 Thomas Taussi pe 20.01.2012 |
 David Humen giljotiini on tuttu tieteenfilosofinen periaate jo lukion penkiltä. Sen mukaan faktoista ei voi johtaa käskeviä moraalisääntöjä. Toisin sanoen ympäröivällä todellisuudella ei ole lopullisia moraalinäkemyksiä. Moraalinäkemykset ovat olemassa ainoastaan toimivan ihmisen mielessä, ja ne vaikuttavat maailmaan ihmisen toiminnan kautta. Vaikka jotakuinkin saman ideologian omaavia ihmisiä olisi miljoonia, jokaisella ihmisellä on silti oma henkilökohtainen moraalinsa ja tulkintansa toimiessaan arkipäiväisessä elämässä. Yksilö tekee valinnat viime kädessä oman harkintansa perusteella käyttäen omia aivojaan. Ihmisen toimintaa tutkiva taloustiede onkin ollut erikoisen kysymyksen äärellä: Tuleeko taloustieteen pyrkiä arvovapaaseen selittämiseen vai ottaa myös kantaa normatiivisesti?
Taloustiede arvioi vain menetelmiä, ei päämääriä. Päämäärät tulevat ulkoa päin ihmisiltä, ja menetelmät ovat päämääräsidonnaisia. Se ei kuitenkaan tee menetelmistä itsessään kantaaottavia. Tämän näkemyksen vastustaminen olisi verrattavissa siihen, että väittäisi vasaraa väkivaltaiseksi sen takia, että työkaluun tarttuva ihminen saattaa käyttää sitä rakentavasti naulojen naputtelemiseen tai ihmisten hakkaamiseen. Siitä huolimatta, että valtavirran koulukirjoissa taloustieteestä saattaa välittyä kuva valtionjohdon välineenä ja mm. nimetään tuloerojen tasaaminen taloustieteen periaatteeksi, erityisesti itävaltalainen taloustiede pyrkii noudattamaan arvovapaata lähestymistapaa. Tiede ei ota kantaa päämääriin, vaan keinojen paremmuuteen ennalta annettujen päämäärien kannalta. Arvovapaalta taloustieteilijältä voidaan kysyä yhtä hyvin taloudellisen vapauden tai tehokkuuden kaltaisten päämäärien sijaan, mikä olisi vähiten talouskehitystä, investointien edellyttämää pääoman kertymistä sekä työn kannustimia syrjäyttävä tapa tasata tuloeroja.
Vielä karkeampi mahdollinen kysymys olisi, miten kansantalous saataisiin lamaannutettua. Vastaus saattaisi olla monimutkainen prosessiketju julkisen sektorin koon sekä sekavan virheinformaatiota kylvävän sääntelyn lisäämisestä alkaen. Laillisuusperiaatteen ja ennustettavan lainsäädännön turmeleminen sekä kauaskantoisten suunnitelmien tekeminen mahdottomaksi lyhentäisivät tuotantoketjuja ja tekisi taloudesta tehottoman. Koska talous on kaikkea ihmisen toimintaa, tulee myös nähdä poliittisten instituutioiden inhimillinen luonne osana taloutta. Jos taloustiede voi selittää, miten ihmiset rikastuvat ja kansantalous kasvaa, se voi myös analysoida tekijöitä, jotka johtavat virheellisen informaation kylvämiseen ja köyhtymiseen.
Koulutaloustieteessä on ollut tapana pitää päämäärinä yleisesti hyväksyttyjä tavoitteita talouden kasvusta. Lisäksi päämääriksi on otettu myös tasainen tulonjako ja etujen jakautuminen kansanryhmien kesken. Nämä päämäärät voivat helposti olla ristiriidassa toisensa kanssa. Talouskasvu vaatii resurssien tarkoituksenmukaista kohdentumista voittojen ja tappioiden järjestelmässä. Esim. tappioiden kompensoiminen valtiollisesti olisi ristiriidassa talouskasvun maksimoimisen kanssa. Näiden erilaisten päämäärien asettaminen järjestykseen omilla painoarvoillaan on kuitenkin moraalinen ja poliittinen kysymys, ei taloustieteellinen. Taloustiede soveltuu erilaisten vapaiden ja rajoitettujenkin järjestelmien tutkimiseen. On arvovapaan tieteen vastaista kutsua tiettyjä moraalinäkemyksiä taloustieteen ”periaatteiksi”.
Liberalismi ja itävaltalainen taloustiede
Itävaltalainen koulukunta on saanut viime aikoina näkyvyyttä liberaalien vapaan markkinatalouden kannattajien, kuten talousguru Peter Schiffin ja republikaanien valtavirrasta poikkeavan Ron Paulin ansiosta. Kirjoitetut kirjat, tutkimustulokset ja teoriat eivät kuitenkaan ole sisällöltään riippuvaisia myöhemmistä ihailijoistaan. Tieteen arvovapautta ei myöskään lisää itsessään se, edustaako tutkija liberalismia, valtiojohtoisuutta vai näiden epämääräistä välimuotoa. Rehellinen tutkimus tarvitsee ainoastaan moraalikannanotoista pidättäytymistä ja asioiden selittämistä ilman moraaliarvoihin vetoamista. Vähintään puolueellisuus tulisi osoittaa pikemminkin mahdollisiin loogisiin väittämiin perustuen. Valitettavasti suurimmat kriitikot ovat olleet monesti haluttomia etsimään epäkohtia väittämistä, sillä taloustieteilijän mahdolliset poliittiset taipumukset riittävät sokaisemaan poikkeavia mielipiteitä omaavan henkilön ennakkoluulojen ja torjuntareaktioiden valtaan.
Yksi itävaltalaisen taloustieteen imago-ongelmista on sen rinnastaminen libertaariin aatteeseen. Tämä johtuu siitä, että monet valtiojohtoisuutta arvostelevat ihmiset ovat ymmärtäneet valtion olevan siihen liitettyjä uskomuksia avuttomampi keino toteuttamaan ja edistämään päämääriä, joita vapaata yhteiskuntaa arvostavat ihmiset arvostavat. Itävaltalaisen koulukunnan taloustieteilijät usein käsittelevät aiheita, joita koulutaloustiede saattaa jättää käsittelemättä. Tästä esimerkkinä on mm. Bastiatin Rikotun ikkunan ongelma, joka kuuluu konseptina itävaltalaisten talouskirjoittajien olennaisiin perusteisiin. Suomalaisessa kansantaloustieteen pääsykoekirjassa, eikä edes ensimmäisillä kandikursseillakaan käsite ole tullut vastaan. Itävaltalainen koulukunta yksinkertaisesti tarjoaa kattavia selityksiä asioille, joita muut koulukunnat eivät ole huomioineet samassa määrin. Tässä tilanteessa huomioiminen ei tarkoita tutkijan moraalista huolta ongelmista, vaan tekijöiden, esim. voittojen ja tappioiden roolin ymmärtämistä kokonaisuuden kannalta. Asioiden painotusvalinnat kirjallisuudessa määräytyvät tietysti kirjoittajien arvotusten perusteella, mutta itsessään selitystyökalut eivät ota kantaa ja anna sellaisinaan moraalikäskyjä, mihin päämääriin niitä tulisi käyttää. Itävaltalainen teoria korostaa markkinoiden monimutkaisuutta juurta jaksaen, informaation roolista lähtien. Tulevaisuus on epävarmaa, ja ihmisen tietämys on rajallista. Vapaa yrittäjyys, vastuu sekä voitot ja tappiot saavat aikaan ainutlaatuiset olosuhteet. Voittomahdollisuuksia ja riskejä ottavista yrittäjistä koostuvat markkinat selkeyttävät rajallista tietämystä tulevaisuudesta. Tieto kulkee mm. kulutusvalinnoista ja tuotantomahdollisuuksista hintoihin spontaanisti ilman lisäkustannuksia sisältävää keskusjohtoista seurantabyrokratiaa. Tällainen neutraali analyysi osoittaa, että suunnitelmatalous olisi markkinatalouteen nähden uhkarohkeampi poliittinen keino saada resurssit kohdistumaan yksilöiden preferenssien mukaan tarkoituksenmukaisella ja luovalla sekä tuotantoa tehostavalla tavalla.
Itävaltalainen koulukunta ei ota moraalisesti kantaa esim. suunnitelmataloutta vastaan, vaikka analyysi sattuisikin löytämään siitä valtavirran taloustiedettä enemmän esteitä taloudelliselle laskelmoinnille (catallactics) suhteessa markkinatalouteen. Koulutaloustieteessä ei myöskään käsitellä hintainformaation tärkeyttä ja suunnitelmatalouden erikoispiirteitä siinä määrin, missä se kuuluu itävaltalaisten taloustieteilijöiden yleisiin perusaiheisiin. Päämäärästä riippuen suunnitelmatalous ja valtiojohtoisuus voivat tietysti olla markkinoita parempia välineitä, mikäli hyvinvoinnin sijaan tavoitellaan ensisijaisesti tasaista tulonjakoa tai talouskasvun estämistä. Silti keinot analysoida hintainformaation roolia resurssien kohdistumisen, kannattavuusanalyysien, sijoittamisen ja tuotantoketjun pidentymisen kannalta eivät sisällä moraalisia käskyjä. Yhtä lailla on olemassa äärimmäisen vapaan yhteiskunnan kannattajia, jotka eivät jaa itävaltalaisen koulukunnan taloustieteellisiä näkemyksiä. Tämä jos mikä osoittaa, että selittävät teoriat voivat olla ideologioista riippumattomia. Lisäksi historiassa on myös esimerkkejä “itävaltalaisista”, jotka eivät ole kovinkaan liberaaleja. Ennen kaikkea olisi epärehellistä tuomita koulukunta sen kannattajien perusteella perehtymättä varsinaiseen sisältöön.
|
6 kommenttiaVastaa |
Itävaltalaista koulukuntaa määrittää ehkä parhaiten ero normatiivisen ja eksplanatorisen välillä.
Itävaltalainen taloustiede pyrkii olemaan eksplanatorista eli selittävää. Se vain kertoo, miten asiat todellisuudessa ovat.
Itävaltalainen taloustiede EI OLE normatiivista, eikä sen tulekaan olla. Normatiivinen tarkoittaa sitä, että se kertoo, miten asioiden tulisi olla.
On ihmisten ja heidän moraalinsa tehtävä tehdä johtopäätökset sen perusteella mitä itävaltalainen taloustiede kertoo todellisuudesta heille.
Thomas, käyppäs kommentoimassa tekstiäni itävaltalaisten ja valtavirran ristiriidoista.
Mutta voiko itävaltalaista taloustiedettä käytännössä käyttää minkään muun kuin libertaristisen yhteiskuntapolitiikan apuvälineenä? Miten esimerkiksi Pohjois-Korean johtajat voisivat hyödyntää Hayekin ja Misesin oppeja luopumatta valtiojohtoisuudesta?
Kuten sanoin, itävaltalainen taloustiede voi pyrkiä arvioimaan mitä tahansa keinoja mille tahansa päämäärille. Oli kyse sitten vaikka Pohjois-Koreasta, mutta pitäisi tietää, mitkä ovat päämääriä. Valtiojohtoisuus on epäselvä päämäärä, koska valtiojohtoisuutta voi toteuttaa niin monella eri tavalla. Mikäli tarkoituksena on tehdä yhteiskunta, joka vastaa mahdollisimman paljon jotain ennalta määriteltyä suunnitelmaa tai suunnittelijoiden ihanteita, valtiojohtoisuus on tähän parempi keino kuin vapaus. Jos kuitenkin suunnitelmat vaativat paljon resursseja ja inhimillisiä voimavaroja, täytyisi ihmisiä saada motivoitua ja käyttämään luovuuttaan asioiden tehostamiseksi. Esim. Neuvostoliitossa misesiläiset ideat markkinainformaatiosta otettiin myönteisesti vastaan, koska suunnitelmatalous voi kohdistaa resurssit huonosti tai tosi huonosti suhteessa markkinoihin.
Taloustieteellisessä mielessä huono voi olla proletariaatin näkökulmasta riittävän hyvä. Mutta onko se sinun mielestäsi enää taloustiedettä, jos Misesin tai Hayekin esittämä kritiikki otetaan vakavasti, ja pyritään luomaan teoreettisia malleja keskusjohtoisesta järjestelmästä, joka toimisi ”riittävän hyvin”?
Esimerkiksi jotain tämän tapaista teoretisointia:
http://www.revalvaatio.org/wp/sosialistinen-suunnittelu-neuvostoliiton-romahduksen-jalkeen/
Olet nyt käsittänyt keskustelun väärin, sillä taloustieteellisessä mielessä ei ole hyvää tai huonoa. Taloustiede ei ole normatiivista, vaan selittävää. Taloustiede testaa esitettyjä keinoja halutun päämäärän kannalta. On siis mahdollitsa esittää taloustieteelliseltä pohjalta erilaisia tapoja saavuttaa haluttu lopputulos ja valita niistä esim. se, joka on edullisin. Mikään normatiivinen suunnittelu ei ole taloustiedettä enää itsessään. Siinä vain sovelletaan taloustieteellisiä johtopäätöksiä. On kyllä totta, että suunnitelmatalous voidaan luoda täysin mielivaltaisesti tai huomioimalla taloustieteellisiä realiteetteja.
Tuo Revalvaation kirjoitus näytti hieman olkinukkeilulta, koska siinä puututtiin lähinnä kehnoon empirististen sosialismikriitikoiden kritiikkiin. Olen Revalvaation kirjoittajien kanssa samaa mieltä, että asioista täytyisi käydä teoreettista keskustelua, ja siksi heidän olisikin ollut suotavaa perehtyä sosialismin saamaan teoreettiseen kritiikkiin, jota itävaltalaiset ennen kaikkea edustavat. Tässä valossa ei ole olennaista, mihin yksittäinen Neuvostoliitto ”kaatui”. Jos keskustelua käytäisiin kirjoittajien ehdoilla, olennaista olisi todistaa se, miten suunnittelu korvaa markkinaprosessit, vastuun, voittojen ja tappioiden järjestelmän ja koko yrittäjyyden, joka hajauttaa vastuuta ja vapautta. Nyt itävaltalaiset oli mainittu tekstissä mitättömänä sisällöttömänä huomautuksena. Oikeastaan tätä koko keskustelua on turha käydä, mikäli toinen osapuoli ei perehdy siihen kovimpaan kritiikkiin, jota suunnitelmatalous ja sosialismi ovat saaneet, eli Misesin kirjoitukset.
Historiallisesti mielenkiintoisin kritiikki voisi olla se alkuperäinen Misesin kirjoitus 1910-luvun lopulta http://mises.org/econcalc.asp
Vastineiden tulisi perustua tuon kritiikin näkemysten arvioimiseen. Nyt näyttää siltä, että Revalvaation kirjoittajilla ei ole edes oikeaa käsitystä itävaltalaisen taloustieteen perusluonteesta.