 Thomas Taussi la 19.11.2011 |
Inhimillisen vapauden kustannuksella tavoiteltavan ns. absoluuttisen turvallisuuden 2 kaipuuta edustaa ylimielisyys ja pilkka vapaata talousjärjestelmää kohtaan. Taloutta kohtaan ylimieliset ihmiset ovat joko lähtökohtaisesti laajan valtiovallan kannattajia tai eivät ajattele talouden olemuksesta riittävän selväjärkisesti. Joka tapauksessa molemmista ajattelutavoista voi politiikassa seurata vapauden syrjäyttäminen poliittisesti johdettujen arvojen toteuttamiseksi.
 Hyvänä esimerkkinä tästä talouden välineellistämisestä on tapaus, jossa valtiovetoisista talousideoistaan tunnettu taloustieteilijä John Maynard Keynes kehui talousteoreettisen vastustajansa F.A. Hayekin vuonna 1944 julkaistua teosta Tie orjuuteen. Keynes myönsi olevansa Hayekin kanssa moraalisesti ja filosofisesti aivan täysin samaa mieltä.
Hayekin kirjan mukaan valtiovallan kasvu on uhka yksilön vapaudelle ja elintasolle. Tie orjuuteen jatkaa klassisen liberalismin historiallisesti pitkää kehityskaarta. Liberalismin logiikan mukaan myös keynesiläinen talouspolitiikka, joka oikeuttaa valtion ottamaan velkaa tai kiristämään verotusta kokonaiskysynnän lisäämiseksi, on esimerkki yksilönvapauden vastustamisesta. Myöhemmässä haastattelussaan Hayek kertoi Keynesin itsekin kannattaneen pääpiirteissään klassista liberalismia. Hayekin mielestä Keynes ei vain ilmeisesti ymmärtänyt, kuinka kauas hän oli vieraantunut liberalismista.3
Keynes ei julistautunut sosialistiksi, mutta hänen ajatuksensa löysivät luonnollisen kodin vasemmistosta. Tämän lisäksi talousliberaalina pidetyn oikeistonkin sisällä vallitsee vähintään harhaanjohtava puhetapa, jonka mukaan talous on vain pelkkä väline. Jyrki Katainen (kok.) pohti hyvinvointiyhteiskunnan rahoittamista 27.3.2010:
Taloutta ei ole mahdollista todeta suoralta kädeltä pelkäksi itseisarvoksi tai välineeksi. Talouden luonteen ymmärtäminen ja syvällisempi tarkastelu osoittavat talouden olevan erottamaton osa ihmisen tarkoituksenmukaista toimintaa. Ilman ihmistä ei ole taloutta, koska tuotanto ja vaihtaminen tähtäävät aina jonkin asteisten päämäärien saavuttamiseen. Päämäärät ovat ihmisten asettamia ja tavoittelemia. Yksilölle talous on käytännössä resurssien omistamista, jalostamista ja vaihtamista. Omistusoikeus mahdollistaa ihmisen itsemääräämisoikeuden sekä oman työn tulosten säilyttämisen. 5 Taloudelliset oikeudet ovat näin olennainen osa vapautta, jota on pidetty länsimaissa pitkään tärkeänä yhteiskunnallisena itseisarvona.
Kansantalous koostuu lukuisista ihmisten vaihdanta- ja tuotantotapahtumista. Markkina- ja sekatalouksissa nämä tapahtumat edustavat ihmisen toimintaa ja vapaita valintoja. Kansantalous on mikrotasolla palautettavissa yksilöiden valinnoiksi toteuttaa henkilökohtaisesti tärkeiksi kokemiaan tavoitteita. Päämäärät sekä oikeus niiden tavoitteluun ovat jo itsessään arvokysymyksiä.
On siis harhaanjohtavaa väittää, ettei taloudella olisi arvoja, tai että talous olisi pelkkä väline jollekin yhdelle korkeammalle itseisarvolle. Talous ei ole mikään irrallinen ilmiö, vaan sillä on jo lähtökohtaisestikin tietyt arvot. Vapaan taloudellisen toiminnan eritteleminen muusta ihmisen käyttäytymisestä on logiikaltaan kyseenalaista ja jopa vaarallista. 6
Talouden mieltäminen jonkinlaiseksi välineeksi on jo puolivoitto relativismille. Siinä ihmisen taloudelliseen toimintaan liittyvä vapaus nähdään luonteeltaan erilaisena vapautena suhteessa muihin yksilönoikeuksiin. Tästä juontavat juurensa sellaiset vajaat liberalismin muodot, joita kutsutaan vasemmistoliberalismiksi, sosiaaliliberalismiksi tai virheellisesti arvoliberalismiksi. Niissä yksilölle tunnustetaan laajasti erilaisia vapauksia mm. päihteiden käyttöön ja ’oikeiden’ asioiden ilmaisuun. Kuitenkin selkeimmät taloudelliset vapaudet on suljettu pois mm. raskaalla verotuksella ja muulla vajaamielisellä sääntelyllä.
Poliittisessa puhekäytännössä talouden mieltäminen välineeksi viittaa siihen, että elinkeinoelämän tehtävänä olisi tuottaa mahdollisimman paljon verotettavaa tuloa hyvinvointipalvelujen turvaamiseksi. Kataisen lause ”Ihmisten on annettava sille [talous] arvot” antaa ymmärtää, että rajoittamattoman demokratian hengessä päätetään keskitetysti arvot ja päämäärät, joita ihmisten tulee palvella omien henkilökohtaisten tavoitteidensa kustannuksella.
Talouden välineellistäminen perustuu ajatukseen, että talous olisi ihmisen toiminnasta irrallaan oleva järjestelmä. Kuuluisan saksalaisen demokraattisosialistin Jürgen Habermasin mukaan taloudellisen järjestelmän toiminta tulee ottaa ”elämismaailmaailman” kontrolliin. Hänen mukaansa kapitalistinen toimintalogiikka täytyy alistaa poliittisten, moraalisten ja eettisten periaatteiden alaisuuteen. Tämän taustalla on pelko, että kapitalistinen kannattavuuslogiikka (voitot ja tappiot) ottaa ylivallan hyvän elämän itseisarvoista.7
Kustannus- ja tuottoajattelu on ihmisestä ja kulttuurista riippuva konstruktiivinen tekijä. Ihminen itse päättää, paljonko hän noudattaa liiketaloudellisia periaatteita omassa elämässään. Raha on elotonta ja päämäärätöntä. Vapaassakin markkinataloudessa vain ihminen voi antaa sille merkityksen. Ei toisin päin. On mahdollista omaksua tapoja muilta, mutta vapaalla yksilöllä on myös mahdollisuus valita toisin. Yksilön vapaus itsessään ei selitä sitä, miksi ihminen luopuisi sosiaalisuudestaan ja muuttuisi kylmän ahneeksi laskelmoijaksi kaikilla elämän aloilla.
Sosialistisessa ajattelussa kapitalismi ja vapaa markkinatalous saatetaan nähdä vapauden sijaan staattisena yhtenäiskulttuurina. Vapaassa maailmassa kulttuuri on ihmisen vapaista valinnoista kumpuava spontaani ilmiö. Vapaus on yksi moniarvoisuuden edellytys. Yhtenäiskulttuurien takana on yhä useammin valtion kaltainen keskussuunnitteluelin. Vapaita kulttuuri-ilmiöitä voidaan yrittää kitkeä pakkokeinoin, mutta tulokset eivät ole ennustettavissa. Suurin riski pakkokeinoissa ja uudenlaisen moraalikoodin suunnittelussa on, että syntyy uusi yhtenäiskulttuuri ja misesiläisittäin sanottuna ’suunniteltua kaaosta’.
Jako poliittisesti määrättyihin yhteisiin tavoitteisiin sekä yksityisiin päämääriin on nollasummapeliä. Julkiset voimavarat hankitaan verottamalla, mikä on pois alkuperäisistä yksityisistä voimavaroista ja mahdollisuuksista. Poliittisesti määritetyt tehtävät on asetettu vapaan talouden ja itsensä toteuttamisen yläpuolelle.
Voiko kenelläkään olla perusteita kutsua kansantaloutta päämäärättömäksi ilmiöksi? Onko valtiosta tullut kuvitteellinen kattokonserni, jonka päämääriä sen alaisten yksityisten toimijoiden on ajettava? Jos näkymätöntä kättä on hankala aistia, tarvitaanko aina apuun valtion rautakouraa?
Lähdeviitteet
|
15 kommenttiaVastaa |
Usein tärkein syy sille, miksi ihmiset eivät jossakin asiassa ole laskelmoivia, on se, etteivät markkinat vielä ole tulleet osaksi niitä elämänpiirejä, joissa laskelmointia ei tapahdu. Laskelmointi tulee talouden ja tehokkuusvaatimusten mukana. Markkinat ja kilpailu pakottavat ihmisen toimimaan tietyllä tavalla. Vanhassa maailmassa taloudella oli ihmisten arkielämässä paljon pienempi rooli, joten ihmisillä oli mahdollisuus toimia toisenlaisen toimintalogiikan puitteissa kuin nykyään.
Näin ollen analyyttinen jako talouden ja ei-talouden välille ei ole pelkästään teoreettisesti mielenkiintoinen, vaan myös välttämätön edellytys mielekkäälle ihmiselämälle: Käytännössä vapaa taloudellinen toiminta tarkoittaa aina ihmiselämälle oleellisten arvojen työntämistä marginaaliin. Markkinataloudellista päätöksentekoa predestinoi tehokkuuden logiikka, joka syrjäyttää tieltään arvot. Markkinatalous esittää itsensä tehokkaana ja tehokkuus taas määrittyy markkinatalouden oman prosessin ja tuon prosessin tuottaman lopputuloksen kautta. [Väite markkinoiden tehokkuudesta onkin eräänlainen kehäpäätelmä tai kauniimmin sanottuna puhtaan määritelmällinen kysymys, mutta ei missään nimessä tieteellinen tosiseikka.]
Pelkästään rahaan ja hintoihin perustuva päätöksenteko ja resurssien allokaatio ei koskaan kykene huomioimaan ihmisten tarpeita tai haittoja erityisen peittävällä tavalla. Tässä mielessä markkinatalous on inherentisti tehoton järjestelmä. Puhtaassa markkinataloudessa köyhät jäävät ilman sairaanhoitoa, alkoholistit jäävät ilman asuntoja, työttömät ilman ruokaa ja vanhukset ilman hoivaa. Mutta markkinatalouden oman toimintalogiikan mukaan tämä kuitenkin on tehokasta.
”Omistusoikeus mahdollistaa ihmisen itsemääräämisoikeuden sekä oman työn tulosten säilyttämisen.”
Yksityinen omistusoikeus tarkoittaa sitä, että kapitalistit luokkana riistävät työläisiltä heidän työnsä tulokset. Palkka kun on aina enemmän tai vähemmän työvoiman markkinahinta eikä koskaan työläisen ”oman työn tulokset”. Juuri tämänhän Karl Marx tieteellisessä lisäarvoteoriassaan osoitti. Kapitalistisen järjestelmän perusrakenne ei ole muuttunut 1800-luvulta miksikään, joten Pääoma on edelleen ajankohtainen teos.
Kapitalismi on siis analyyttisesti ajateltuna puhdas riistojärjestelmä aivan kuten esimerkiksi klassinen orjatalouskin. Kapitalistisen järjestelmän ainoa ”edistyksellinen” piirre on siinä, että se ei välttämättä subjektivistisesti ajateltuna tunnu riistojärjestelmältä: Kapitalismi onkin myös valheellinen järjestelmä. Käytännössä kapitalistiseen riistojärjestelmään linkittyy lähes aina myös sosialistisia piirteitä, jotka tasoittavat kovaa perusrakennetta.
Riiston kokemuksen puuttuminen tai järjestelmän sosialistiset piirteet eivät kuitenkaan järjestelmän ydintä muuksi muuta: Riisto on edelleen todellisuutta, eikä vain todellisuutta, vaan pikemminkin koko todellisuus rakentuu riistolle.
Kapitalismissa riisto perustuu yksityiseen omistusoikeuteen ja sopimusvapauteen.
Jos siis riisto halutaan poistaa, on poistettava omistusoikeus ja sopimusvapaus. Vasta yksityisen omistusoikeuden lakkauttamisen jälkeen ihmiset saavat pitää oman työnsä tulokset joko työkollektiiveina, tai sitten yksittäisinä ja vapaina tuottajina. Jos ajatellaan, että oman työn tulosten pitäminen on tärkeä osa itsemääräämisoikeuden toteuttamista, kapitalismin kumoaminen on loogisesti välttämätöntä.
PS: Talous ja yhteiskuntateoria I -kirja kannattaisi muuten lukea kokonaan, erityisen suositeltavana pitäisin Sakari Hännisen kirjoittamaa lukua, joka käsittelee Marxin talousteoriaa.
Olen lukenut Talous ja yhteiskuntateorian ensimmäisen osan. Huomaan, että olet lukenut sitä teosta, ja ehkä jopa raamatullisella kyseenalaistamattomuudella. Olet nähtävästi omaksunut Karl Polanyin suuri murros -mallin puhuessasi talouden roolista ”vanhassa maailmassa”. Toki olet saattanut myös lukea koko Polanyin Suuri Murros -kirjan, mikä saattaisi selittää monia aikaisempiakin näkemyksiäsi.
Minusta Talous ja yhteiskuntateoria oli keskivertoa turhauttavampi lukukokemus, paitsi Uskali Mäen marginalismikirjoitus. Odotan kuitenkin innolla kakkososaa. Kirjan heikkoutena näytti olevan esseekokoelman konsepti. Omaan kapeaan erikoisalaansa erikoistuneet kirjoittajat eivät nähtävästi tehneet yhteistyötä punaisen langan rakentamiseksi ja näkemysten laajentamiseksi. Kaikenlainen synergia puuttui. Jos esim. itävaltalaista taloustiedettä tutkinut Uskali Mäki olisi tuonut vertailevia talouskäsityksiä Polanyin näkemysten rinnalle, kirja olisi tuonut asioihin tutustuneelle lukijalle lisäarvoa. Ainakin opin ymmärtämään sen valtavirran sielunmaiseman, johon yliopistomaailmassa on eksytty. Valitettava ongelma kommentissasi on juuri Polanyilaisten ajatusten toisteleminen ikään kuin ne olisivat totuuksia. Ne eivät sisällä konkreettisia vasta-argumentteja esim. prakseologialle (talous on ihmisen kokonaisvaltaista tarkoituksenmukaista toimintaa, niukkuudessa operointia), vaan ne osoittavat lähinnä sen jäävuoren huipun, teesit, poikkeavat johtopäätökset.
Väität esim. että ”Usein tärkein syy sille, miksi ihmiset eivät jossakin asiassa ole laskelmoivia, on se, etteivät markkinat vielä ole tulleet osaksi niitä elämänpiirejä, joissa laskelmointia ei tapahdu. Laskelmointi tulee talouden ja tehokkuusvaatimusten mukana.”
Tässä ei ole mitään, mikä todistaisi prakseologian vääräksi, koska polanyilainen diskurssi lähtee aivan erilaisista olettamista. Sen lähtökohtana on jo dualismi talouden ja muun inhimillisen toiminnan välillä. Miten Polanyi olisi vastannut esim. käsitykseen, että koko ihmisen elämä on valintoja erilaisen niukkuuden ja vaihtoehtoiskustannusten välillä? Kaikki vaihtoehtoiskutannukset eivät tietenkään ole kvantifioitavissa, koska ihminen ei ajattele rahamäärillä. Hän vain laittaa mielessään vaihtoehdot paremmuusjärjestykseen. Silti hän tekee koko ajan valintoja. Tehdessään ylitöitä ihminen väistämättkin arvottaa silloisen vapaa-aikansa pienemmäksi kuin ne vaihtoehdot, joita hänelle uusilla ansioillaan avautuu tai saattaa avautua. Se, ettei ihminen ajattele valintoja tehdessään rahayksiköitä tai vertaile asioita rahassa ei kuitenkaan tee siitä olemukseltaan ei-taloudellista. Vallitseva muoti laskea asioita vaihtoehtoiskustannuksiin nähden ei sinällään tuo mitenkään olennaisesti uutta elementtiä tai laajenna jotain erillistä taloudellista sektoria. Kyse on vain siitä, paljonko ihminen vaivaa päätään rationalisoimalla toimintaansa laskelmien perusteella, ja paljonko hän tekee päätöksiä fiilispohjalta.
Marxismi on mahdollista rakentaa ainoastaan tällaisten erilaisten talouskäsitysten ja subjektivismin päälle. Puhe riistosta on moralismia, mikäli se kiistää subjektivismin ja laajan valinnanvapauden tavoitella päämääriään omien näkemysten pohjalta. Tämä ei ehkä ole paras paikka marxismikeskustelulle (minulle on siitä jo aikaisemminkin yksi artikkeli olemassa)
Monet pitävät tällaista metodologista keskustelua tylsänä, mutta kyseessä on kuitenkin koko tieteen perusta. Se määrittelee hyvin pitkälle myös muut siitä johdetut johtopäätökset.
Polanyin taloustieteelliset tutkimukset perustuvat hyvin laajaan ja kattavaan antropologiseen ja taloushistorialliseen aineistoon. Kysymyksessä ei laajemmin ymmärrettynä ole duaalimalli, koska Polanyille talous on esimoderneissa yhteisöissä uppoutunut muihin sosiaalisiin instituutioihin kuten uskontoon tai sukulaisuuteen. Ei siis ole niin, että olisi muusta yhteiskunnasta erillinen talouden tai taloudellisen toiminnan sfääri, vaan että se mikä nyky-yhteiskunnassa on ”taloutta”, on aikaisemmissa yhteiskunnissa ollut jotain muuta. Esimerkiksi vaihtotaloutta saattaa joissakin yhteisöissä olla olemassa vain jossain tarkkaan määritellyssä rituaalisessa kontekstissa. Tuotanto taas on saattanut organisoitua sukulaisuuden varaan siten, että ”yksilön” paikka ja tehtävä on ollut sinetöitynä jo tämän syntymän hetkellä.
Toisaalta sen lisäksi, että talous on uppoutunut yhteiskunnan muihin instituutioihin, jotka pitkälti määrittävät taloudellisen toiminnan rajoja, erottelee Polanyi myös kolme kokonaan erillistä vaihdon tyyppiä.
Polanyin mukaan nämä kolme erilaista vaihdon muotoa ovat lahjavaihto, redistribuutio ja markkinavaihto. Jokaisella on oma toimintalogiikkansa. Lahjavaihto ei ole markkinavaihtoa. Vain modernissa yhteiskunnassa markkinavaihto on dominoiva vaihdon muoto. Syyt tälle ovat puhtaasti yhteiskunnallisia, eivätkä yksilölähtöisiä.
Useissa arkaaisissa yhteisöissä varsinainen tuotanto ja kulutus organisoituvat kokonaan lahjavaihdon ja redistribuution varaan. Markkinavaihto on antropologisesta näkökulmasta erikoinen poikkeusilmiö.
Polanyin määrittelemien vaihdon muotojen kannalta on oikeastaan aika yhdentekevää, oletetaanko ihminen prakseologian mukaiseksi toimijaksi vai ei. Olet oikeassa siinä että Polanyin diskurssi lähtee liikkeelle eri lähtökohdista kuin prakseologia.
Markkinavaihto, resurssien uudelleenjako ja lahjavaihto pysyvät laadullisesti erilaisina ilmiöinä riippumatta siitä pyrkiikö niihin osallistuva ”yksilö” sitten maksimoimaan omaa hyötyään niukkuuden vallitessa vai ei.
Jos muuten täysin kieltäydyt erottelemasta taloutta omaksi sfäärikseen ja väität että kaikki on taloutta, leipätekstisi argumentti katoaa, koska juuri siinähän duaalimalli on implisiittisesti läsnä. Jos ei ole erikseen taloutta tai taloudellista toimintaa, ei voida myöskään mittailla taloudellista vapautta. Yleisinhimillinen prakseologia vain ilmenee jonkun kohdalla pilvenpoltteluna, toisen kohdalla homosteluna ja kolmannen kohdalla työntekona. Jos ei ole erikseen taloutta, ei voida myöskään esittää väitettä, jonka mukaan yhteiskunta X, jossa tulovero on täydet 100%, olisi jotenkin taloudellisessa mielessä vähemmän vapaa kuin yhteiskunta Y, jossa homostelu ja hampunpolttelu olisivat kiellettyjä. Itse asiassa tilanne olisi oikeastaan päin vastoin, koska yhteiskunnassa X olisi edelleen sallittua tehdä töitä, kun taas yhteiskunta Y todella kieltäisi homostelun ja hampunpolton. Jos siis ei ole erikseen talouden sfääriä, X olisi taloudellisessa mielessä vapaampi yhteiskunta ceteris paribus. Mutta koska reaalimaailmassa laadullisia ja täysin yhteismitattomia muuttujia on lukematon määrä, ei oikeastaan enää voitaisi puhua eri yhteiskuntien taloudellisen vapauden asteesta mitään. Jos siis universalisoit talouden, ajaudut mielettömään johtopäätökseen ja viet uskottavuuden omalta esitykseltäsi.
Talous on siis aivan tietty osa kulttuurista ja ihmisen toiminnasta. Se, että markkinatalousyhteiskunnassa syntyneet taloutta kuvaavat teoreettiset mallit soveltuvat joskus myös ei-talouden kuvaamiseen, on seurausta pikemminkin talouden hegemoniasta markkinatalousyhteiskunnassa kuin noiden teorioiden aidosta universaaliudesta.
Kyllä lahjavaihdonkin voi hahmottaa hyötynäkökulmasta, mutta juuri tällöin kyse on ensisijaisesti tutkijan käyttämästä teoreettisesta mallista, mikä tuskin laisinkaan vastaa tutkittavien omaa elämismaailmaa. Kun siis kysyt [m]iten Polanyi olisi vastannut esim. käsitykseen, että koko ihmisen elämä on valintoja erilaisen niukkuuden ja vaihtoehtoiskustannusten välillä, voisi vastaukseksi tähän riittää kuvaus sellaisesta kulttuurista, jossa ihmisten elämä ei ole valintoja erilaisten niukkuuden ja vaihtoehtoiskustannusten väliltä.
Tiedän kyllä että prakseologia taipuu kuvaamaan myös esimerkiksi metsästäjä-keräilijöitä, mutta tämä jos mikä on jollakin tapaa vähän keinotekoista. Näiden ihmisten elämä ei vain ole laadullisesti samanlaista yksilökohtaisen hyödyn maksimointia kuin markkinataloudessa elävien yksilöiden elämä. Toki myös metsästäjä-keräilijät ovat rationaalisia ja tekevät järkeviä valintoja ”yleisen niukkuuden vallitessa”, mutta heidän rationaalisuutensa kohdistuu ja on läsnä hyvin toisella tavalla kuin modernissa markkinatalousyhteiskunnassa elävien ihmisten rationaalisuus.
Formalistinen talousantropologia jättää siis huomioimatta Weberin klassisen jaottelun formaaliin rationaalisuuteen ja materiaaliseen rationaalisuuteen. Jos Weberin ja Polanyin tulkinnoille hakisi synteesiä, niin modernissa yhteiskunnassa formaali rationaalisuus on materiaaliseen rationaalisuuteen nähden hegemoninen toimintamalli. Näin ratkeaa myös substantivistisen ja formalistisen talousantropologian ”ristiriita”: Totta kai ihmisillä on aina ja kaikkialla tavoitteita ja rationaalisuutta, mutta kapitalismissa rationaalisuus on enemmän tai vähemmän valjastettu pelkän välineellisyyden palvelukseen. Päämäärät [eli arvot] on sysätty syrjään, ja päätökset tehdään pitkälti Marxin teoretisoiman pääomalogiikan mukaisesti. Näin pääomasta tulee yhteiskuntaa pyörittävä kvasisubjekti: Omia ”yksilöllisiä” valintojaan tehdessään ihmiset toimivatkin pääoman itselisäyksen agentteina.
Vaikka tiettyjä teoreettisia yhtymäkohtia Marxin ja Polanyin välillä onkin, marxismi ei kyllä oikeastaan rakennu samalle perustalle kuin Polanyin ajattelu. Marx ei erotellut vaihdon sfäärejä eikä ollut erityisen kiinnostunut esikapitalistisista tuotantomuodoista. Marx myös asetti taloudelle yleensä paljon suuremman painoarvon kuin Polanyi. Taloustieteen kritiikissään Marx ottaa markkinavaihdon annettuna tosiasiana ja rakentaa teoriansa sen pohjalta.
Marxin teoria ei ole moralistinen. Olen lukenut melko paljon juuri tätä kysymystä käsittelevää tutkimuskirjallisuutta. Nojaudun Allen Woodin vakuuttavaan eksegeesiin ja poleemisen loppupäätelmään, jonka mukaan Marx piti kapitalismia oikeudenmukaisena yhteiskuntajärjestelmä: Riisto on täysin oikein. Marxin mukaan lisätyön tulos todella kuuluu kapitalistille.
Kapitalismi on Marxin mukaan tietysti teknisesti huono yhteiskuntamuoto, mutta tämä taas ei ole mikään moralistinen argumentti. Marx tuomitsi johdonmukaisesti kaikki sosialidemokraattiset vaatimukset ”oikeudenmukaisemmasta tulonjaosta”. Modernissa ja anonyymissa markkinavaihdossa ei lahjavaihdon tavoin ole kyse substantiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, vaan markkinoilla tapahtuvasta hinnanmuodostuksesta. Nälkäpalkka on yleisesti ottaen työvoiman ”oikea” hinta.
En ymmärtänyt seuraavaa kappaletta:
”Marxismi on mahdollista rakentaa ainoastaan tällaisten erilaisten talouskäsitysten ja subjektivismin päälle.”
Väitäkö tässä että Marx on subjektivisti? Millä ihmeen perusteella Marx on subjektivisti? Marxin teoriassa ei ole mitään subjektivistista.
”Puhe riistosta on moralismia, mikäli se kiistää subjektivismin ja laajan valinnanvapauden tavoitella päämääriään omien näkemysten pohjalta.”
Ja tässä taas väität että Marx ei ole subjektivisti?
Yhteiskuntatieteellisesti pätevän riiston määritelmän tulee olla ensisijaisesti objektiivinen ja analyyttinen. Teoreettisella tasolla riisto määritellään nimenomaan lisätyön anastuksen kautta. Lisätyön anastaminen on objektiivinen asiaintila. Kapitalistit todella riistävät työläisiä. Tämän toteamisessa ei ole mitään moralistista.
Olet joskus esittänyt moralistisen argumentin, jonka mukaan riski ”oikeuttaisi” voitot. Mutta se, että joskus yritykset menevät nurin ja tuotteet jäävät myymättä, ei ole mitenkään ristiriidassa riiston todellisuuden kanssa. Myös orjataloudessa ja feodalismissa oli omia riskejään, eikä lisätyön anastaminen ole koskaan ollut mikään selviä.
Koska riisto objektiivinen asiantila, sen olemassaoloon ei myöskään vaikuta riistosuhteen osapuolten näkemys omasta tilanteestaan.
Toisin sanoen Polanyin diskurssi on lähtökohtaisesti erilainen. Hän puhuu taloudesta eri luonteisena kulttuurina, kuten alkukantaisena lahjataloutena ja tehokkaina markkinoina. Prakseologisesti ajateltuna nämä ovat kuitenkin kaikki niukkuudella operointia ja tarkoituksenmukaista. Jopa arvokkaan ravinnon uhraaminen luonnonuskontojen jumalille on prakseologisesti taloutta. Jos sen tarkoituksena on parantaa tauti, se ei edistä päämääriä, vaikka olisikin järkevin vaihtoehto tekijänsä tietojen perusteella. Jos sen tarkoituksena on jäljitellä ja auttaa eläytymään alkuasukkaiden elämään, se voi olla tehokasta. Prakseologia ei mitätöidy, vaikka ihmiset toimisivat yhteisöinä. Ihmisen kuuluvuus yhteisöön voi olla opittua, mutta se on joka tapauksessa tarkoituksenmukaista, mikäli ihmisellä ei tosiaan ole parempaakaan vaihtoehtoa tiedossa. Joka hetki ihminen joutuu tekemään valintoja, jotka sulkevat pois mahdollisuuksia. Ihminen ei esim. voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan. Jos menet juoksulenkille, et voi olla saman aikana kotona kirjoittelemassa kommentteja blogiini. Jos olet alkuasukasryhmän jäsen, tehtäväsi saattaa olla tarkemmin määriteltyä, mutta toimintasi muuttuu tarkoituksenmukaiseksi suhteessa tehtävääsi, jota kautta palvelet yhteisöäsi ja täten itseäsi. Jos sinulla on parempia vaihtoehtoja, etkä enää keksi mitään syytä olla ryhmäsi osa, lähdet ryhmästä pois paremman vaihtoehdon perään.
Ei ole olemassa pätevää tapaa erotella taloudellisia ja ei-taloudellisia vapauksia. Poliittisessa keskustelussa tiettyjä aiheita koskien näitä on helppo käyttää tuomaan kontrastia, mutta tieteellisesti ne ovat epäpäteviä.
Omistusoikeus on merkittävä osa vapautta ja ns. taloudellista vapautta, mutta ei täysin. Vaikka ihmisellä ei olisi yhtään omaisuutta, hänellä voi olla vapaus liikkua, sanoa ja tehdä työtä jne. Tällaiset erilaiset vapaudet ovat laadullisia asioita, joita on mahdotonta kvantifioida. Eri ihmiset arvostavat erilaisia vapauden muotoja eri tavalla. Emme voi mitenkään tieteellisesti yhteismitallistaa vapautta polttaa jointtia ja oikeutta säilyttää edes 70% työnsä tuloksista. Tätä ei kuitenkaan voi kääntää yleisessä mielessä sellaiseksi, että verojen lisääminen lisäisi vapautta. Joku vain kokee erilaiset vapaudet itselleen tärkeämmiksi kuin toiset. Kerrotko, miten tämä mitätöisi jonkun väittämäni?
Kaikista järjestelmistä voi löytää jotain huolenaiheita. Marx vain keskittyi kapitalismiin. Se, että järjestelmästä löytyy jotain sanottavaa, ei vielä tarkoita yhtään mitään. Minua kiinnostaisi tietää jotain arvostetuimpia marxismin sovelluksia nykymaailmaan. Ovatko ne oikeasti relevantteja, vai uppoavatko ne samaan olkinukkeen kuin korporatistista valtiojohtoisuutta kritisoivat mielenosoittajat Wall Streetillä?
Marx piti pääoman kasaantumista ilmeisesti pahana asiana. Tosielämään sovellettuna rahoitusteoreettisesti se on kuitenkin idealistisiin ja moralistisiin egalitaarisiin vaatimuksiin nähden kuitenkin hyvä asia. Tietysti Marx ei ota mekaanisissa ideamalleissaan huomioon samoja talouden todellisuuden piirteitä, joita 1900-luvun taloustieteilijät. Olen tuon työnjakonäkökulmankin selittänyt.
Aikaisemmassa kommentissani oli kirjoitusvirhe. Tarkoituksena oli sanoa, että Marxismin ehtona on subjektivismin kiistäminen, mikä taas ajautuu jo lähtemättömään kiistaan prakseologian ja koko nykytaloustieteenkin kanssa. Silloin marxismin puolustajat ovat jo heikoilla hangilla.
Misesin entrepreneuriteoriassa voitot ja tappiot ovat merkkejä siitä, että ihmisten preferensseissä, tietämyksessä ja tuotantomahdollisuuksissa ilmenee muutoksia. Entrepreneuri on aloitteen tekevä henkilö, joka yhdistää ylijäämäistä rahoitusta sekä tuotantokeinoja tuottaakseen niistä jotain, josta maksetaan enemmän kuin sen pelkistä osatekijöistä. Jos meidän täytyy objektiivisesti todistaa, kenen ansiota tarkalleen voitot ovat, meillä on tietoteoreettisesti mahdoton tehtävä. Ansio on sopimus. Jos me väitämme ”todellisen” ansion olevan jotain muuta kuin sopimus, olemme moralisteja. Joku voisi sanoa, että voitot ovat entrepreneurin ansiota, koska hän näki mahdollisuuden. Joku taas voisi sanoa, että rahoittajan, koska hän riskeerasi omaisuuttaan mahdollistaakseen toiminnan. Joku taas voisi sanoa, että voitto on konkreettisten tuotannontekijöiden, työvoiman ja raaka-aineiden tuottajien ansiota. Joku voisi sanoa, että meidän täytyy keksiä tasapainottava kaava tästä. Tiede ei voi vastata siihen, koska kysymys on pohjimmiltaan tulkinnallinen.
Voitot ja tappiot ovat tasapainottava tekijä. Jos ihmisten mieltymykset, osaaminen jne. pysyisivät samoina, ja materiaalit olisivat uusiutuvia jne. talous olisi ikiliikkujatilassa, jossa ei olisi voittoja ja tappioita. Talouskasvu ilmenisi vain lisääntyneenä kulutuksena/lisääntyneenä tarpeiden tyydyttämisenä.
Taussi ”Jos olet alkuasukasryhmän jäsen, tehtäväsi saattaa olla tarkemmin määriteltyä, mutta toimintasi muuttuu tarkoituksenmukaiseksi suhteessa tehtävääsi, jota kautta palvelet yhteisöäsi ja täten itseäsi. Jos sinulla on parempia vaihtoehtoja, etkä enää keksi mitään syytä olla ryhmäsi osa, lähdet ryhmästä pois paremman vaihtoehdon perään.”
- Tämä muuttuu liberaalissa yhteiskunnassa muotoon: ”Jos saat jostain yhdenkin sentin enemmän tunnissa, ceteris paribus, sinun täytyy lähteä sinne. Tällaisella kaiken alistamisella rahalle esim. lojaliteettia ja pitkäaikaisia ihmissuhteita ei de facto voi olla olemassa.
Mikä on tieteellinen pohjasi väittää tuollaista?
Prakseologian sisäistänyt ihminen ymmärtää, että työssä ratkaisee myös lukuisat muut tekijät kuin palkka. Ihminen nauttii tietyistä työtehtävistä enemmän kuin toisista. Työilmapiiri, työstä saatava arvostus, työmatka ja muut laadulliset edut ovat myös läsnä palkan rinnalla. Lisäksi ihmiselle tuottaa sosiaalista ja henkistä vaivaa sekä ihan selviä rahakustannuksiakin vaihtaa työpaikkaa. Päätös työpaikan vaihtamisesta on itävaltalaisessa taloustieteessä tällaisten monimutkaisten laadullisten tekijöiden summien vertailua. Ihmiset arvostavat eri asioita subjektiivisesti, joten mitään yleispätevää kaavaakaan ei ole mahdollista selvittää tieteellisesti.
Voisiko joku oikeasti perustella, mihin juontaa nämä puheet siitä, että liberaalissa yhteiskunnassa kaikki alistettaisiin vain muutamille rahamuuttujille? Joko löydätte liberaalista kirjallisuudesta selkeitä lähdeviitteitä, joista voimme keskustella, tai totean vain, että kyseessä on vasemmistolaista halpamaista olkinukkeargumentointia / propagandaa.
Taussi,
Minä kärjistin. Mutta asian ydin pätee silti. Oikeastaan kommenttisi sisältää saman ongelman toisessa muodossa. Kaikki kiertyy lopulta henkilökohtaiseen, vaikka kyse olisi sosiaalisesta kontekstista. Ihmiset ovat kuitenkin aidosti vaihtelevassa määrin sosiaalisesti altruistisia, joka on kestävän sosiaalisen edellytys (Batson, Shaw; 1991)(Batson, Dryck, Brandt et. al.; 1988)(Smith, Keating, Kaplan; 1989)(Batson, Slingsby, Harrell et.al.; 1991)(Cialdini, Schaller, Houlihan et. al.; 1987)(Schaller, Cialdini; 1988)(Batson,Griffitt, Barrientos et. al.; 1989)(Schroeder, Batson et. al.; 1991)(Hoffman; 1991)(Hornstein; 1991)(Wallach and Wallach; 1991)(Batson, Fultz, Schoenrade et. al.; 1987)(Frank, Gilovich, Regan; 1993)
Em. tutkimuksissa esitettiin väitteitä altruismi hypoteesin puolesta ja sitä vastaan (egoistinen ilo, henkilökohtaisen hyvän tekemisen tärkeys, mielialan säätely, lupaus ja odotus hyvästä mielialasta, odotus hyvän tekemisen hyvästä lopputuloksesta, jne.) mutta tulokset viittaavat aidon altruismin suuntaan.
Tarkennus.
… Em. tutkimuksissa ja kommentaareissa …
Miten altruismi liittyy siihen, ettei ihminen muka ajattelisi muuta kuin palkkaansa sentin tarkkuudella valitessaan työpaikkaansa?
Miten listaamasi nimet liittyvät aiheeseen? Tuo ei ole kovin hedelmällistä keskustelun kannalta. Listaamasi nimet ovat minulle aika vieraita ja tulevat pysymäänkin vieraina odottaessani sivun tarkkoja viittauksia tai mielummin lainauksia liberalismin tai markkinoiden teoriasta, josta kuitenkin teet johtopäätöksiä.
Et oikeastaan edes selitä, mistä kommentissasi on kyse. Voisitko yrittää uudestaan entistä huolellisemmin?
”Kerrotko, miten tämä mitätöisi jonkun väittämäni?”
Jos vapauksien yhteismitattomuuden ottaa vakavasti, ei enää oikein voi sanoa mitään konkreettista yhteiskunnassa vallitsevan vapauden tasosta. En nyt tähän hätään muista, oletko koskaan esittänyt varsinaisia vertailuja eri yhteiskuntien välillä, mutta tällaiset vertailut muuttuvat teoreettisesti kestämättömiksi koska vapauksia ei voi kvantifioida tai edes määrittää. Kärjistettynä: Ei voida objektiivisesti sanoa, onko Suomi vapaampi maa kuin Kiina.
Suomessa marxilaista talousteoriaa on väitöskirjatasolla soveltanut viime vuosina ainakin Pertti Honkanen (Työttömyys ja arvoteoria). Honkanen esimerkiksi osoittaa marxilaisen työarvoteorian perusteella kuinka sosiaaliturvan työarvo on työn tehokkuuden lisääntyessä jatkuvasti laskenut, jolloin tulonsiirrot rasittavat julkistaloutta vuosi vuodelta vähemmän ja vähemmän ceteris paribus.
Honkasen tutkimuksesta voisi varmasti olla hyötyä yhteiskuntapolitiikan parissa suuria päätöksiä tekeville.
Jos arvolaki ymmärretään kvantitatiivisena teesinä arvon ja hinnan tilastollisesta vastaavuudesta, Marxin talousteoriaa voi soveltaa myös hahmoteltaessa työarvolaskelmiin ja keskussuunnitteluun perustuvia vaihtoehtoisia malleja nykyiselle kapitalistiselle yhteiskuntajärjestelmälle:
http://www.revalvaatio.org/wp/sosialistinen-suunnittelu-neuvostoliiton-romahduksen-jalkeen/
Mutta suurin osa marxilaisesta ajattelusta liikkuu teoreettisesti hyvin syvillä vesillä. Marxismi ei siis palvele niinkään teknis-käytännöllistä vaan pikemminkin kriittis-emansipatoristista tiedonintressiä.
Käytännössä marxismin ongelmaksi muodostuu tällöin teorian elitistisyys ja siitä seuraavat omaksumisvaikeudet: Soutajien [proletariaatti] korvat on vahattu umpeen, jolloin vain mastoon sidottu ja voimaton intellektuelli kuulee sosialismin seireeninkutsut. Siispä taantumuksen voittaessa ja massakulutusyhteiskunnan tehdessä julmaa pilaa valistuksen ihanteista, jää vallankumouksen todelliseksi subjektiksi työväenluokan sijasta vain rikas juutalainen intellektuelli [T. Adorno].
”Kärjistettynä: Ei voida objektiivisesti sanoa, onko Suomi vapaampi maa kuin Kiina.”
Kokonaisvaltaisesti analyysit ovat tietenkin enemmän tai vähemmän fiilispohjaisia puhtaan tieteen näkökulmasta. Voimme kuitenkin tarkastella lainsäädäntöä tiettyjen tapausten perusteella. Lisäksi määrällisiä tekijöitä ovat mm. julkisen sektorin osuus, valtion velka ja veroaste. Jo näitä lukuja tarkasteltaessa selviää, ettei Yhdysvallat ole näillä kansalaisten resursseja ja yksityistä toimintaa koskevilla mittareilla järin Suomea vapaampi maa. Se, että joku ihminen pitää omistusoikeuttaan vähemmässä arvossa kuin huumausaineiden käyttöä ei mitätöi sitä faktaa, että verojen kokonaisvaltainen madaltaminen on liberaalia (mikäli sitä ei kumota mm. valtiota velkaannuttamalla, ts. tulevia veronmaksajia kurittamalla)