 Thomas Taussi to 02.02.2012 |
 Degrowth on viime päivinä noussut pinnalle presidenttiehdokas Pekka Haaviston osoittaessa sympatioita tälle liikkeelle sekä myös Zeitgeistille ja Occupy Wallstreetille. Nämä uudet liikkeet eivät käytännössä ole mitään uusia ideoita. Vanhat ideologiat ja tavoitteet kestävästä kehityksestä, kulutusyhteiskunnasta irtautumisesta ja markkinatalouden vastustamisesta vain paketoidaan uudenlaiseen nippuun ja markkinoidaan modernilla nimellä. Samalla jakamisen arvoisia havaintoja ja ideoita hautautuu kaiken pois työntävän aatteellisen fanaattisuuden tähden. Tämä korostuu eniten Degrowth-liikkeessä. Siinä yhdistyy huoli ympäristöstä sekä ideologinen ”talouden” vastustaminen. Varsinkin taloustieteiden parissa tällainen kansanliike kuulostaa hälyttävältä.
Liikkeen johtava tutkija ja ideologi Timo Järvensivu kertoi marraskuussa järjestetyssä Aalto Debating Societyn keskustelutilaisuudessa degrowth-liikkeen olevan samaan aikaan arvopohjainen ideologia kuin myös käytännöllinen ympäristöhaasteita pohtiva liike. Sen tarkoituksena on etsiä ratkaisuja kestävän kehityksen edistämiseksi. Kestävän kehityksen nimestä on liikkeessä luovuttu sen takia, että käsite on kokenut inflaation. Talouskasvun vastustamiseen viittaava nimi degrowth, eli ”taantuminen”, ”ei-kasvu” tai ”talouden kutistuminen” eivät siis olekaan päämääriä, vaan keinoja olla saastuttamatta ja kuluttamatta luonnonvaroja korjaamattomalle tasolle. Eikö talouskasvua vastustava nimi kuitenkin anna harhaanjohtavan ja kielteisessä mielessä anarkistisen kuvan liikkeestä? Onko sillä kenties tarkoitus haalia ideologisesti kaupallisuutta ja markkinataloutta vastustavia fanaatikkoja?
Degrowthin ideologiaan kuuluu myös hyvinvoinnin lisääminen samaan aikaan kun ”elintasoa” madalletaan. Tällainen logiikka on mahdollista ainoastaan hyvin vanhentuneella talousteorialla, jonka mukaan talous on vain määrällinen, materiaalinen ilmiö. Jos talouskasvu tarkoittaa parempia keinoja ja korkeampien päämäärien saavuttamista, ei voi olla korkeampaa hyvinvointia ilman talouskasvua. Talouskasvu on väistämätön ilmiö ihmisen aktiivisuudesta ja kyvystä oppia hyödyntämään ympäröivää maailmaa ja inhimillisiä resursseja. Koska talous ei ole mitään määrällisiä kvantteja, sitä ei voi edes objektiivisesti mitata. Sitä on mahdollistaa yrittää arvioida karkeasti, mikä vaatii vertailukohtia, kuten saman kaltaisia tuotteita. Sen sijaan korkeampaa hyvinvointia voi teoriassa olla ilman suurempaa materiaalista kulutusta, koska talous perustuu laadullisiin yksilökohtaisiin tavoitteisiin ja näiden saavuttamiseen. Väärä johtopäätös olisi, että hyvinvointia voitaisiin lisätä yleisesti ottaen kaiken taloudellisen toiminnan kustannuksella. Varsinkin misesiläinen näkemys on, ettei ole erikseen taloudellista toimintaa. On vain ihmisen toimintaa ja valintoja, joilla on vaihtoehtoiskustannukset. Myös nykyajan valtavirtataloustiedekin mukailee usein tätä käsitystä.
Degrowth-ajattelu perustuu lukuisiin empiirisiin havaintoihin ympäristön kestämättömästä käyttämisestä. Jos tähän sekoitetaan ideologioita, syyttävät sormet kohdistuvat helposti ympäröivää markkinatalousmaailmaa kohtaan. Degrowth-liike tarvitsisi paljon nykyistä enemmän ymmärrystä talouden kausaalisia ilmiöitä kohtaan. Korrelaatiot eivät tosiasiassa kerro siitä, miten talous toimii. Markkinataloutta on helppo syyttää ympäristön pilaamisesta, vaikka ympäristöongelmat koskevat lähinnä maita, joissa markkinataloudelle tärkeitä instituutioita ei juuri ole. Jos omistat itse maa-alueen, pyrit saamaan siitä kestävää tuottoa verrattuna siihen, että olet parille jatkokaudelle pyrkivä poliitikko lupaamassa lähiajoiksi kestämättömästi tuotettuja etuja. Tällaisen taloustieteellisen päättelyn universaalisuudesta kertoo se, miten Suomenkin päivänpolitiikassa ihmisille luvataan jatkokauden toivossa kestämättömiä sosiaalietuuksia valtion velkataakasta välittämättä.
Degrowth-liike ei suoraan ota kantaa politiikkaan, mutta monet ehdotuksista vaatisivat käytännössä todella ankaraa valtion sääntelyä. Liikkeen ideologinen niputtaminen talouden vastustajiin haittaa rakentavaa keskustelua ympäristöhaasteista mm. markkinatalouden keinoin. Yksityisomaisuuden ja hintajärjestelmän etuja ympäristön kannalta tulisi kyllä tutkia paljon enemmän. Markkinatalouden prosessit ja omistusoikeuden instituutio sovittavat luultua paremmin ihmisten toimintaa niukkuudessa. Markkinoilla ihmisillä on kannustimet etsiä ja soveltaa vaihtoehtoisia resursseja. Valtioiden välinen luonnonvaroja koskeva valtapolitiikka lähinnä haittaa tätä mekanismia. Joskus ympäristöliikkeillä on tapana ehdottuu päästörajoituksia vastaukseksi luonnonvarojen loppumista vastaan. Kyseessä on kuitenkin kaksi eri asiaa. Hintajärjestelmä reagoi paljon nopeammin niukkuuteen. Hyödyntämiskelpoisten resurssien hyödyntämättä jättämiselläkin on turhia vaihtoehtoiskustannuksia.
Degrowthin strategia muistuttaa kaksiteräistä miekkaa. Siitä ei ole ideologisen aspektinsa vuoksi vakavasti otettavaksi tieteelliseksi seuraksi, eikä sen tieteellisyys varsinkaan talousteorioiden osalta ole ollut vakuuttavaa. Liike kuitenkin näyttää houkuttelevalta ideologiselta seuralta ja potentiaaliselta yhteistyökumppanilta valtiojohtoisille ryhmille. Liikkeessä sekoittuu yleisesti hyväksyttävä kestävä kehitys, henkilökohtainen pyrkimys ottaa enemmän irti vähemmästä, tieteellinen harha talouskasvusta ainoastaan materiaalisena ilmiönä sekä ideologisesti sujautettu mahdollisuus rajoittaa ihmisten toimintaa ideologian, eikä enää kestävän kehityksen nimissä. Liike on joistain mahdollisesti hyvistäkin näkökulmistaan huolimatta liian epäselvä ansaitakseen yksilönvapautta tai ylipäätään ihmisten hyvinvoinnin lisäämistä arvostavien ihmisten sympatioita.
Täytyy kuitenkin liberaalina lisätä tähän, etten myöskään pidä valtion tärkeänä tehtävänä talouskasvun maksimointia, koska ensinnäkin sen pitäisi olla ihmisten oma valinta, ja toisekseen käsitys valtion ja yksilöiden tavoista edistää talouden kehitystä on tapana poiketa. Jos valtio päättää toteuttaa kalliin hankkeen poliittisella päätöksellä ilman markkinoiden kysynnän ja tarjonnan toteutumista, ei voida tietää hankkeen todellista taloudellista hyötyä. Arvo kuitenkin kirjataan bruttokansantuotteeseen. Koska bruttokansantuote ja tuloerojen tasaisuus ovat huonoja mittareita subjektiivisille laadullisille ilmiöille, niiden käyttäminen päätöksenteossa yksilöiden vapaan valinnan sijaan ei takaa inhimillisen talouskasvun kannalta luotettavaa informaatiota. Talouskasvu on kuitenkin pohjimmiltaan inhimillistä.
|
14 kommenttiaVastaa |
”Hintajärjestelmä reagoi paljon nopeammin niukkuuteen.”
Missä kaikissa tapauksissa? Toki esimerkiksi kaivosalalla näin on: ei kannata perustaa kallista kaivosta jos haluttua malmia ei tulla saamaan juurikaan. Mutta muunlaisissa tapauksissa tämä ei päde. Kun norsuista tuli uhanalaisempia, norsunluun hinta vain nousi vaikka sen hankkimiskustannukset eivät juurikaan. Koska norsunluusta tuli vaan arvokkaampaa, norsut yritettiin hävittää kokonaan rahankiilto silmissä. Tähän voisi laittaa varmasti listan sukupuuttoon metsästetyistä lajeista, mutta pointti taisi tulla jo.
Tämä pätee myös moniin luonnonvaroihin: miksi sähköyhtiön tarvitsisi välittää siitä että lohet eivät pääse kutemaan? Luonnonvarat on sama käyttää loppuun, jos viimeisetkin mansikat voi poimia yhtä helposti kuin ensimmäiset.
Mielestäni on aika hämmästyttävää, kun kaikista libertaarisin siipi varmasti ei kannata uhanalaisten eläinten suojelmistakaan metsästykseltä. Kuitenkin näissä tapauksissa on helppo osoittaa, etteivät markkinat itse toimisi pitkäjänteisesti vaan käyttävät varat loppuun tai ainakin menevät äärirajalle.
Pointtisi degrowthtista osuvat kuitenkin aika lailla nappiinsa. Mutta ei tätä palloamme kannata kuitenkaan ihan loppuun käyttää, kun meillä vain yksi on. Itse en uskaltaisi laittaa kaikkea luottoa luonnosta yritysten johtokunnille.
Hintajärjestelmä reagoi niukkuuteen tehokkaasti silloin, kun on tietoa resursseista. Jos sinulla on yksinoikeus järveen, pystyt tarkkailemaan sen kalakannan kehitystä ja optimoimaan kalastuksen sen mukaan. Jos taas järven äärellä on useampia kalastajia, jokainen pyrkii kalastamaan mahdollisimman paljon ilman toimivaa kontrollisopimusta ja valvontaa. Tällainen kontrollointi vaatii viisautta ymmärtää realiteetit. Sitä ihmisiltä monesti puuttuu. En ole perehtynyt salametsästyksen historiaan, mutta käsittääkseni vapaasti liikkuvia norsuja käytiin luvattomasti ampumassa valtion tai toisten alueilta. Selvää omistusoikeutta tuossa ei ollut. Eri tilanne olisi voinut olla, mikäli maa-alueet olisi jaettu hajautetusti omistajille, ja norsujen liikkumista tai metsästystä olisi kontrolloitu yhteisillä sopimuksilla. Salametsästäjille on tietysti ollut helpompaa vaihtaa paikkaa ja metsästää norsuja kuin alkaa pitkäjänteisesti kasvattamaan niitä. Tietyssä pisteessä, jos hinta olisi noussut tarpeeksi, ja informaatio vapaiden norsujen määrästä olisi yllättänyt, norsufarmeja olisi syntynyt. Lapissakin on poronkasvattajia. Poroja ei ole tapettu sukupuuttoon niiden lihan takia. Porojen omistus on myös hajautunutta. Kukaan yksittäinen farmari ei pääse päättämään kaikkien Suomen porojen kohtalosta. Afrikka on huono esimerkki, koska siellä syystä tai toisesta ei olla muutenkaan asioita hoidettu maailman rationaalisimmilla tavoilla. Tällaiset maat tarjoavat lähinnä porsaanreikiä ovelammille ihmisille.
Sähköyhtiön täytyy välittää sopimuksista ja ehdoista, jotka se on tehnyt alueen ihmisten kanssa. Jos se omistaa yksinoikeudella eristyksissä olevan vesialueen, sillä on valta päättää. Tuon yksinoikeuden saaminen on hankalampaa hajautetun omistusoikeuden vallitessa kuin jos joku omistaa poliittisen yksinoikeuden alueeseen.
Kyse ei ole metsästyksen kieltämisestä tai sallimisesta, vaan omistamisesta. Ongelmia tulee sellaisten harvinaisuuksien kohdalla, joiden omatoiminen kasvattaminen ja suojeleminen maksaa enemmän kuin saadut hyödyt. Niiden kohdalla valtion erityistoimet ovat kohtuullisissa rajoissa ymmärrettävämpiä.
Olen sikäli kanssasi samaa mieltä, että degrowth-liike ei ole vakavastiotettava –
Mutta sen enempää ei ole ”growth”-liike, eli idioottimainen hölynpöly talouskasvun välttämättömyydestä. Nämä hölisijät eivät edes ymmärrä, mitä talouskasvu tarkoittaa …
Mutta otan kantaa tähän:
”Markkinataloutta on helppo syyttää ympäristön pilaamisesta, vaikka ympäristöongelmat koskevat lähinnä maita, joissa markkinataloudelle tärkeitä instituutioita ei juuri ole”
Mihin tämä perustuu???
Väitän, että teoriasi on täysin tuulesta temmattu. Markkinataloutta harjoittaniessa maissa (=”Länsi”) on toki ollut vähemmän radikaaleja ympäristötuhoja kuin sosialistisissa maissa, mutta tämä seikka ei liity talousjärjestelmään, vaan totalitaristiseen poliittiseen järjestelmään. Totalitaristinen hallinto toimii heräksti vastaavalla tavalla piittaamattomasti kuin tekvät kontr9olloimattomat yhtiöt (öljy-yhtiöt vaikka Nigeriassa, jne). Kapitalismi taas kyllä toimii mukavasti totalitarismissakin, kuten Kiina osoittaa — ja kapitalismi on siellä vain kiihdyttäånyt ympäristö katastrofia! Ja jos puhutaan Nigerian tapaisista katastrofeista, niin syyttävä sormi kohdentuu suoraan myös markkinafundamentalistiseen ideologiaan. En tiedä, onko Nigeriassa mielestäsi ”markkinatloudelle välttämättömiä instituutioita”, mutta ironia on tässä siinä, että — kuten moni ykkösluokan taloustieteilijä (Stiglitz, Chang, &c) on esittänyt koviin tosiasioihin vedoten (jotka libretaristi höyrypäät tekevät parhaansa torjuakseen…), ei näitä instituutiota joita oletan sinun tarkoittavan voi syntyä markkinafunmentalistisen kehitysstrategian kautta, jota IMF yksinomaan implementoi. Sen sijaan esimerkiksi Etelä-Korean kehitysstrategia on osoittautunut tehokkaaksi tieteääkseni kaikkialla missä sitä on toteutettu…
Näkisin, että olet eri mieltä käsitteistä. Kun puhun markkinataloudesta, tarkoitan esteetöntä kilpailua, ennustettavia hallinnon toimia, informaation kulkua, omistusoikeutta sekä hajautunutta ja aktiivista joukkoa toimijoita. Periaatteessa länsimaissa nämä instituutiot ovat alkaneet rapistumaan valtion sääntelyn ja koon kasvaessa, mutta toisaalla ne ovat olleet pitkään vielä pahemmassa jamassa. Totalitarismi ei ole yhteensovitettavissa markkinatalouden kanssa. ”Kontrolloimattomat” yhtiöt ovat kontrolloituja, mikäli ne noudattavat alueidensa lakeja. Vika ei ole kapitalismin, jos yksityisten toimijoiden on jossain mahdollista hyödyntää kapitalismin ja markkinatalouden olosuhteiden puutetta. Valtiojohtoinen totalitarismi on markkinakapitalismin vastakohta. Kilpaileva yksityinen yritystoiminta ja omistajuus on yhteensovittamattomissa valtiojohtoisuuden, laajan valtion omistajuuden, korkeiden verojen, sääntelyn ja etuoikeuksien jakamisen kanssa.
Ihminen pyrkii ajamaan omaa etuaan niin totalitarismissa, sosialistisessa kansankommuunissa kuin vapaassa markkinataloudessakin. Vain jälkimmäisessä on potentiaalia kääntää ihmisen ahneus yleiseksi hyödyksi vastuullisella tavalla. Kyse ei ole loppupeleissä mistään muusta kuin yksilönvapaudesta. Miten Nigerian ongelmat ovat yksilönvapauden syytä? En löytänyt sanakirjasta markkinafundamentalismia. Olen törmännyt siihen joidenkin kokoomusdemareiden kolumneissa ja uusliberalismikriitikoiden (siinäkin yksi tuulesta temmattu sana) kuten Harveyn kirjassa. Kannattaa puhua asioiden selkeyttämiseksi yksilönvapaudesta, eli asioista niiden oikeilla nimillä. Haiskahtaa, että ”markkinafundamentalismi” on neokonservatiivinen valtiojohtoisuuteen liittyvä asenne, jonka takana on aidosta vapaasta markkinataloudesta pihalla olevia populisteja.
En ole kuullut markkinafundamentalistisesta kehitysstrategiasta koskaan. Mikä se on? Olen kuullut sen sijaan spontaanista instituutioiden evoluutiosta, jossa ihmiset oppivat perinteiden ja kokeilujen kautta hyödyllisiä tapoja, kuten tietyt säännöt ja omistusoikeuden. Ne vahvistuvat, kun ihmiset ymmärtävät mm. työnjaon johtavan omalta ja kaikkien kannalta parempaan lopputulokseen lyhytjänteisen pettämisen sijaan. Voi toki olla, että joissain maissa ollaan niin jäljessä, että tällainen ”evoluutio” kestäisi suhteettoman kauan verrattuna siihen aikaan, jossa tämän hetken ongelmiin täytyisi alkaa reagoimaan.
Markkinatalouden instituutiot vähentävät ylilyöntejä ja antavat valtaa tavallisille kansalaisille. Jos kehitysmaissa maa-alueilla olisi ollut omistusoikeudet hajautuneesti heimoilla, suvuilla, perheillä jne, monikansallisten yhtiöiden tuotantolaitokset olisivat joutuneet maksamaan tuntuvammin korvauksia alueiden vuokraamisesta / ostamisesta sekä mahdollisesti sopimaan ehtoja ulkoisvaikutuksista.
Oletko lukenut Julian Simonin The Ultimate Resourcea? Ei ole itävaltalaista tekstiä, mutta sisältää tiukkaa empiiristä analyysia tuomiopäivänprofeettojen ennustuksista ja hintajärjestelmän korjaavasta vaikutuksesta.
En ole. Oletko sinä? Olen kyllä utelias kuulemaan empiirisistä näkemyksistä talouslaskun ongelmaan.
Olen lukenut. Kirja käsittelee siis väestönkasvua, resurssien riittävyyttä ja peak oilia. Suosittelen lämpimästi, taisin tilata sen jostain suomalaisesta nettikirjakaupasta. Friedman oli suositellut kirjaa ja itse Julian Simon hehkutti Hayekia esipuheessaan. Oli myös tainnut ottaa vaikutteita spontaanista järjestyksestä empiiriseen teoriaansa, jonka esitti jossain niiden tuhansien (ja hienojen) graafien keskellä.
Ainakin Yhdysvallat eli 1900-luvun pitkälti frontier taloudessa. Talouskasvun ulkoisvaikutuksia ja resurssien käytön aiheuttamia ongelmia on vieläkin pohdittu vähän. Vaikkakin niihin ongelmiin voidaan puuttua hintamekanismin kautta niin silläkin on ongelmansa. Ihmiskunta on jokatapauksessa kohtaamassa kokonaan uudet ongelmat kuten peak oil ja peak fosfori jne.
Haluan mainostaa tässä viimeisintä kirjoitustani. Mielestäni se on niin hyvä:
Miksi Eurooppa ei toimi nykymallilla?
Taussi, kuvitellaan hypoteettinen älykäs henkilö X, joka ei kannata mitään ideologiaa ja ei pidä vihreistä ja ”ituhipeistä”. Hän rakentaa itselleen hienon, koristeellisen ja hyvän omakotitalon; rakentaa itselleen biovoimalan, joka tuottaa jätteistä kaiken X tarvitseman energian ja siitä jää energiaa myös myyntiin; tuottaa suuren osan ruuastaan suurelta osin automatisoidusti hoidetuilla biointensiivisillä minipelloilla; rakentaa itselleen valmisosista ja kierrätysosista tietokoneet ja sen oheislaitteet, sekä muun tarvitsemansa elektroniikan; kunnostaa ja korjaa itselleen romuautoista ja romuosista hyvän ja uutta vastaavan auton; jne. Hänen elintasonsa on korkea, mutta hänellä on rahallisia tuloja vain vähän sosiaalipummia enemmän ja hän laittaa lähes kaikki rahat säästöön, koska ei juurikaan tarvitse rahaa. Luonnollisesti hän ei juurikaan osallistu suurpankkien sosiaalitukeen, valtion byrokratioiden paisuttamiseen, rihkamakulutukseen, jne. Onko tällainen henkilö mielestäsi degrowthin kannattaja?; hänhän kasvattaa koko ajan omaisuuttaan työllään, mutta ei osallistu kovin paljon markkinatalouden toimintaan, eikä sen kummemmin kannata tai vastusta markkinataloutta. Ja toisaalta, mitä ajattelet tällaisesta henkilöstä oman ideologiasi kannalta? Mitä jos tällainen toimintamuoto yleistyy?
Minulla ei ole mielessäni mitään yhtä ainoaa mallia degrowthin kannattajalle. Kuten kirjoitin, liike on niin epäselvä, ettei voida yksiselitteisesti määritellä kuvaamaasi toimintaa vain degrowthin kannattamiseksi. Jos ihminen saavuttaisi omavaraisesti korkeamman elintason kuin vaihtamalla muiden kanssa, olisihan se talouskasvua siitä huolimatta, ettei sitä näkyisi kansantalouden tilinpidosta. Tämä on yleisesti tunnistettuja BKT:n puutteita.
Minusta on tärkeintä, että ihmiset saavat rauhanomaisesti ja omatoimisesti saavuttaa haluamiaan asioita. Se on aika sama, yrittääkö joku tehdä sitä yksin vai yhteistyössä muiden kanssa. Taloustieteen suhteellisen edun periaatteen valossa on vain utopiaa, että ihminen voisi yhteistyöstä pidättäytymällä hyötyä enemmän.
Otatko nokkiisi, jos analysoin Liberaalimafian kyselyäsi blogissani?
En ollenkaan. Jopa suotavaa analysoida sitä :)
Saatan sanoa muutaman sanan toisen bloggausen lopussa.