 Thomas Taussi to 04.08.2011 |
Sain kutsun tulla alustajaksi Kokoomuksen Nuorten Liiton Politiikan approbatur –kesälukioon 1.8.2011. Minulla oli kunnia pitää tunnin mittainen luento libertarismista osana porvarillista aatekokonaisuutta. Itse kävin saman kurssin vuonna 2008, jolloin olin vielä aktiivinen kokoomusnuori. Tänä vuonna ilmapiiri vaikutti myötämielisemmältä kuin aikoinaan. Luento täytyi pitää melko ripeästi, eikä ylimääräistä aikaa jäänyt tuhlattavaksi. Kaikkiin yleisön kysymyksiin ehdin onneksi vastata.
Powerpoint-esitys löytyy tästä linkistä.
 Esityksen tarkoituksena oli esitellä libertarismi aatteena poliittisesti orientoituneelle yleisölle ja käsitellä muutamia pääkohtia. Esityksessä käsittelin libertarismin ja klassisen liberalismin historiaa, aatteen teoriaa, tieteellistä pohjaa sekä aatteen poliittista soveltamista.
Libertarismi saatetaan ennakkoluuloisesti kokea vieraaksi, jopa liberalismille vastaiseksi aatteeksi. Kyse on kuitenkin klassisen liberalismin jatkumosta. Libertarismi nostaa ihanteeksi länsimaisen kulttuurin elinvoimaisimmat ominaisuudet ja soveltamaan tiettyjä valistusajan ihanteita.
Slide-esityksen tueksi olen kirjoittanut libertarismin olennaisimmista näkökohdista lyhyesti:
Hyvinvointia ilman valtiota
Keskityin hyvin suuresti murtamaan libertarismista tehtyä tabua, hyvinvointivaltion ja hyvinvointiyhteiskunnan vastaisena aatteena. Libertaari individualismi ei ole yhteisöllisyyden vastakohta, vaan pakottamisen. Jos esimerkiksi enemmistö suomalaisista haluaa elää hyvinvointivaltiossa, miksi loputkin pitää alistaa tälle suunnitelmalle vastentahtoisesti?
Miksei ihmisillä voi olla yksilöllistä mahdollisuutta solmia omaa ”yhteiskuntasopimusta”? Aloittelijoille tämän voisi havainnollistaa esimerkiksi niin, että ihmiset solmivat valtion kanssa melko pitkän sopimuksen verotaakasta ja valtion takaamista palveluista. Lähtökohtaisesti vähemmän veroja, vähemmän valtion palveluja. Enemmän veroja, enemmän palveluita. Jotta tämän hyväksikäyttäminen oman tulotason vaihdellessa olisi hankalampaa erilaisen keinottelun kautta, sopimuksen pitäisi olla tarpeeksi pitkä, ja irtisanoutumismaksun korkea.
Libertarismi lähtee ajatuksesta hyvinvointia ilman valtiota. Tällaista valtiojohtoisuudesta poikkeavaa mallia voidaan kutsua myös hyvinvointiyhteiskunnaksi, joka tarkoittaa siis aivan erilaista ihannetta kuin hyvinvointivaltio. Valtiojohtoisen hyvinvointivaltion kannatuksen voi selittää vain jonkinlainen taikausko siitä, että valtio kykenisi poistamaan kustannustehokkaasti elämän epävarmuutta. Toinen valtiojohtoista hyvinvointivaltiota selittävä tekijä voi olla halu maksattaa omat laskut muiden kustannuksella. Verojen maksaminen voi olla vaikka kivaa, jos naapuri joutuu maksamaan enemmän. Mikäli hyvinvointivaltiota ei olisi, mutta ihmiset kannattaisivat hyvinvointiverkostoja, nämä verkostot syntyisivät ilman valtiota. Tämä edellyttää sitä, että nämä ”hyväntahtoiset” ihmiset kannattavat hyvinvointi-, eivätkä hyväksikäyttöyhteiskuntaa.
Valtiojohtoisen hyvinvointivaltion kannattajat unohtavat helposti kansalaisyhteiskunnan olemassaolon. Järjestelmässämme, joka on vuosikymmeniä syrjäyttänyt aidon ja täysmittaisen kansalaisyhteiskunnan valtion palveluilla, ihmiskuvasta on tullut pessimistinen ja jopa ristiriitainen. Ainoastaan korkeampaa verotusta puolustettaessa vedotaan ihmisen sosiaaliseen ihmiskuvaan, jossa raha ei merkitse ihmiselle kaikkea. Jos taas järjestelmä halutaan vapauttaa valtiojohtoisuudesta vapaaehtoisyhteiskunnan suuntaan, ihmistä pidetään valtavirran irvikuvataloustieteen homo economicus -myytin kaltaisena kylmän rationaalisena ja ahneena laskelmoijana.
Liberalismi ja libertarismi eivät varsinaisesti perustu minkäänlaiselle tarkkaan määritetylle ihmiskuvalle. Sen sijaan vapaan ja avoimen yhteiskunnan kannattajat uskovat usein sosiaalisempaan ihmiseen kuin sääntelyn ja valtiojohtoisuuden kannattajat. Se, miten ihmiset suhtautuvat toisiinsa ja erilaisuuteen, riippuu hyvin paljon kulttuurista. Kulttuuriin kuuluu esimerkiksi spontaanit tavat, joilla ihmiset rakentavat verkostoja ja luottamusta toisiinsa. Koska valtio edustaa pakkokeinoja ja kolmannen osapuolen väliintulemista, sen kyky auttaa ihmisiä rakentamaan luottamusta mm. yhteiskuntapolitiikalla on hyvin rajallinen.
Tiede
Monet libertaarit ovat perehtyneitä tieteisiin. Yleisin libertaarien kiinnostuksenkohde on taloustiede. Tälle on monia perusteluja. Taloustiede on ehkä ainut yksilön toimintaa tarkasteleva tiede, joka ei ota kantaa yksilön päämääriin. Parhaiten taloustiede kuvaa yksilöiden rauhanomaista toimintaa. Suursotien ja valtiojohtoisuuden aikakaudella perinteinen taloustiede on osoittautunut hyödyttömäksi, ja se on omaksunut uuden roolin yhteiskuntapoliittisen suunnittelun työkaluna.
Lisäksi libertaarit näkevät, että omistusoikeus on yksilönvapauden ydin. Omaisuus on yksilön keino hallita itseään, tavoitella päämääriään ja säilyttää työnsä tulokset. Oikeus säilyttää oman työnsä tulokset motivoi ihmistä myös rakentamaan yhteiskuntaa omalla työllään. Omaisuuden puute tekee ihmisestä riippuvaisen muista. Tästä olen kirjoittanut suuremman artikkelin jo aikaisemmin.
Politiikka
Yhteiskunnan taustalla on jonkinlainen kompromissinomainen ideologia. Suomessa vallitsee hyvinvointivaltioideologia. Kaikki eduskuntapuolueet vasemmalta oikealle kannattavat tätä ideologiaa hieman erilaisella painotuksella. Erot eivät kuitenkaan ole niin suuria kuin miltä ne näyttävät. Yksittäiset poliittiset päätökset eivät siis niinkään määritä yhteiskunnan ideologiaa, vaan ideologia synnyttää itsensä mukaisia päätöksiä. Toisin kuin Marx ajatteli, oikeastaan ideat synnyttävät olosuhteita. Ennen kuin ihminen toimii, hänellä on ensin päämäärä tavoitella parempaa, ja hänellä on myös näkemys keinoista, joilla tätä päämäärää tulee lähestyä. Mikäli nämä keinot auttavat päämäärän tavoittelussa, uudet olosuhteet ovat tuotetta ajatusten soveltamisesta.
Mikäli yhteiskuntaa halutaan muuttaa oman ideologian mukaisesti, ihmisten täytyy hyväksyä ideologia. Yksittäiset poliittiset päätökset ovat helposti kumottavia ja katoavia ilman ideologista tukea. Ideologiaa ei pidä ajaa propagandalla, vaan vakuuttamalla ihmiset asiasisällöllä. Yksilönvapautta voidaan perustella sekä itseisarvona (luonnonoikeusperiaate) että välinearvona (utilitaristismi) kaikille yhteisten päämäärien saavuttamiseksi. Lähes kaikki ihmiset tavoittelevat yhteiskuntaa, jossa mahdollisimman monella ihmisellä olisi edellytykset tavoitella hyvää elämää. Ylimmät päämäärät ovat osa yhteistä arvopohjaamme, josta on vaikea neuvotella. Sen sijaan keinot päämäärien saavuttamiseksi ovat aina kyseenalaistettavissa. Valtiojohtoiset aatteet pyrkivät näihin päämääriin keskusjohtoisella suunnittelulla ja yksilönvapautta rajoittamalla. Libertarismi ei hyväksy välineikseen pakkokeinoja. Se näkee myös valtiojohtoisten ideologioiden ongelmana ankkuroitumisen päämääriin, kuten tasapäistämiseen ja ”tasa-arvoon”. Ne eivät välttämättä edistä korkeampia päämääriä, mutta ilmenevät pikemminkin sivutuotteena korkeampien päämäärien tavoittelusta rauhanomaisin keinoin.
Vapauden tarve
Muut poliittiset suunnat on nähty. Äärimmäinen kollektivismi puhuu puolestaan. Se ei ainakaan ole keino saavuttaa edes utilitaristisen arvopohjan mukaista päämäärää, jossa mahdollisimman monella yksilöllä on mahdollisuudet tavoitella omia päämääriään ja hyvinvointia. Suomen ja Yhdysvaltojen kaltaiset sekataloudet on myöskin nähty. Yhteiskuntapolitiikka vääristää markkinoita, velkaannuttaa veronmaksajia, tukee teennäisen niukkuuden ylläpitämistä ja etuoikeuksien jakamista. Monet ongelmat, joista vapaita järjestelmiä syytetään, ovat vapaissa järjestelmissä ilmenevän interventionismin tulosta.
Esimerkiksi kun keskuspankki lisää rahan tarjontaa, se madaltaa korkotasoja ja saa monet investoinnit näyttämään kannattavilta. Vapailla markkinoilla korkotaso voi laskea ainoastaan säästöjen karttumisen kautta. Jos korkotasot madaltuvat ilman, että todellisia säästöjä on kartutettu, investoinnit jäävät kesken aiheuttaen tappiorykelmän.
Nuiva suhtautuminen vapaaseen yhteiskuntaan voi perustua pidemmän päälle vain harhaluuloihin, erittäin väkivaltaiseen ja suvaitsemattomaan ajatteluun sekä pessimistiseen ihmiskuvaan.
|
5 kommenttiaVastaa |
Erittäin hyvä esitys (ja blogikirjoitus!)
Thomas, hyvin jäsennelty ja asiasisällöltään kiitettävä esitys. Erinomainen peruspaketti aiheeseen.
Kiitoksia palautteesta :)
”Ennen kuin ihminen toimii, hänellä on ensin päämäärä tavoitella parempaa, ja hänellä on myös näkemys keinoista, joilla tätä päämäärää tulee lähestyä.”
Marx ajatteli juuri näin. Jos asia olisi toisin, myöskään Marxin poliittisessa ajattelussa ei olisi ollut mitään mieltä.
Mutta huonoimmankin rakennusmestarin erottaa parhaimmastakin mehiläisestä jo kohta se, että hän on rakentanut kennot päässään ennen kuin hän ne rakentaa vahasta. Työprosessin lopussa saadaan tulos, joka sen alussa on jo ollut työmiehen mielikuvituksessa, siis ajatuksellisesti olemassa.
-Karl Marx.
Mutta tämä ei ole mitenkään ristiriidassa sen kanssa, että suuri osa ajattelusta on ideologisesti värittynyttä: ihmisten tietoisuuden määrää heidän yhteiskunnallinen olemisensa. Siis se mitä ihmiset ovat ja mitä he ajattelevat, riippuu heidän elämänsä aineellisista ehdoista: vallitsevista tuotantovoimista, ja noiden tuotantovoimien synnyttämistä tuotantosuhteista. ”Yksilöt” astuvat aina ikään kuin jo valmiiseen maailmaan: jokainen uusi sukupolvi ottaa vastaan järjestäytyneen kokoelman valmisteita, jotka edelliset sukupolvet ovat tuottaneet, ja lisää niihin oman panoksensa. Tuotantovälineet ja yhteiskunnalliset instituutiot tulevat yksittäisen ihmisen näkökulmasta annettuina. Tavoitteellisuutta voikin olla vain hyvin ahtaiden rajojen sisällä.
Ihan hyviä näkökulmia. Marx oli kuitenkin historisti, mikä erottaa hänet uudemmasta dynaamisemmasta historiakäsityksestä sekä päämäärä- ja keinoajattelusta. Tuotanto vaikuttaa omalta osaltaan siihen laajempaan ideatasoiseen kulttuuriin. Esim. tietty elintaso, samat doktriinit ja saman kaltainen tulojakauma eivät riitä tuottamaan saman kaltaista ideologista kehystä.
Tuotanto- ja omistussuhteet eivät ole kiinteitä vakioita tai ennalta kohtalon kirjoittamia, vaan ne liittyvät sattumiin sekä ihmisten ennustamattomiin toimiin. Joku sattuu keksimään jotain mullistavaa, mistä muut ihmiset innostuvat, ja tämä kääntää asetelmaa.
Varsinkin talouden kohdalla kyse ei ole pelkästä aineellisesta omaisuudesta. Talouden kasvu on laadullinen ilmiö: Ihmisillä on paremmat keinot tavoitella päämääriään. Keinot eivät voi olla pelkästään aineellisia. Ei tule varmaan yllätyksenä, että teknologista kehitystä pidetään talouskasvun avaimena. Kyse ei ole pelkästään tuotannollisesta teknologiasta, vaan esim. sosiaalisista oivalluksista, joita jokainen ihminen voi arkisessa elämässään käyttää saavuttaakseen nopeammin päämääriä.
Marxin talousajattelussa ongelmana on yrittäjyyden katsominen mekaaniseksi toiminnaksi, jossa voitot ovat varmoja vakioita. Edes nykyinen yrittäjäteoria kansantaloustieteessä ei kiinnitä tarpeeksi huomiota yrittäjyyden luonteeseen. Yrittäjä luo jotain uutta ja yrittää sopeuttaa toimintansa suhteessa tulevaisuuteen. Markkinoilla onnistunut sopeuttaminen tulevaisuuteen palkitaan, ja itsessään huonompaa toimintaa ei yksinkertaisesti pelasta se, että omistaisi suunnattoman määrän rahaa. Esimerkiksi Nokian pelastaa vasta se, että firma kykenee kehittämään jotain, joka todella palvelee asiakkaita parhaiten suhteessa muihin vaihtoehtoihin. Vielä joitain vuosia sitten Nokiaa pidettiin vankkumattomana. Samoin Euroopan unionia. Instituutiot eivät ole vakaita, eivätkä ne tule annettuina. Toki yksittäisen ihmisen vaikutusmahdollisuus tietyllä hetkellä niihin voi olla marginaalinen, mutta monissa tilanteissa ei läheskään mitätön.