Tullessani viikonloppulomille eräänä maaliskuun perjantaina löysin postien seasta muistutuksen äänestysoikeudestani. Todellakin tuo muistutus palautti minulle mieleen lähestyvät vaalit. Vaikka päivittäin pohdiskelen asioita ja seuraan myös politiikkaa mahdollisuuksien mukaan, en ole vielä päättänyt, miten käyttäisin äänioikeuttani. Varsinkin minut tietävien ihmisten mielestä tämä saattaa kuulostaa hyvin erikoiselta.

Itse en ole puolueuskollinen, vaan aateuskollinen. En pidä puolueuskollisuutta ihailtavana enkä varsinkaan merkkinä itsenäisestä ajattelusta. Puolueilla ei ole enää suoraa yhteyttä aatteisiin eikä ideologioihin, jotka taas määrittävät ihmisten vakaumuksia. Aatteellinen puolue olisi luotettava, koska sen päätökset olisivat hyvin pitkälti ennustettavissa. Jo nuorsuomalaisten pamfletissa Ultimatum isänmaalle (1994) todettiin, että erot puolueiden sisällä voivat olla suurempia kuin niiden välillä.

Nykyiset poliittiset puolueet pyrkivät kalastelemaan mahdollisimman suurta äänisaalista, mikä on ajanut ne venymään ja sallimaan liian suuren skaalan erilaisia, jopa ristiriitaisia ideologioita sisälleen. Ihmisistä on tullut skeptisiä tällaisia puolueita kohtaan. Monet hyvät ehdokkaat jäävät vaille ääniä, koska he kuuluvat epämääräiseksi ja arvaamattomaksi miellettyyn puolueeseen.

Ongelma on se, että minulla on tietty aate, mutta Suomessa ei ole yhtään tällaista luotettavaa aatteellista puoluetta, jolle voisin uskoa ääneni. Sen sijaan minun kanssani samoilla linjoilla olevia ehdokkaita olen onnistunut löytämään n. kahden tuhannen ehdokkaan joukosta vain reilun kourallisen. Toki lähelle kanssani samoilla linjoilla olevia ehdokkaita on jo arviolta kymmeniä. Yksikään näistä ydinjoukon ehdokkaista ei kuitenkaan ole omassa vaalipiirissäni.

Äänestäisin erityisen rohkealla tavalla aatteellisiksi profiloituneita klassiselle liberalismille vannoutuneita ihmisiä. Tällaiset aatteelliset ihmiset ovat luotettavia siitä syystä, että heille poliittinen ura ja muodollinen päteminen eivät muodosta tärkeintä pyrkimystä elämässä. Periaatteisiin ankkuroituminen kertoo siitä, että he eivät muodosta mielipiteitään sen mukaan, mitä ihmiset haluavat kuulla, ja mitä mahdollisimman suuri äänisaalis vaatii. Tällaiset ihmiset iskevät pelottomasti haastavimpiin puheenaiheisiin silläkin uhalla, että heidät ymmärrettäisiin väärin tai tuomittaisiin ennenkuulumattomista ideoista.

Kanssani samoilla linjoilla olevat ajattelijat edustavat ehkä noin promillen luokkaa ™ kaikista ehdokkaista. Sen potentiaali ei ole äänestysenemmistössä, vaan vahvassa mielipidevaikuttamisessa, rohkeissa avauksissa sekä tuoreissa ideoissa. Eduskunta olisi arvokas kanava yhteiskunnallisen ja poliittisen keskustelun kannalta. Puolueet ovat ehtineet taantua tarpeeksi kauan ilman nuorsuomalaisten kaltaisia unilukkareita.

Omiin suosikkeihini kuuluu ehdokkaita mm. kokoomuksesta ja piraattien liberaalimmasta päästä. Omassa vaalipiirissäni ei ole näitä ehdokkaita. Joudun todellakin miettimään, jätänkö äänestämättä kokonaan, vai äänestänkö protestina jotain jokseenkin kanssani samoilla linjoilla olevaa ehdokasta, joka voisi rikkoa vallitsevaa suurten puolueiden taantumusta sysäämättä kuitenkaan Suomea pahemman sosialismin ja valtiojohtoisuuden tielle. Toisaalta tällaiset ehdokkaat saattavat pitkälti rajoittua niihin suosikeihin, jotka olen jo bongannut – harmikseni muista vaalipiireistä.

Monet minun kanssani samoilla linjoilla olevat ihmiset suhtautuvat nuivasti varsinkin kokoomuslaisten äänestämiseen siinä pelossa, että ääni menisi suhteellisen vaalijärjestelmämme takia jollekin saman puolueen toisenlaiselle henkilölle. Muistuttaisin kuitenkin, että äänet joka tapauksessa menisivät puolueen marionetti- tai vasemmistoedustajille ilman liberalistiehdokkaidenkin äänestämistä.

Kokemus on osoittanut, ettei suurista puolueista liberalismille otollisin kokoomus luovu vasemmistolaisista taipumuksistaan ennen kuin se itse kärsii vaalitappion. Tämä tulee todennäköisesti tapahtumaan ilman lokakampanjointiakin. Puolueen kannatus on taantunut, eikä viimeaikainen kampanjointi ole erottanut puoluetta edukseen. Jos tätä kehitystä haluaa nopeuttaa, yksi vaihtoehto olisi esimerkiksi piraattien tai perussuomalaisten äänestäminen. Tällaisen yleisen vaalitappion tuottaminen voisikin olla pidemmällä tähtäimellä yhtä järkevää kuin vastuuttomasta rahapolitiikasta johtuvan kuplan puhkaiseminen ajoissa.

Siihenkin liittyy vaaransa, sillä mikään suuri puolue ei edusta aitoa vaihtoehtoa sääntelylle eikä yksilönvapauksien rajoittamiselle. Vaalitenteissä lähes jokainen puolue mainitsee tehtäväkseen työllisyydestä huolehtimisen ja palvelujen turvaamisen. Jokainen talous- ja yhteiskuntateoriasta perillä oleva ymmärtää, että jos näitä pyritään ajamaan läpi poliittisesti, kuljetaan komentotalouden tietä. Yksikään eduskuntapuolue ei julistaudu esimerkiksi länsimaisen perustuslaillisuuden, oikeusvaltion, veronmaksajan oikeuksien tai vaikkapa jokaisen yksilön puolustajaksi.

Teemapolitiikassa markkinointi on tärkeää. Yksilönvapaus ei vetoa suomalaiseen kansanluonteeseen. Periaatteessa minulle olisi aivan sama, mitkä puolueet ovat hallituksessa, jos harjoitettava politiikka olisi mielekästä. Käytännössä tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä ainakin kolme suurinta puoluetta kilpailevat keskenään yhteisen tavoitteen saavuttamisesta eri keinoin. Eivät niinkään tavoitteista.

Toisaalta kokoomuksen puoluejohdon ja enemmistöehdokkaiden näyttäytyminen harmaana massana voi tarjota mahdollisuuden myös saman puolueen erottuville ehdokkaille. Tällaisia ovat mm. Elina Lepomäki, Henri Heikkinen ja Wille Rydman. Itse en ole vielä päättänyt, äänestänkö John Galtia vai Denny Cranea.