 Thomas Taussi ma 24.08.2009 |
”Ongelma alikehittyneiden maiden saattamisesta kehityksen kelkkaan ei ratkea materiaalisella avulla. Kyseessä on henkinen ja älyllinen haaste. Vauraus on yksinkertaisesti seurausta pääomainvestoinneista. Se on ideologinen kysymys. Se, mitä alikehittyneet maat tarvitsevat ensin, on ideologinen ymmärrys taloudellisesta vapaudesta ja yksityisestä yrittäjyydestä.”
- Ludwig von Mises
Kehitysavusta, sen määrästä ja vaikuttavuudestakin käydään valtakunnan medioissa keskustelua aina silloin tällöin. Viikko sitten kehitysapu nostettiin taas pöydälle hyvin ajankohtaisessa yhteydessä. Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepa ilmoitti huolestuneisuutensa hallituksen kaavailemista leikkauksista. Valtio tarvitsee kipeästi rahaa talouden elvyttämiseen, siis kotimaisen työllisyyden hoitoon. Ensisijainen säästökohde on kehitysyhteistyö. Kepan mukaan kehitysyhteistyövarojen leikkaamisessa olisi kyse n. 140 miljoonan euron säästöstä: kaavaillusta 80 miljoonan euron korotuksesta luovutaan, sekä nykyisestä tasosta säästetään 60 miljoonaa. Viime vuoden kehitysyhteistyöbudjetti oli 851 miljoonaa euroa. Vuosittain Suomen veronmaksajat siis maksavat kehitysapua huimia summia, jotka käsittävät karkeasti n. 0,5% koko maan bruttokansantuotteesta. Lähes miljardiluokan meno vastaisi n. 2% valtion budjetista.
Viikon sisällä on esitetty erilaisia pienimuotoisia kannanottoja kehitysavun puolesta:
Myös tämän päivän (24.8.2009) Helsingin Sanomissa pisti silmään koko sivun ilmoitus, jossa lukuisat kansalaisjärjestöt ilmoittivat näkyvästi huolensa alenevista kehitysyhteistyörahoista.
Kehitysyhteistyötä pidetään siis automaattisesti pyhänä hyvänä asiana, eikä kenelläkään valtamediassa ole nähtävästi käynyt edes mielessä kyseenalaistaa sitä. Koska kehitysapu rinnastetaan täysin hyväntahtoisuuteen ja auttamiseen, sen vastustaminen olisi poliittinen itsemurha. Asiantuntijoiden kesken koko vastikkeettoman materiaalisen avun lähettäminen jakaa kuitenkin mielipiteitä. Itsekin köyhästä maanosasta kotoisin oleva sambialainen, kuitenkin menestynyt maailmanluokan ekonomisti Dambisa Moyo on julkaissut tutkimustensa pohjalta kehitysapua käsittelevän kirjan. Hän vertailee kehitysavun varaan jättäytyneitä maita niihin, jotka ovat ottaneet ohjat omiin käsiinsä ja lähteneet uudistuslinjalle markkinataloutta ja kapitalismia kohti. Tulos on se, että kehitysavusta suurin osa hukkuu hallinnointikuluihin sekä korruptioon, ja vain murto-osa menee perille.
Hyväntahtoisuus voi siis olla hyvinkin vaarallista väärin kanavoituna. Tämän ovat oivaltaneet jo monet ennen minuakin. Jos ihminen kasvattaa karhunpennun ja holhoaa sitä kunnes se kasvaa isoksi, siitä tulee saamaton ja riippuvainen holhoajastaan. Se ei enää pärjäisi itsenäisesti luonnossa. Hyvällä tahdolla on näin saatu pahaa aikaan – holhotulle. Vaikka kehitysapu onkin suuri meno kehittyneille länsimaille, heitetään suhteessa vielä suurempi potentiaali hukkaan passivoimalla kehitysmaiden pyrkimyksiä nousta omille jaloilleen.
Kehitysmaihin lähetetään vaateapua: kehittyneellä tuotantoteknologialla valmistettuja laadukkaita vaatekappaleita. Taivaalta metallilinnut pudottavat alas laskuvarjolla leijailevia paketteja, joista löytyy elintarvikkeita. Kun on mitään tekemättä mahdollisuus saada ilmaiseksi ylivoimaisesti laadukkaampia tuotteita kuin mitä kykenisi itse valmistamaan, on yksinkertaisesti kannattavampaa yrittää päästä osalliseksi materiaalisesta avusta kuin alkaa ruohonjuuritason yrittäjäksi suurin riskein.
Meneillään olevaa ilmiötä voisi luonnehtia hienostuneemmaksi ja huomaamattomammaksi, globaaliksi siirtomaaimperialismiksi. Kehitysavun tarkoituksena on huolehtia jonkinlaisen 2000-luvun valkoisen miehen taakan kantamisesta. Tämä hyväntahtoinen kyykyttäminen takaa töitä uskomattoman monille pelkästään rikkaiden maiden byrokraateille puhumattakaan muista hyvinkin mahdollisista virkamiesten välisistä yksityissopimuksista. Poliitikothan verovarojen käytöstä viime kädessä päättävät, eivät veronmaksajat.
Elintason nousu vaatii tehokkaampia tuotanto- ja viljelymenetelmiä, jotka taas ovat pääoman mahdollistamia. Koska satoja vuosia sitten Euroopassa syntyi monipuolista yritteliäisyyttä maatalouden, rahoituksen ja käsitöiden saralla, aineellinen sekä tietoon liittyvä pääoma karttuivat aikojen saatossa ja käynnistivät teollisen vallankumouksen. Lopulta teollistuminen on onnistunut moninkertaistamaan keskivertoisen kansalaisen elintason ja poisti absoluuttisimman köyhyyden.
Siispä kehitysmaat tarvitsevat pääomaa, ja ainut tapa päästä nopeasti osalliseksi tästä pääomasta olisi toivottaa tervetulleeksi ulkomaalaiset teollisuusyritykset. Se ei riipu pelkästään kehitysmaista, vaan usein teollisuusmaissa paheksutaan tehtaiden viemistä kehitysmaihin, vaikka se kustannusten pienenemisen lisäksi auttaisikin kehitysmaita jaloilleen. Yritykset tarvitsevat ympärilleen myös infrastruktuuria, joka on myönteinen sivuvaikutus, josta muutkin pääsevät hyötymään. Lisäksi kehitysmaiden ei tarvitse käydä läpi kaikkea sitä ajattelun, suunnittelun ja oivaltamisen prosessia, sillä pyörää, sähkölamppua ja lukuisia muita keksintöjä ja sovelluksia ei tarvitse keksiä uudelleen.
Kehitysavun totaali äkkinäinen lakkauttaminen olisi toki virhe, mutta ei kehitysmaiden passivoimistakaan tarvitsisi jatkaa loputtomiin. Tähän asti kehittyneet maat ovat pyrkineet laittamaan 0,7% bruttokansantuotteestaan kehitysyhteistyöhön. Tavoitetta ei ole kaikkialla vielä saavutettu, mutta talouskasvun ansiosta kehitysyhteistyöhön lähetettävä rahamäärä voi vain kasvaa. Tämä maailmanlaajuinen taantuma on aiheuttanut käänteen. Koska viime aikoina kasvu on hidastunut ja mennyt jopa kutistumiseksi, avun tavoitetaso saavutetaan pienemmillä rahamäärillä. Kehitysmaat joutuvat mukautumaan tähän.
Tässä olisi mahdollisuus tehdä pysyvä käänne, mutta se ei onnistu ilman kansainvälistä yhteistyötä. Jos kansainvälinen yhteisö ottaisi tavoitteekseen laskea hillitysti kehitysavun määrää ja painottaa tietotaitoa jalostettujen perushyödykkeiden sijaan, kehitysmaille jäisi aikaa mukautua ja laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Myös Suomessa kehitysapukeskustelua pitäisi käydä rohkeammin eri näkökulmista ja antaa tilaa myös valtavirrasta poikkeaville näkemyksille. Siinä ei minusta olisi mitään väärää, että mietittäisiin, millainen kehitysapu olisi ensi alkuun vähemmän passivoivaa, ja millainen politiikka olisi kokonaisuudessaan kehitysmaiden hyväksi.
Tässä taloustilanteessa valtio joutuu ottamaan runsaasti velkaa jo vanhan velan päälle. Jos kehitysavun taso pyritään pitämään samana, velkaa joudutaan ottamaan vieläkin lisää. Suomen valtio siis joutuisi pääosin elättämään byrokraatteja ja tukemaan kehitysmaiden korruptiota velaksi. Jos kuitenkin haluaa tehdä jotakin kehitysmaiden hyväksi, voi mielin määrin ostaa siellä valmistettuja tuotteita tai lähettää rahaa mahdollisten luotettavien avustusjärjestöjen kautta.
|
6 kommenttiaVastaa |
Mitäpä tähän enää lisäilemään.
Lista Suomalaisista kehitysavun puolustajista sanoo Suomen hallitukselle (ja kansalle): ”TERVEISIÄ PERSEESTÄ!” ja yhdeksän kymmenestä Suomalaisesta haluaa heitellä ihmisiä rahalla niin että sattuu.
Nyt hitto oikeesti.
”Itsekin köyhästä maanosasta kotoisin oleva sambialainen, kuitenkin menestynyt maailmanluokan ekonomisti Dambisa Moyo”
On varsin eri asia olla köyhästä maanosasta kotoisin, kuin olla köyhä köyhässä maanosassa. Katsoin huvikseni kyseisen naisen historian, 2-vuotta rikollisjärjestössä töitä ja 8-vuotta investointipankissa eivät ole kovin hyvä lähtökohta minkäänlaiseen puolueettomuuteen.
Mitä tulee taloustieteen historiankäsitykseesi se on virheellinen, sekä Yhdysvaltojen, Euroopan ja Japanin maiden taloudellisen menestyksen ovat mahdollistaneet vapaan markkinatalouden vastainen protektionismi.
Voin antaa jo tässä esimerkin syistä kehitysmaiden ongelmiin. Otetaan esimerkkinä vaikkapa Indonesia, sen kansantaloutta kuristaa velka, joka on noin 140 prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Kun jäljität velan, huomaat, että rahan lainasivat noin 100-200 indonesialaista. He olivat USA:n tukeman sotilasdiktatuurin virkamiehiä ja heidän ystäviään. Velkojat olivat kansainvälisiä pankkeja. Suuri osa tuosta velasta on sosialisoitu IMF:än avulla, mikä merkitsee sitä, että Pohjoisen veromaksajat ovat vastuussa siitä…
Mitä rahalle tapahtui? Rahaa lainanneet käyttivät sen itsensä rikastuttamiseen. Pääomaa vietiin ulkomaille, ja myös jonkinlaista taloudellista kehitystä tapahtui. Rahan lainanneita ihmisiä ei kuitenkaan saateta edesvastuuseen, Sen sijaan Indonesian kansalaiset pannaan maksamaan heidän velkansa. Se tarkoittaa että heidän on elettävä musertavien vyönkiristysohjelmien alla, koettava äärimmäistä köyhyyttä ja kärsimystä. Heidän on itseasiassa mahdotonta koskaan maksaa takaisin tätä velkaa, rahaa jota he eivät lainanneet.
Entä velkojat? Heidät suojataan riskiltä. Se on yksi IMF:än päätehtävistä: IMF tarjoaa ilmaista riskivakuutusta sijoittajille, jotka sijoittavat korkeariskisiin lainoihin. Siksi he saavat niin korkeita voittoja- koska riskit ovat suuria. Heidän ei tarvitse kuitenkaan kantaa riskiä, koska se on sosialisoitu. Riski siirretään eri tavoin Pohjoisen veronmaksajien kannettavaksi IMF ja muiden välineiden, kuten Brady-velkakirjojen avulla. Koko järjestelmä toimii niin, että velalliset vapautetaan vastuusta. Vastuu siirretään heidän kotimaidensa väestölle, sen köyhälle enemmistölle. Nämä ovat poliittisia valintoja.
Toinen ongelma on toki, että maailmanpankin ja IMF:än kaltaiset rikolliset organisaatiot painostavat kehitysmaita tuhoisiin uudistuksiin, joista törkein on ehkäpä painostus tehottomaan yksityiseen terveydenhoitoon. Ties kuinka monta miljoonaa lastakin tuollaisten tuhoisten linjavalintojen menettää henkensä.
Kiitoksia kommentistasi.
Kolonialismi ja imperialismi antoivat etumatkaa nykyisille vauraille suurvalloille, ja vetivät pitkän kuilun. Tätä en ole kiistänyt. Väitit historiankäsitystäni virheelliseksi ilmeisesti, koska en ollut maininnut tätä puhuttaessa teollisesta vallankumouksesta. Teollinen vallankumous tapahtui Euroopassa ensimmäistä kertaa maailmassa, ja sen mahdollistivat pääoman lisäksi mm. orastava valistusmielinen länsimainen yksilökeskeinen ajattelutapa sekä rahoituskulttuuri. Tämä vaati uskontojen ylivallan hellittämistä, ajattelutavan maallistumista ja uskoa innovatiivisiin luonnontieteisiin. Orjatyövoimalle oli hoppu keksiä korvikkeita, vaikkakin teollistumisen aikoihin Yhdysvalloissa oli vielä käytössä neekeriorjia.
Tällä hetkellä vapaan markkinatalouden vastainen rikkaiden maiden harjoittama protektionismi on haitta kehitysmaille. En maininnut tuota edellisessä kirjoituksessani, koska sen ei ollut tarkoitus olla enää yhtään pidempi manifesti, vaan kannanotto.
Olet kertonut hyvän esimerkin valtiollisesta sosialismista, jota en toivoisi kehitysmaihin, enkä myöskään muuallekaan. Jos valta keskittyy liikaa, ja poliitikot saavat rauhassa tehdä älyttömiä talouspoliittisia päätöksiä, se loukkaa yksittäisten ihmisten vapautta. Valtiota, siis veronmaksajia velkaannuttavat (käytännössä verotaakkaa nostavat) poliitikot ovat verrattavissa talousrikollisiin.
Vastikkeettomista tulonsiirroista nauttivia on ihan oikeus ja kohtuus velvoittaa täyttämään niiden vaatimuksia, joilta he rahansa saavat. Voisivat nimittäin pahimmassa tapauksessa joutua olemaan ilmankin. Kehitysmaiden olisi kuljettava kohti sitä, että he oikeasti ansaitsisivat oman elintasonsa. Alkuun tulisi luopua helpoimmin korvattavista avun osista.
”Teollinen vallankumous tapahtui Euroopassa ensimmäistä kertaa maailmassa, ja sen mahdollistivat pääoman lisäksi mm. orastava valistusmielinen länsimainen yksilökeskeinen ajattelutapa sekä rahoituskulttuuri. Tämä vaati uskontojen ylivallan hellittämistä, ajattelutavan maallistumista ja uskoa innovatiivisiin luonnontieteisiin. Orjatyövoimalle oli hoppu keksiä korvikkeita, vaikkakin teollistumisen aikoihin Yhdysvalloissa oli vielä käytössä neekeriorjia.”
Teollisen vallankumouksen mahdollisti myös protektionismi. Esimerkiksi Iso-Britania kääntyi vapaakauppaan vasta sen jälkeen, kun puolitoista vuosisataa protektionismia (1800-1938) oli antanut sille niin valtavia etuja, että ”pelikentästä oli tullut tasainen”. ja turvallinen. Silloinkin se saattoi lisäksi luottaa siihen, että 40 prosenttia sen viennistä kohdistui kolmanteen maailmaan. On vaikea löytää poikkeusta protektionistiseen politiikkaan, jos tarkastelemme Euroopan teollisen vallankumouksen alkuaikojen jälkeistä historiaa. Teollisen vallankumouksen aikana Daniel Defoe ilmaisi ajalleen yleisen käsityksen vuonna 1728 varoittaessaan, että Englannin olisi hyvin vaikea kilpailla ”Kiinan, Intian ja muiden itämaiden kanssa”. Ongelmana oli se, että niillä oli ”maailman laajin ja monimuotoisin teollisuus: heidän halpuutensa voimalla”. Toisin kuin on kauan luultu, tuolloin näissä maissa saattoi olla myös maailman korkeimmat reaalipalkat ja suotuisimmat olosuhteet työväenluokan järjestäytymiselle, mihin viimeaikainen tutkimustyö viittaa. Iso-Britania olisi todennäköisesti itse taantunut teollistumattoman kolmannen maailman tasolle Intian puuvillakankaiden halpuudesta johtuen, ellei protektionistiseen politiikkaan olisi turvauduttu. Teollisen vallankumouksen aikana tilannetta tarkasteltiin paljolti samalla tavalla. Vuosisata Defoen jälkeen liberaali historoitsija Horace Wilson totesi, että ilman protektionismia ”Paiseyn ja Manchesterin kutomot olisi täytynyt seisauttaa jo alkuvaiheessa, ja niitä olisi tuskin pystytty saamaan liikkeeseen edes höyryvoimalla. Ne luotiin uhraamalla Intian teollisuus”. Sitten mm. Intian teräs –ja laivateollisuus taantuivat.
Iso-Britania omaksui vastaavanlaisen linjan Egyptin yrittäessä toteuttaa omaa teollista vallankumoustaan Muhamed Alin johdolla. Ranska ja Iso-Britania pelkäsivät, että Egyptin kehitys saattaisi onnistua sen rikkaiden maatalousresurssien ja kotimaisen puuvillan ansiosta. Se kuitenkin epäonnistui, koska Iso-Britania käytti sotilasvoimaansa estääkseen epätoivotun kilpailun ja Egyptin sekaantumisen Iso-Britanian impearilistiseen strategiaan. Toisin kuin Yhdysvallat samaan aikaan, Egypti ei pystynyt toteuttamaan samanlaista ”taloustieteiden periaatteiden” vastaista itsenäistä kehitystä.
Afrikan Tutkija Basil Davidson huomauttaa myös, että modernisaatioon tähdänneet uudistukset Länsi-Afrikan Fanti-liittovaltiossa ja Asante-kuningaskunnassa olivat samanlaisia kuin ne, joita Japani toteutti samaan aikaan. Davidsonin näkemyksenä on se, että ”Afrikan mahdollisuudet eivät poikenneet merkittävissä määrin niistä mahdollisuuksista, joita Japanilla oli ja joita se toteutti vuoden 1867 jälkeen. Länsi –Afrikan kohtalo oli samanlainen kuin Egyptin ja Intian (Brittien väliintulo), mutta Yhdysvallat ja Japani taas pystyivät seuraamaan omaa itsenäistä tietään vapaina siirtomaavallan ja taloudellisen rationaalisuuden rajoituksista protektionismin tiellä..
(jatkoa typerän kirjoituksen pituusrajoituksen vuoksi)
1920-luvulla Iso-Britania ei enää pystynyt kilpailemaan Japanin tehokkaan teollisuuden kanssa. Siispä se lopetti kilpailun ja palasi niihin menetelmiin, joiden avulla se oli alun perin kehittynyt. Britti-imperiumi sulki itsensä Japanin kaupankäynniltä, ja Hollanti ja Yhdysvallat noudattivat samaa käytäntöä. Nämä olivat ensimmäisiä askeleita kohti toisessa maailmansodassa käytyjä tyynenmeren taisteluja.
Nykypäivän ensimmäinen ja kolmas maailma muistuttavat toisiaan paljon enemmän 1700-luvulla. Yksi syy nykyiselle valtavalle erolle on, se että maailman hallitsijat onnistuivat itse välttämään markkinakurin, joiden tiukkaa toteuttamista ne valvoivat riippuvuusalueilla. Siitä ei ole epäilystäkään, että taloudellinen liberalismi, jota kolmas maailma pakotettiin noudattamaan 1800-luvulla, selittää paljolti sen hitaan teolistumisen.
Olet vakuuttavasti perustellut protektionismin roolin teollisessa vallankumouksessa. Suuri kiitos näkökulman perustelemisesta. Tällaisia kommentteja arvostan!
Näkisin tässä huomioitavaksi sen, että siirtomaakilpailu nopeutti pääoman haalimista. Siirtomaiden suhteen oli usein kyse ryöstämisestä pelkän terveen elintasoerojen hyväksikäytön sijaan.
En tiedä tarkalleen, mitä ajat takaa protektionismin hyödyistä kertoessasi, mutta taloustieteellisesti protektionismi ei ole kannattavaa ainakaan kokonaisuuden osalta, ja sen edutkin voivat helposti kääntyä haitoiksi. Ehkä olet tarkoittanut myös tätäkin. Jos protektionismi on toiminut aikoinaan, se ei välttämättä tarkoita sitä, että siitä olisi hyötyä nykyään tai saman kaltaisissa tapauksissa.
Kaukoidän sukuyhteisöllinen kulttuuri sekä väkirikkaus tekivät työvoimasta ja valmistuskustannuksista halpaa. Se haastoi eurooppalaisen yksilöllisyyskulttuurin, ja halvan työvoiman sijaan oli keksittävä jotain muuta. Nämä paineet tekivät suotuisammaksi kehitellä innovaatioita, joilla ruumiillinen työ pystyttiin korvaamaan.
Mutta sitten:
Sen sijaan teollisen vallankumouksen aikaiselle protektionismille voisi olla selityksenä monopolille tyypillinen, ainutlaatuisen kilpailuedun omiminen. Eri siirtomaissa oli erilaisia harvinaisia luonnonvaroja, joista saattoi saada paremman hinnan isäntämaan käydessä niillä kauppaa. Kuten tiedät, teollistumisen aikoihin alettiin valtaamaan siirtomaita raaka-aineaitoiksi, mikä eroaa suuresti historian ensimmäisistä löytöretkistä. Kun valtio kykeni siunaamaan suunnattomia voimia löytöretkille, hyväntahtoisista kaupankäyntiretkistä Afrikkaan tulikin häikäilemättömiä valtiollisia valloitusretkiä.
””Siitä ei ole epäilystäkään, että taloudellinen liberalismi, jota kolmas maailma pakotettiin noudattamaan 1800-luvulla, selittää paljolti sen hitaan teolistumisen.””
Tämä lause jäi vähän selventämättä. Haluaisitko kertoa siitä lisää?