneeseen, joka syöttää sille suorat komennot.”
Outoa filosofista spekulaatiota. Mutta nyt kun otit puheeksi, katsoisin että yksilö pysyy tuossakin tapauksessa yksilönä. Esim. tulevaisuudessa tekniikka kehittynee siihen suuntaan, että esim. dementikkojen aivoihin voidaan liittää koneita, jotka mahdollistavat toiminnan.
”Jos joku toinen käskee ihmistä, yksilön aivot ensin tulkitsevat viestin, alkavat miettimään, miten reagoida siihen, ja sen seurauksena on lyhyempi tai pidempi pohdinta keinoista toteuttaa päämäärä. Tätä on vaikea havaita, koska nämä keinot ovat palautettavissa esim. yksittäisiksi askeliksi, eleiksi ja sanoiksi jne.”
Kuulostaa joltain keittiöpsykologialta, jonka väitteisiin sinänsä en osaa enkä halua ottaa mitään kantaa. Nuo ovat kuitenkin sellaisia kysymyksiä, joita voi tutkia empiirisesti ja joita on myös tutkittu empiirisesti. Kun nojaat 100 vuotta vanhaan psykologistiseen teoriaan ihmismielen toiminnasta, niin eikö käy koskaan mielessä että tiede olisi tässä ajassa kehittynyt ja tuottanut uutta tietoa?
Uskon, että meillä on tässä diskurssiero, joten päätin hieman konsultoida aiheesta yliopistotutuilleni, jotka kertoivat Popperin kolmesta maailmasta. Popper oli minulle ennestään tuttu historismin kritiikistään, mutta tämä asia tuli uutena. Oletko tutustunut? http://fi.wikipedia.org/wiki/Popperin_kolme_maailmaa
Perusidea:
1. Kaiken pohjalla on fyysinen todellisuus, josta kaikki muut maailmat emergetoituvat.
2. Eliölajien tiedostama todellisuus, havainnot
3. Mielen tuotokset, jossa havaintoihin tuodaan tulkinnallisuutta. Myös vuorovaikutus muiden tietoisten olioiden kanssa korostuu.
Sain hieman sellaisen kuvan, että olisit kiistämässä ihmisyksilön olemassaolon biologisena oliona. Kiistätkö myös muiden tietoisten eliölajien olemassaolon yksilöinä? Joutuisit samalla vastaamaan, mikä olisi se keskusyksikkö, joka ajattelee minun puolestani.
Prakseologinen teoria painottaa sitä, että toimiva yksilö ajattelee aivoillaan vs. saa suorat komennot mekaanisesti joltain ulkoiselta keskusyksiköltä ilman minkäänlaisia datavääristymiä. Toisin sanoen prakseologian perusta keskittyy Popperin ensimmäiseen maailmaan. Se ei kiistä ympäröivän kulttuurin dominoivia vaikutuksia, houkutuksia tai painostusta. Täten tiede on voinut todistaa mitä tahansa Popperin toisesta tai kolmannesta maailmasta, mutta se ei muuta prakseologialle olennaisen ehdon totuudenmukaisuutta. Prakseologia ei edes ole psykologinen teoria. Saattaisin tarvittaessa löytää tälle väitteelle vaikka sivun tarkan viitteen.
Eikö ole hieman kehäpäättelyä olla ottamatta kantaa konkreettisiin väitteisiin ja kutsua sitä suoraviivaisuuden perusteella keittiöpsykologiaksi ja vedota teorian ikään, joka ei ole 100 vuotta vanha, vaan n. 60?
Ihmismielen kategorioiden (esim. päämäärät ja keinot) olemassaoloa on mahdotonta todistaa empiirisillä analyyseillä ihmisen toimista. Yksilöllisten laadulliset preferenssien erottaminen määrällisistä tilastoista on myös mahdotonta. Jos alamme tutkimaan yhtä tiettyä yksilöä tarkoituksenamme saada tietoa preferensseistä ja ihmisen toiminnan kategorioista, joudumme kommunikoimaan hänen kanssaan. Tämän kommunikoinnin ja tarkoitushakuisuuden vaikutusta on myös mahdotonta määrittää lopputuloksesta. Toki näitäkin asioita joku on varmasti yrittänyt tutkia ja tehdä uhkarohkeita johtopäätöksiä saadakseen näyttämään itsensä hyödylliseltä ja apurahojen arvoiselta tutkijalta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että voisimme empiirisesti saada luotettavaa a posteriori -tietoa ihmisen toiminnan kategorioista. Emme kuitenkaan voi tehdä johtopäätöstä, etteikö ihmisen toiminnalla voisi olla kategorioita kuten päämääriä ja keinoja.
Minusta tässä taitaa todella olla diskurssiero. Näen itse asian niin että prakseologiassa heijastetaan Popperin ensimmäiseen maailmaan sellaisia kvaliteetteja, jotka todellisuudessa sijoittuvat Popperin kolmanteen maailmaan. [Popperin teoria sinänsä taitaa olla minulle tuttu jo lukiosta.]
Minun näkemykseni mukaan prakseologiaa kehittelevä teoreetikko on liikaa kiinni oman kulttuurinsa antamissa kategorioissa ja symbolijärjestelmissä. Kiistän sen mahdollisuuden, että teoreetikko voisi ajatella oman kulttuurispesifin järjestelmänsä ”läpi” ja hahmottaa pohjalta Popperin ensimmäisen maailman rakenteet oman ajattelunsa ollessa tutkimuksen kohteena -ainakaan sellaisessa tapauksessa, jossa ajattelun lähtökohtana aivan selvästi on juuri hyvin kulttuurispesifi ihmiskuva ja esiymmärrys, jota ei kuitenkaan mitenkään problematisoida.
Pyrin muuten yleensä välttämään yksilö -termin käyttöä muissa kuin ironisissa yhteyksissä, koska pidän sitä aivan liian ideologisena. Mutta jos puhutaan biologisista lajiyksilöistä, niin termin käyttö on välttämätöntä, joskin näen käytön jossain määrin homonyymisena.
En tietenkään kiellä sitä etteikö yksilötietoisuus todella olisi olemassa. Mutta yksilötietoisuuden sisällöt vaihtelevat intersubjektiivisten olosuhteiden mukaisesti eikä yksilötietoisuuden autonomia näin ollen ole kovin perustavaa.
Prakseologia on universaali kulttuurista riippumaton teoria. Myös eläimistä voisi löytyä karkeita prakseologian piirteitä, vaikka ne ovatkin paljon vahvemmin vaistojen dominoimia.
Minusta vain tuntuu, että rinnastat prakseologian liikaa ennakko-oletuksiin itävaltalaisten taloustietelijöiden keskuudessa ilmenevän liberalismin perusteella.
Itävaltalainen taloustiede on eri asia kuin liberalismi. En ymmärrä, miksei vasemmistolainenkin voisi tutkia ihmisyksilön tarkoituksenmukaista toimintaa ihan vaikkapa ryhmän osasena. Kaikki itävaltalaiset talousteoreetikot eivät edes ole tunnettuja liberalismista, kuten Friedrich von Wieser.
Tietynlaista yhteiskuntatieteellistä koulutusta vailla olevasta länsimaisesta ihmisestä prakseologia vaikuttaa melko todennäköisesti truismilta: Totta kai ihminen toimii. Mutta juuri tämä olettama perustuu perustuu tietyn kulttuurin ja yhteiskunnan määrittämään esiymmärrykseen. Se on siis lähtökohdiltaan kulttuurispesifi. Miksi individualistiset teoriat (esim. prakseologia tai rationaalisen valinnan teoria) syntyvät Euroopassa ja Yhdysvalloissa, kun taas Japanissa harrastetaan enemmän marxilaista taloustiedettä [kuin esimerkiksi Suomessa]? Inhimillisen ajattelun lähtökohtana on tietysti aina omassa yhteisössä vallitseva maailmankuva. Ajattelu on siis aina intersubjektiivisesti määrittynyttä.
Yksilön maailmankuvaa voisi kutsua ideologiaksi.
Hahmotan ideologian pitkälti samoin kuin marxistifilosofi Louis Althusser: Ideologia on mielteiden, symbolien, käsitteiden ja ajatusten järjestelmä, joka toimii oman logiikkansa mukaisesti mutta joka on sidoksissa objektiivisen todellisuuden sijasta pikemminkin tietyn yhteiskunnan historialliseen olemassaoloon, siis esimerkiksi vallitsevaan taloudelliseen ja poliittiseen rakenteeseen.
Näin ollen kaikki tieteellinen ajattelu joutuu tekemään pesäeroa ideologisiin miellejärjestelmiin nähden. Althusser käytti tästä prosessista termiä ”epistemologinen katkos”.
Althusserilaisesta näkökulmasta käsin ”porvarillinen taloustiede” (ml. prakseologia) on tieteenä erityisen ongelmallinen, koska ideologisia lähtökohtia ei missään vaiheessa kyseenalaisteta vaan ne otetaan täysin annettuina. Niiden syntyä kapitalistisen yhteiskuntamuodon tuotteina ei mitenkään problematisoida vaan ne universalisoidaan ylihistoriallisiksi totuuksiksi.
Voi tietysti olla, että ihminen todella toimii ja että tämä todella on universaali tosiasia. Mutta tähän takertuminen ei paljon auta, kun pyritään selvittämään, miksi ihminen toimii modernissa yhteiskunnassa juuri siten miten hän toimii: Ihmiset tekevät omia valintojaan ja elävät omia yksilökeskeisiä elämänkulkujaan, mutta samalla he kuitenkin toimivat tuotantovoimien välikappaleina kuten filosofi Slavoj Žižek osuvasti kiteyttää.
Ja kuten Polanyi-keskustelussa jo totesimme, prakseologian näkökulma ei oikein taida riittää ei-modernien yhteiskuntien kuvaamiseen. Eri yhteiskunnissa valitseminen ja päätöksenteko tapahtuvat hyvin erilaisissa konteksteissa kuten itsekin huomasit. Jos ihmisluonto on kaikkialla sama, oleellista onkin pyrkiä hahmottamaan teoreettisesti merkityksellisiä eroja juuri yhteiskunnan konstellaatiossa. Polanyin diskurssi pyrkii juuri tähän.
Kaikilla talousteorioilla on ideologisia kytköksiä. Teoria ei koskaan ole täysin neutraalia kuvausta todellisuudesta. Tämän vuoksi tieteenteon ideologiset lähtökohdat pitää tunnustaa avoimesti. Vasta tämän jälkeen tulee mahdolliseksi erottaa tieteellinen ja poliittinen diskurssi toisistaan.
Toisaalta metateoreettisten valintojen mahdollisesta ideologisuudesta huolimatta teoreettista viitekehystä voidaan hyödyntää hyvin erilaisiin tarkoituksiin. Esimerkiksi uusklassisella taloustieteellä voidaan yhtä hyvin oikeuttaa myös valtion väliintuloja ja säätelyä, kuten vaikkapa Osmo Soininvaara tekee.
En siis näe mitään periaatteellista estettä prakseologian käytölle.
Huomautan vielä että nyös marxilainen teoria eri muodoissaan on eri asia kuin poliittinen kommunismi. Esimerkiksi Japanissa on paljon marxilaista viitekehystä hyödyntäviä taloustieteilijöitä vaikka maa on pikemminkin klassisen liberalismin kuin minkään vasemmistoideologian mukainen yhteiskunta.
Eksyin joskus seuraavalle sivustolle:
http://www.taloudenperusteet.com/artikkeleja/apriorisimi/
Jossa todetaan: Otetaan esimerkiksi laskevan rajahyödyn laki. Se määrittää että jos hyödykkeen tarjonta kasvaa yhdellä yksiköllä, tähän lisäyksikköön liitetyn arvon tulee välttämättömästi vähentyä—koska tämä lisäyksikkö voidaan ainoastaan hyödyntää keinona toteuttaa päämäärä, joka on vähemmän arvostettu kuin vähiten arvostettu tyydytetty päämäärä tällaisen hyödykkeen yksiköllä, jos tarjonnassa olisi yhden yksikön vajaus.
Miten tämä laskevan rajahyödyn laki suhtautuu tilanteeseen, jossa jokainen kulutettu tuoppi lisää seuraavan tuopin subjektivistista arvoa juomarin tajunnassa, aina siihen asti että toiminta loppuu sammumisen tai peräti alkoholimyrkytyksen vuoksi? Moni on myös heittänyt henkensä viimeistä tuoppia tavoitellessaan, vaikka olisi maksanut ensimmäisestä vain euron tai pari. Todellisuudessa oluen rajahyöty onkin monelle juomarille nouseva: yhden yksikön lisäys on edellistä arvokkaampi.
”Mutta juuri tämä olettama [ihminen toimii] perustuu perustuu tietyn kulttuurin ja yhteiskunnan määrittämään esiymmärrykseen. Se on siis lähtökohdiltaan kulttuurispesifi.”
Ihmisen toiminta biologisena yksikkönä ei ole riippuvainen mistään kulttuurista. Kaikissa mahdollisissa kulttuureissa ihminen toimii riippumatta siitä, uskovatko he siihen itse. Jopa pyrkiessään kiistämään ihmisen toiminnan ihminen joutuu toimimaan. Lasketko oikeasti leikkiä, ”trollaatko”, yritätkö vain turhauttaa/hermostuttaa minua toistamalla jotain, mihin et ehkä edes itse usko?
”Kaikilla talousteorioilla on ideologisia kytköksiä. Teoria ei koskaan ole täysin neutraalia kuvausta todellisuudesta. Tämän vuoksi tieteenteon ideologiset lähtökohdat pitää tunnustaa avoimesti. Vasta tämän jälkeen tulee mahdolliseksi erottaa tieteellinen ja poliittinen diskurssi toisistaan.”
Talousteorioiden ja ideologioiden kytkökset täytyy osoittaa aina tapauskohtaisesti. Se ei auta mitään, että ilman minkäänlaista konkretiaa tuomitsemme yhteiskuntatieteen ideologisesti värittyneeksi. Puhtaimmillaan taloustiede kuvaa ihmisten toimintaa ja sopeutumista niukkaan maailmaan, olipa kyseessä heimokulttuuri, totalitaarinen natsivaltio tai perustuslaillinen liberaali tasavalta. Kulttuuri itsessään on ihmisen toimintaa ja riippumatonta siitä, mitä varsinainen kulttuuri pitää sisällään. Kertoisitko täten, mitkä ovat prakseologian väitetyt ideologiset perusolettamat?
Kysyt ihan hyvän kysymyksen:
”Miten tämä laskevan rajahyödyn laki suhtautuu tilanteeseen, jossa jokainen kulutettu tuoppi lisää seuraavan tuopin subjektivistista arvoa juomarin tajunnassa, aina siihen asti että toiminta loppuu sammumisen tai peräti alkoholimyrkytyksen vuoksi? Moni on myös heittänyt henkensä viimeistä tuoppia tavoitellessaan, vaikka olisi maksanut ensimmäisestä vain euron tai pari. Todellisuudessa oluen rajahyöty onkin monelle juomarille nouseva: yhden yksikön lisäys on edellistä arvokkaampi.”
Uusklassinen taloustieteilijä ei välttämättä osaisi vastata kysymykseen, vaikkei sen pitäisi olla mahdotonta hänellekään. Kaikki riippuu juuri metodologisesta perustasta, joka uusklassisen taloustieteen parissa vaihtelee suuresti. Prakseologisesti tuohon on helppo vastata. Kun haluan pitkän torstaipäivän jälkeen rentoutua tuopin äärellä ja mahdollisesti keskustella hyvässä seurassa, menen Kampin Bruuveriin liberaalimafiaan ja tilaan tuopin tai pari. Sammunut jano, huurteinen juoma ja syy oleskella ravintolassa ovat tällöin tuote, josta maksan. Rajahyöty on täten laskeva, koska tuoppi tai korkeintaan pari sammuttavat janoni ja antavat minulle syyn keskustella liberaalimafialaisten kanssa ja oleskella ravintolassa maksavana asiakkaana.
Omassa esimerkissäsi itse janon sammuttaminen tai olut ei ole tuote, vaan känni. Humaltumiseen tarvitaan useampia annoksia. Se, mikä on humaltumisen raja, on subjektiivista. Sen jälkeen kun subjektiivisesti tavoiteltu humalatila on saavutettu, henkilö ei enää sillä hetkellä arvosta juomista niin paljon kuin hetkiä aikaisemmin.
Prakseologiassa tärkeää on huomata, että ihmisen preferenssit voivat muuttua ajassa, ja hänen tietämyksensä voi olla rajattua. Jos ihminen juo itsensä sammuksiin vahingossa, se on seurausta hänen puutteellisesta tietotasostaan. Prakseologiassa ei oleteta, että ihmiset toimisivat rationaalisesti absoluuttisella mittakaavalla (jos sellaista sanaa olisi edes relevanttia käyttää). Ihmiset valitsevat tiedossaan olevista vaihtoehdoistaan sen, joka edistää eniten heidän sen hetkisiä pyrkimyksiään.
Hintajärjestelmä käsittelee ja siirtää tietoa muttei sen toiminta ole kuitenkaan mitenkään järjellä selitettävää.
Mitä tarkoitat järjellä selitettävyydellä? Subjektiiviset preferenssit ovat tietysti hintajärjestelmän perusta. Lisäksi tuotantoketju ja tulonjako ovat monimutkaisia ja evolutiivisia prosesseja, joiden osasten tai ilmentymien merkitykset ovat selittämättömiä ja joita ei voi käsitellä kolmannesta persoonasta ”järjellä” kuin koodari lähdekoodia.