 Thomas Taussi ma 09.07.2012 |
 Internetin alkuaikoina libertarismia pidettiin maailman nopeimmin leviävänä aatteena. Todellakin vapaa tiedonvälitys oli suuri etu varsin uudelle aatteelle, joka muodostui selkeäksi jatkumoksi klassiselle liberalismille vasta 1970- ja 1980-lukujen aikana. Libertarismin leviämiselle internetin mahdollistama tiedonkulku oli ratkaisevaa juuri siitä syystä, että perinteisessä akateemisessa maailmassa on lähes aina vallinnut järkkymätön uusille ajatuksille kriittinen perinne, joka ei myöskään ole irrallaan harjoitettavasta valtiojohtoisesta valtapolitiikasta. Suomessa hyvinvointivaltion kriisi 1990-luvun alussa sai aikaan liberaalin nuorsuomalaisen liikkeen, joka erottautui jo pelkällä maltillisella oikeistoliberalismilla vasemmalle kallellaan olevasta kokoomuksesta. Monet tavallisia poliitikkoja syvällisemmät ihmiset alkoivat ihan tieteellisesti tutustumaan yksilönvapauden mahdollisuuksiin ja päätyivät libertarismin pariin.
Vuonna 1996 libertaari aate sai Suomessa internetin ansiosta taakseen verkoston, joka toi yhteen asiasta kiinnostuneita harrastajia ympäri maata. Keskustelut käytiin postituslistoilla ja IRCissä, koska mm. sosiaalisen median vallankumous odotti vasta reilun vuosikymmenen päässä. Keskusteleminen listoilla oli kärsivällistä kuin sähköpostikirjeen kirjoittaminen. Näistä varhaisista keskusteluista syntyi kirja, Keskusteluja libertarismista, jonka toimitti keskusteluihin aktiivisesti osallistunut libertarismitietäjä Marco de Wit. Teoksen konsepti on mielenkiintoinen, sillä se on ns. listakirja, johon on poimittu johdonmukaisessa järjestyksessä ja jäsennellysti eri aihepiireistä keskusteluja. Maltillisemmat ja skeptisemmät liberaalit esittävät kysymyksiä ja pohdintoja, joihin libertaarit (pääsääntöisesti Marco de Wit) vastaavat. Keskusteluja on miellyttävä lukea, sillä ne on käyty hyvässä hengessä huumorin kukkiessa.
Kirja on kattava poikkileikkaus edistyneemmästä ja soveltavammasta libertaarista ajattelusta tarjoten näkökulmia myös moniin teoreettisiin kiistoihin. Kirjassa määritellään libertarismi, käsitellään talousteoriaa mm. työttömyyden ja kilpailulainsäädännön näkökulmasta, pohditaan valtion omistajuutta ja yksityistämistä, käsitellään yleisesti poliittista järjestelmää, luonnonsuojelua, koulutusta, rangaistuksia, sensuuria ja uhrittomia rikoksia. Myös historiaa käsitellään antiikin ajoista 1900-luvulle. Yksinkertaisen talousteorian lisäksi kirjassa on esitelty silloisia tuoreita libertaarihenkisiä talousnobelisteja teorioineen, kuten Milton Friedman ja Friedrich Hayek sekä myös vähemmän tunnetut Ronald Coase ja James Buchanan.
Monia aiheita käsitellään syvällisemmin kuin toisia, mikä on seurausta kirjan konseptista. On kuitenkin yllättävää, että pelkistä spontaaneista keskusteluista on onnistuttu löytämään aineistoa ja kasaamaan siitä näinkin johdonmukainen julkaisu. Kirja on 219 sivua pitkä, joten moniin olennaisiinkin asioihin jäädään pakostakin syventymättä. Esimerkiksi anarkokapitalistinen teoria on vain mainittu muutaman kerran yhtenä libertarismin koulukuntana. Syynä voi olla se, että 90-luvun ilmapiirissä pelkästään minimivaltioajattelu oli jo tarpeeksi uutta, tuntematonta ja radikaalia. Kirjassa ei myöskään esitelty tarpeeksi perusteellista kritiikkiä keynesiläistä talousteoriaa kohtaan tai esitelty esimerkiksi itävaltalaista suhdanneteoriaa.
Ehkäpä herkullisinta kirjassa on Yhdysvaltoja koskevien myyttien murtaminen. Joku saattaa jopa puhua USA-kortista väittelyvirheenä, mikäli markkinatalouden toimimattomuutta yritetään epätoivoisesti perustella vetoamalla Yhdysvaltojen epäkohtiin mm. New Yorkin asuntojen hinnoissa, terveydenhuollon hinnoissa, vakuutusmenettelyissä ja öljykriisissä. Näiden takaa löytyy ankaraa markkinatalouden vastaista hintasäännöstelyä, eturyhmien lobbaamia kilpailurajoituksia, teennäistä niukkuutta ja koukeroista veropolitiikkaa. Kirjassa valitellaan sitä, että vain harvat ymmärtävät yksityisomistukseen perustuvassa mallissa toteutetun hintasäännöstelyn ja valtiollisen ohjailun edustavan kuitenkin vapaan markkinatalouden vastaista mallia. Tällainen korporatismi oli myös tyypillistä fasistisille talouksille.
Julkaisu on erittäin hyödyllistä luettavaa jokaiselle, joka on tutustunut libertarismin perusteisiin ja haluaa oppia lisää tai on perustellusti skeptinen aatetta kohtaan. Kirjasta todennäköisesti löytyy vastauksia useimpiin kysymyksiin. Keskusteluja libertarismista saattaa löytyä jopa kirjastosta.
Otteita kirjasta:
Aihe: julkinen koulutus ja oppivelvollisuus
Aihe: talousteoria ja ideologia Antti Petäjistö
|
5 kommenttiaVastaa |
Mites toi lasten (alaikäisten) koulutus pitäisi libertaaristi hoitaa?
Ainakin minulle liberaalin aatteen tärkeimmät perustelut ovat sen oikeudenmukaisuus eli ihmisten oikeus vapaaseen päätöksentekoon ja liberaalin yhteiskunnan tehokkuus markkinoiden avulla.
Näistä perusteista kumpikaan ei kunnolla päde lapsiin.
Itse olenkin päätynyt ainakin toistaiseksi siihen, että minun ideaaliyhteiskunta ottaa vastuuta lasten koulutuksesta ja muustakin hyvinvoinnista ainakin kustannusten osalta. Toteutuksen voi jättää vapaaksi markkinoille.
Kiitos kommentista!
Siitä olen samaa mieltä, että liberaalissa logiikassa joudutaan tekemään poikkeuksia lasten suhteen. Tietysti liberalismista ei voi päätellä mitään yhtä ainoaa mielivaltaista ikärajaa, mutta voidaan hyväksyä, että kehittymättömiltä lapsilta ei voida vaatia sitä, että syntymästään asti he voisivat tulla toimeen omillaan, järjestellä asioita ja tehdä kauaskantoisia päätöksiä. Tämä on se vähimmäinen asia, jonka libertaaritkin allekirjoittavat: aikuisella on velvollisuus huolehtia jälkikasvustaan, jotta tämä varttuisi tarpeeksi kypsäksi huolehtimaan itsestään. Jälkikasvun tekeminen on tietoinen valinta.
Siirryttäessä libertarismista esimerkiksi sosiaaliliberalismiin päin, valtiolla saattaa olla erilaisia ”positiivisia vapauksia”, eli veronmaksajien rahoilla kustannettuja etuoikeuksia tarjottavana mm. neuvolapalveluihin ja koulutukseen liittyen. Järkevintä olisi tietysti antaa apu markkinakelpoisena rahana tai palvelusetelinä, jolloin markkinoiden tarjoamia vaihtoehtoja ei syrjäytettäisi ilmaistuotannolla ja esimerkiksi yhden totuuden valtiollisella opetussuunnitelmalla.
Tärkein kysymys ehkä onkin se, kuuluuko vanhemmilla olla oikeus valita lapselle koulu tämän yksilölliset ominaisuudet ja toiveet huomioiden, vai tuleeko valtion viedä päätös perheeltä parlamentin ratkaistavaksi. Tämä on mielenkiintoinen aihe. Kirjoitankin muuten tästä lähitulevaisuudessa blogitekstin.
Hyvä, että aiot käsitellä asiaa enemmänkin. Tämä lapsiasia on sellainen, jolla helposti voi argumentoida libertarismia vastaan, jos sitä ei ole käsitelty kunnolla.
Esimerkiksi tässä on yksi vaikea kohta:
”aikuisella on velvollisuus huolehtia jälkikasvustaan, jotta tämä varttuisi tarpeeksi kypsäksi huolehtimaan itsestään. Jälkikasvun tekeminen on tietoinen valinta.”
Mikä on riittävä taso lapsistaan huolehtimisessa esimerkiksi koulutuksen tasossa. Mitä sitten tehdään, jos joku ei huolehdikaan lapsistaan riittävästi, ei kykene tai halua.
Ratkaisu ei oikeastaan ole vapausfilosofiasta johdettavissa, sillä vapaudesta ja vastuusta puhuttaessa oletetaan yksilön olevan tarpeeksi vanha. Rajan vetäminen ei ole ratkaistavissa logiikalla. Sen sijaan on jo selkeämpää sanoa, että on paljon liberaalimpaa, että lasta koskevat yksilölliset valinnat, mukaanlukien koulutus tehdään perheessä kuin parlamentissa.
Suunnilleen noin joo, minunkin mielestä.
Liberaaliin yhteiskuntaan kuuluu kuitenkin, että toisten oikeuksia ei loukata ja mielestäni tässä koulutusasiassakin vanhemmat voivat loukata lapsen vapauksia (tulevaisuudessa) enemmän kuin liberaalikaan yhteiskunta voi sallia.
Esimerkiksi, jos ei opeta lapselle luku- tai perus laskutaitoa, niin vertaisin sitä vähintään törkeään pahoinpitelyyn. Toisaalta taas esimerkiksi lapsen musiikin opetus pitäisi mielestäni selvästi olla vanhempien päätettävissä.