 Thomas Taussi su 15.11.2009 |
Ihmisten välinen kanssakäyminen vaatii sitä, että osapuolet ymmärtävät toisiaan. Helpointa tämä on yhteisen kielen kanssa. Käsitteiden täytyy olla yksiselitteisiä vähintään käyttöyhteydestä riippuen. Tämä ei kuitenkaan päde politiikassa. Joistain sanoista kuten ”sivistys”, ”tasa-arvo” ja ”vapaus” on tullut tosi kuluneita ja abstrakteja. Edellä mainitut arvot kuuluvat arviolta kaikkien puolueiden periaateohjelmiin. Ilman taitoa lukea rivien välistä ei olisi mahdollista hahmottaa oikeita eroja ja yhtäläisyyksiä eri poliittisten ryhmien välillä. Vaikka erot Suomen poliittisten ryhmien välillä ovat kaventuneet kaventumistaan kohti jonkinlaista yhtenäiskulttuuria, eroja vielä on. Usein erot keskittyvät tulkintoihin, jotka kulkevat edellä mainittujen länsimaisten periaatteiden nimissä. Yhteiskunnastamme puuttuu tietty yksikäsitteisyys.
Otetaanpa esimerkiksi länsimaisen arvopohjan ja oikeuskäsityksen perusta, vapaus.
Jos kyse ei ole politiikasta, kuka tahansa osaisi määritellä vapauden. Kaikki ovat vähintään yhtä mieltä siitä, että vapaushan on orjuuden vastakohta. Vapaus tarkoittaa luonnontilaa, jossa yksilön koskemattomuutta ja omaisuutta ei rajoiteta kenenkään muun toimesta. Yleinen harhakäsitys on pitää vapautta valinnanvarana. Kahdella eri ihmisellä voi olla eri määrät valinnanvaraa. Jos molemmat saavat päättää elämästään ja valinnoistaan yksin, he ovat yhtä vapaita. Lisäksi yksilön valinnoista ei ole merkittävässä vastuussa kukaan muu kuin yksilö itse. Toisin sanoen vapaus ja vastuu ovat erottamattomat. Vastuun siirtäminen toiselle olisi toisen orjuuttamista, ellei toinen vapaaehtoisesti tähän suostu. Vapaus on siis henkilökohtaista ja yksilöllistä. Tästä tulee sana yksilönvapaus, joka rajaa pois jo jonkin verran vieraantuneita vapauskäsityksiä. Täydellinen vapaus tarkoittaisi ehkäpä jonkinlaista anarkiaa, jossa ei olisi valtiota asettamassa ihmiselle minkäänlaisia pakotteita. Käytännössä mahdollisimman suuren vapauden tarjoaminen kaikille edellyttää sitä, etteivät yksilöt alista toisiaan. Olisi vain ympäristön olosuhteiden rajaamat puitteet, jotka toki voivat vaihdella. Tällaisen vapauskäsityksen puolustaminen ei tarkoita sitä, että lähtökohtaista anarkiaa pitäisi ihanteellisimpana yhteiskuntamallina.
Vapaus mielletään usein hyveelliseksi ihanteeksi, johon länsimaissa ollaan pyritty 1700-luvulta lähtien. Vapaus on ainakin ehdottoman valtaosan mielestä mielekkäämpi vaihtoehto kuin orjuus. Harva kuitenkaan kyseenalaistaa muita lievempiä vapautta rajoittavia säädöksiä ja pakotteita.
Pienestäkin vapauden rajoittamisesta tehtiin läntisen demokratian alkuaikoina poikkeus, joka täytyi perustella todella hyvin. Rajat vedettiin perustuslakiin. Siinä asetettiin suorat rajat kansanvallalle. Se määritteli länsimaisten ihmisten yhteisen arvopohjan, jonka kaikki saattoivat hyväksyä. Siinä olleiden rajoitusten tehtävänä oli suojella ihmistä siltä, että joku toinen rajoittaisi hänen vapauksiaan.
Perustuslakiin kirjattu laaja omistusoikeus mahdollisti kapitalismin ja tätä myötä teollistumisen. 1800-luvulla tuloerot kasvoivat vastasyntyneen yhteiskuntaluokan, proletariaatin sekä vaurastuneen porvariston välillä. Vapaus ei kaikkien kohdalla johtanut samanlaisiin lähtökohtaisiin olosuhteisiin. Kaikesta huolimatta uusi perustuslaillinen yhtäläinen vapaus tarjosi paljon paremmat menestymismahdollisuudet kuin vanha sääty-yhteiskunnallinen jako. Pian syntyi poliittisia liikkeitä, jotka eivät pitäneet yksilönvapautta yhtä tärkeänä kuin alkuperäinen perustuslaki-ihanne sekä sille kuuliaiset ihmiset. Selvästi ilmaistu vapauden rajoittaminen olisi ollut poliittiselle liikkeelle ennenkuulumatonta. Tästä seurasi, että aate täytyi markkinoida ovelammin. Tässä saattaa olla yksi syy sille, miksi vapauskäsitteestä pyrittiin tekemään tulkintoja, joiden epämääräisyydessä nyt elämme.
Mainittavin vääristymä on niin sanotun ”positiivisen vapauden” käsite, joka tarkoittaa ihmiselle ulkoisesti tarjottuja etuja, kuten toimeentulotukea, ilmaista koulutusta sekä terveydenhuoltoa. Ne kieltämättä lisäävät edun saajan mahdollisuuksia ja vähentävät tämän vastuuta itsestään. Tärkeintä on ymmärtää, että ”positiiviset vapaudet” tarjotaan toisten kustannuksella rajoittamalla muiden vapautta esimerkiksi verottamalla. Kuvaavampi termi ”positiivisille vapauksille” olisi tällöin ”etuoikeus”. Kiistely vapauskäsitteistä antaa usein maallikoille kuvan, että omaa vapauskäsitystä puolustava ihminen pitäisi samaa mallia myös ihanteellisimpana yhteiskuntajärjestelmänä. Tästä saattaa johtua myös se, että erilaiset poliittiset liikkeet ovat ottaneet vapaus-termin käyttöönsä vasta sen jälkeen kun siihen on lisätty omia korvaavia ja ristiriitaisia arvoja sekä ihanteita. Pidemmän ajan kuluttua yksinkertaisesti määriteltävä yhteiskunnallinen vapaus tarkoittaakin ihmisille aivan eri asioita.
Mainittakoon, että esimerkiksi koko Suomen poliittisella kentällä vasemmalta oikealle löytyy alkuperäisestä selkeydestä poikkeavia vapauskäsityksiä, jotka pitävät etuoikeuksia ja toisten vapauden rajoittamista vapautena. Tämä oksymoronisuus kiteytyy mm. erään (tai eräiden) kokoomuslaisen mantraamassa vapauskäsityksessä ”Vapautta johonkin, ei vain jostakin”. Tämä lause on kuin suoraan lukion filosofian oppikirjasta. Perehtymätöntä lukijaa hämätään uskomaan, että myös monet negatiiviset vapaudet kuten sananvapaus olisivat positiivisia vapauksia. Esimerkiksi sananvapaus käsitetään suomen kielessä ilmaistuna vapautena johonkin, kuten omaan mielipiteeseen.
Se, miksi oikeistolaisilla poliitikoilla (vasemmistolaisista puhumattakaan) ei ole uskallusta sanoa suoraan kannattavansa edes lievästi äärimmäisen yksilönvapauden rajoittamista etujen tarjoamiseksi muille johtuu siitä, ettei se ole tehokasta aatemarkkinointia. Nykyihmisen on helpompi myöntää kannattavansa hienoistakin orjuutta, jos tätä lievää orjuutta kutsutaan omanlaiseksi vapaudeksi.
Alkuperäisen vapauskäsityksen kannattajalla on suuri vaara joutua leimatuksi ”viidakonlakiyhteiskunnan” kannattajaksi – ihan syyttä. Käsitys vapaudesta ei liity siihen, kuinka vapaata yhteiskuntaa käsityksen allekirjoittaja lopulta itse kannattaa. Vapauden muuttaminen kollektivistiseksi käsitteeksi on ollut historian aikana kollektivistien tapa markkinoida aatettaan ihmisille, jotka eivät jää pohtimaan retoriikan merkitystä. Kollektivismista on uhkaavasti tullut myös osa individualistista vapauskäsitystä. Periaatteista joustaminen on nykyajan hyve, mutta se ei saa tarkoittaa postmodernin epämääräisyyden palvontaa. Yksikäsitteisyydelle ja myös periaatteellisuudelle olisi taas kysyntää.
Seuraavassa osassa käsittelen tasa-arvoon ja sivistykseen liittyviä näkemyksiä sekä retoriikkaa.
|
6 kommenttiaVastaa |
”Pienestäkin vapauden rajoittamisesta tehtiin läntisen demokratian alkuaikoina poikkeus, joka täytyi perustella todella hyvin.”
Tuota noin, mitä tarkoitat tarkalleen demokratian alkuaikoina? Kuinka hyvin perusteltiin esimerkiksi orjuus USA:ssa tai naisten asema yhteiskunnassa 1800 -luvulla?
En ole perehtynyt siihen, miten ihmiset ovat yrittäneet perustella orjuutta tai sukupuolten epätasa-arvoisuutta. Vapauden nimissä tuskin sitä on sentään tehty, ja jos on, se on pikemminkin perustunut jonkinlaisten äärivanhoillisten arvojen tyrkyttämiseen.
Demokratian alkuajoilla tarkoitan 1700-lukua, Ranskan vallankumouksen ja Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen idealistista ihannetta. Toisaalta vallankumoukset olivat nopeita ja epävakaita, eivätkä ne olleet pitkäjänteisen kasvun tuloksia, vaan pikemminkin yhtäaikainen täyskäännös ja vastalause turhautumiselle sääty-yhteiskuntaa ja maallista harvainvaltaa kohtaan.
USA:ssa kaikki eivät olleet yksimielisiä mustien orjuuttamisesta, mikä jakoi maan sisällissodassa 1800-luvulla.
Vapauden nimissä tuskin kyseisiä asioita perusteltiinkaan, siinä olet oikeassa, mutta kyseessä oli mielestäni kohtalaisen iso poikkeus vapaudesta. Tätä ajoin takaa. Mistään klassisesta liberalismista ei voida ihan puhua 1800 -luvullakaan, ei oikeastaan edes taloudessakaan.
Sisällissodan yksi kysymys oli toki orjuus, mutta sekään ei ollut ainoa.
Kirjoituksesi on muuten kokonaisuudeltaan ihan hyvä, mutta hieman liian vain yhtä näkökantaa huomioonottava.
Kuten totesit vastauksessasi, yhteiskunnallisille muutoksille on yleensä monta erilaista syytä ja taustaa eivätkä vallankumouksellisetkaan klassisen liberalismin puolesta niinkään taistelleet kuin sääty-yhteiskuntaa ja maallista harvainvaltaa vastaan.
Klassinen liberalismi on kokonaisuutena ollut historiassa tähän asti lähinnä ideaalinen malli. Se ei ole koskaan vallinnut yhteiskunnassa edes siedettävän puhtaana. 1800-luvulla Euroopassa oli jonkinasteista taloudellista liberalismia, mutta kyseinen vaihe oli hyvin epävakaa, sillä se sijoittui aikaan, jolloin sääty-yhteiskunta oli vasta murroksessa luokkayhteiskunnaksi. Omaisuuden uudelleenjakautuminen säädyiltä yhteiskuntaluokille ei tapahdu nopeasti. Taloudellista liberalismia ei voida syyttää syynä 1800-luvun teollistumisen ajan ongelmiin, vaan täytyy huomioida monia muitakin tekijöitä.
Harva poliittinen liike on ottanut klassista liberalismia täysin omakseen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa liberalismin taloudellista puolta on ajettu innokkaammin kuin esimerkiksi päihdepolitiikan vapauttamista.
Toki sisällissodassa oli muitakin pienempiä pääkohtia, mutta usein on arveltu, ettei erimielisyyksien selvittely olisi ajautunut sotaan asti ilman perustavanlaatuista orjakysymystä.
Mitä tarkoitat ”yhdellä näkökannalla”?
Onko vapauden vastakohta orjuus? Vai puhutko täydellisen vapauden vastakohdasta? Vapauden vastakohta kun voi olla myös vankeus. Tai vapauden rajoittaminen rajoittaminen. Äärimmäisestä vapaudesta tai sen vastakohtana orjuudesta puhuminen ei vie kovin pitkälle ”oikeassa” elämässä .Jos vaikka liikkumisvapauttani rajoitetaan – esimerkiksi kieltämällä kulku rajavyöhykkeellä – ei se silti tee minusta orjaa suhteessa yhteiskuntaan.
Mutta mielenkiintoista pohdiskelua – keep on writing, dude!
pike
Vapauden vastakohtana orjuus ei tarkoita välttämättä aina tilaa, jossa työskennellään päivästä pitkään ruoskittuna plantaasilla. Vapaana ihminen omistaa itsensä ja myös tekee itse päätöksensä. Orjuudessa ihminen ei välttämättä omista itseään, eikä hänellä ole täyttä päätösvaltaa elämästään.
Vankeus taas on pelkästään vapauden rajoittamista, mutta se ei vielä sinällään sisällä kantaa siihen, kuinka paljon vangittu ihminen joutuu toimimaan muiden mielivallassa.
Esimerkiksi DDR:ssä ja Neuvostoliitossa ihmiset olivat järjestelmän orjia, sillä heidän liikkumisvapautensa rajoittamisen (”vankeus”) lisäksi heidän valintojaan ohjailtiin tai rajoitettiin niin, että jäljellä oli vain tiukka yhtenäiskulttuuri, jonka mukaan täytyi elää tai kuolla vastustaessa sitä.
Liikkuminen rajavyöhykkeellä ei ole vankeutta, jos rajan voi ylittää sille varatusta paikasta luvan kanssa. Jokaisella maalla on oikeus valvoa, ketä tulee rajojen sisälle. Aivan sama kuin toisen tontille tunkeutuminen – jokaisella ihmisellä on oikeus puolustaa omaa omaisuuttaan ja henkeään vierailta tunkeilijoilta, mutta jos joku vieras haluaa tulla kylään, hän voi kysyä sitä ovelta.