 Thomas Taussi su 17.07.2011 |
Demokratiaa on tapana pitää vähiten huonona tapana järjestää yhteiskunnan asiat. Liian moni ihminen näkee demokratian tarkasti määriteltynä ja vaihtoehdottomana mallina. Meillä on kuitenkin olemassa kaksi erilaista mallia demokratiasta: rajoittamatonta ja rajoitettua.
Rajoittamaton demokratia näkee kansanenemmistön arvokkaimmaksi auktoriteetiksi, jolla on oikeus päättää lähes kaikesta. Tämä on tunnusomaista nykyisille länsimaille. Rajoittamaton demokratia kulkee käsi kädessä vahvan valtiojohtoisuuden kanssa, sillä rajoittamaton valtiokoneisto voi kansan hyväksynnällä puuttua ihmisten välisiin sopimuksiin, kuten markkinoihin. Myös rajoittamattomassa demokratiassa on perustuslaki, mutta sisällöllisesti se ei puolusta yksilölle kuuluvaa vapautta päättäjien mielivallalta. Rajoittamaton demokratia edustaa kollektivismia.  HS:n mielipideosastolla yhteiskuntaopin opettaja Minna Markkula väittää intressiristiriitojen olevan erottamaton osa demokratiaamme (Eturistiriidat kuuluvat politiikkaan, 27.6.2011). Markkulan teksti antaa ymmärtää, että vastakkainasettelu on suotavaa ja ainut vaihtoehtomme. Tekstissä on monia hyviä huomioita, mutta suomalaisen demokratiakeskustelun tapaan tarkastelukehys rajoittuu vain ainoana pidettyyn vaihtoehtoomme, demokratian kautta toteutettavaan suunnitteluyhteiskuntaan ja rajoittamattomaan demokratiaan. Markkulan kirjoituksen tarkoituksena näyttää olevan suomalaisen konsensuspolitiikan arvosteleminen. Jaan saman huolen, mutta eri painotuksella. Markkulan mukaan suomalaisten täytyisi luopua siitä käsityksestä, että politiikassa olisi mahdollista saavuttaa kaikkia miellyttäviä kompromissiratkaisuja. Jaan tämän näkemyksen. Esimerkiksi liberalismia ja valtiojohtoisuutta kannattavien ryhmien välille on mahdotonta löytää molempia palvelevia ratkaisuja. Tämä on kuitenkin vain poliittinen ristiriita. Valtiojohtoisuus on harvoin itse päämäärä. Se on viime kädessä vain väline joidenkin omien erikoisarvojen ajamiseksi muille kuuluvan vapauden ja voimavarojen kustannuksella. Markkulan perustelee eturistiriitoja sillä, että ihmisten ihanteet ja intressit eroavat luontaisesti toisistaan. Tämä ei kuitenkaan ole yleispätevä totuus. Ihmisten ihanteet poikkeavat toisistaan, mutta ajatus intressiristiriidasta ja siitä, että ne olisivat sovittamattomissa rauhanomaisesti on vain kieroutuneen suunnitteluyhteiskunnan tuotetta. On aivan selvää, että ihmisten intressien välille syntyy ristiriita, mikäli yhteiskunnallinen päätöksenteko perustetaan mahdollisuudelle tavoitella päämääriä muiden kustannuksella. Syntyy eräänlainen kostonkierre, jossa jokainen pyrkii saamaan omat etunsa naapurin maksettavaksi. Politiikka houkuttelee päättämään, kuka hyötyy, ja kuka joutuu kenenkin maksumieheksi. Tuloksena on epäsuora vero- ja tulonsiirtoviidakko, jossa jokainen luulee voittavansa, vaikka todellisuudessa ihmisten voimavarat vain hukkuvat näiden jaossa olevien rahojen havitteluun ja muodolliseen käsittelemiseen tuottamatta lisäarvoa. Mitä kaikkea konkreettista sillä ajalla, energialla ja rahalla saisikaan aikaan samojen asioiden edistämiseksi vapaiden ihmiskäsien kautta kuin mikä kuluu välineellisiin vaalikamppailuihin, poliittisiin pr-tempauksiin ja kädenvääntöön, jonka tuloksena syntyy vain ehdotuksia veronmaksajien alistamiseksi ja heidän rahojensa jakamiseksi. Monet luulevat, että laaja yhteiskunnallinen konflikti on väistämätöntä länsimaiselle yhteiskunnalle. Kyseessä on siirtymä avoimesta perustuslaillisesta tasavaltalaisuudesta rajoittamattomaan demokratiaan ja suunnitteluyhteiskuntaan, johon kuuluu vahva valtiovalta ja sen ylläpitämä eturyhmätaistelu. Kyse ei ole marxilaisessa mielessä mustavalkoisista yhteiskuntaluokista, vaan ristikkäin menevistä alueellisista, ammatillisista, kielellisistä, ja kulttuurillisista ryhmistä. Sama ihminen voi kuulua useampaan eturyhmään. Jaan myös Markkulan näkemyksen siitä, että politiikassa esiintyvä termi “Suomen etu” on kuvitteellinen ja vailla todellista perustaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö meillä voisi olla moraalista kompassia yhteiskunnallisten eturistiriitojen vähentämiseksi. Jos ottaisimme oppia länsimaisesta perustuslaillisesta tasavaltalaisuudesta ja yksilönvapaudesta, palauttaisimme ihmisille valinnanvapauksia ja heiltä verotettuja voimavaroja, yhä vähemmän ihmisten vapauksia tulisi loukatuiksi yhteiskuntasuunnittelulla. |
2 kommenttiaVastaa |
On hyvä muistaa, että ”kansanjoukot” ja ”kansanenemmistö” eivät ikinä päätä mistään muusta kuin siitä, mistä heidän annetaan päättää. Suomessa ”kansanenemmistö” (enemmistö äänioikeuttaan käyttäneistä äänioikeutetuista) ei päätä kuin yhdestä asiasta, ja siitäkin vasta varsin hiljattain: presidentin valinnasta. Kaikki muut päätökset, ml. hallituksen muodostamisen, valiokunnat, nimitykset jne. tekevät presidentti ja puolueet.
Demokratiaa on kahta tyyppiä, edustuksellista ja suoraa. Jälkimmäinen tosin toteutuu vain rajoitettuna, ja silloinkin lähinnä Sveitsissä ja jossain määrin paikallistasolla Yhdysvalloissa.
Edustuksellinen demokratia tarkoittaa sitä, että ihmiset saavat vaikuttaa poliitikkojen keskinäisiin voimasuhteisiin demonstroimalla ajoittaisissa vaaleissa suosiotaan tietylle puolueelle tai poliitikolle. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kansalaisten tai heidän enemmistönsä tahto toteutuisi esimerkiksi hallitusta muodostettaessa tai siinä kuka tosiasiallisesti käyttää valtaa puolueiden sisällä.
Ns. suora demokratia tarkoittaa sitä, että järjestetään koko ajan kaikista kysymyksistä kansanäänestyksiä. Tässäkin on ongelmansa, koska joku kuitenkin määrittelee kysymykset ja rajaa vaihtoehdot, joita voi äänestää. Suomessa ”kansa” on saanut äänestää vain kahdesta asiasta (viimeisten kolmen presidentinvaalin lisäksi): kieltolaista ja EU-jäsenyydestä. Kaikissa muissa tapauksissa kansa on saanut äänestää vain demonstratiivisesti, ts. puolueista tai henkilöistä.
Todellisten valtioiden maailmassa yksilönvapaus ei kuitenkaan koskaan ole ollut demokratian vaihtoehto, vaan demokratia on ollut se valtion järjestämisen malli, jossa yksilönvapaus on empiirisesti ollut korkeammalla tasolla ja laajemmille ihmismäärille mahdollinen kuin missään muussa mallissa. Kaikki demokratialle vaihtoehtoiset reaalihallintomallit ovat nimittäin autoritaarisia. Niissä suppean hallitsevan eliitin jäsenet voivat toki toteuttaa ”yksilönvapauttaan” erioikeuksien turvin, mutta heidänkin ”vapautensa” rajoittuu vallanpitäjiä miellyttävään toimintaan.
Lisäksi on syytä mainita kohtuuden nimissä se korrelaatio, että perustuslaillisuus on sekin demokratian kumppani, sekä tasavalloissa että monarkioissa. Perustuslaillisuuden ja vallan kolmijaon vaihtoehto on autoritaria, vanhassa tilanteessa absolutismi.
Puolueet ovat joka tapauksessa ihmismassojen valtuuttamia. Joidenkin mielestä suora demokratia on ratkaisu ongelmiin. Se voi ehkä tuoda päätökset lähemmäs kuvitteellista ”kansalaismielipidettä”, mutta muuttaisi epämääräisten massojen mielivallan enemmistön mielivallaksi. Totta on se, että ilman perustuslakia se ei suojele yksilöä yhtään sen enempää kuin edustuksellinenkaan demokratia.
Yksilönvapaus on rajoittamattoman demokratian vaihtoehto, kun taas rajoitettu demokratia tukee kattavaa yksilönvapautta. Teoriassa absoluuttinen yksilönvapaus toteutuisi jonkinlaisessa yksityisvaltiossa, jonka kansalaisuus olisi eri tavalla sopimuksenvaraista kuin syntymän kautta allekirjoitetussa ”yhteiskuntasopimuksessa”.