Pohjoismaissa suositun ammattiyhdistysliikkeen elinvoiman täytyy olla seurausta siitä, että talouden perusteet ovat ihmisille vieraita. Suomessa on päässyt jopa nk. älymystöön uskomalla talouden olevan ihmisen toiminnasta riippumaton olio ja vieroksumalla taloudellisista realiteeteista muistuttelevia ihmisiä. Ideologian pohjalta löytyy kuitenkin pelkkiä myyttejä, uskomuksia ja keksittyjä tarinoita. Yksi ratkaisevimmista näkemyksistä liittyy kansakunnan vaurastumiseen ja työolojen paranemiseen.

Vielä tänäkin päivänä kuulee näkemyksiä, joiden mukaan juuri ammattiyhdistysliike olisi kohentanut työtä tekevän väestön elinoloja, pelastanut ihmiset epäinhimillisiltä työajoilta ja lapset vähän tuottavasta tehdastyöstä. Tämä käsitys kuitenkin osoittautuu taloustieteellisessä tarkastelussa hyvin ontoksi.

Kestävässä taloudessa työstä voidaan maksaa palkkaa korkeintaan sen tuottavuuden mukaan. Jos palkka nousee työntekijän tuottavuuden yli, työsopimus on tappiollinen ja kestämätön. Jotta työntekijälle voitaisiin maksaa korkeampaa palkkaa, on työn tuottavuudessa tapahduttava kehitystä. Työväestön vaurastuminen on siis historiassa vaatinut tuottavuuden paranemista.

Ammattiyhdistysliikkeen ydintehtävät eivät liity varsinaisesti työn tuottavuuden parantamiseen ja tuotannon kehittämiseen. Ammattiyhdistysliikkeen alkuaikoina työntekijät järjestäytyivät omilla resursseillaan toistensa tueksi. Tukitoiminnot ovat toki tarpeellisia työntekijälle. Liike kuitenkin politisoitui ja sai marxilaisia piirteitä. Ammattiyhdistysten funktioksi kehittyi poliittinen vastakkainasettelu, lobbaaminen, lakkoilu ja palkankorotusten vaatiminen. Jos otamme käyttöön taloustieteelliset ajatustyökalut nollasummapelistä, plussummapelistä ja miinussummapelistä, edellä mainitut ammattiyhdistysten toiminnot sijoittuvat yksinomaan nolla- ja miinussummapelien sektoreille.

Avain työn tuottavuuden kehitykseen on tuotantopääomassa ja siihen liittyvässä tuotantoteknologiassa. Tuotantopääomaa on mm. työntekijän käyttämä kalusto. Pääoma on aina tarkoitukseen sidottua, ja se vaatii investointeja. Investoinnit voidaan toteuttaa vain, jos on saatavilla ylimääräisiä resursseja. Kun tuotantoketju kehittyy, vähemmällä työllä saadaan aikaiseksi enemmän. Työntekijälle on varaa maksaa enemmän, ja kulutushyödykkeiden hinnat laskevat. Työn tehostuminen edellyttää pääoman kertymistä ja kapitalistien olemassaoloa.

Vastakkainasettelun sijaan pitäisi hahmottaa elintärkeä työnjako. Investointien kannattavuus selviää vasta kaukana epävarmassa tulevaisuudessa. On ymmärrettävää, ettei kaikilla ei ole aikaa ja varaa odotella kaukaisuudessa häämöttäviä tuottoja. Sen takia työntekijöille maksetaan usein tuloksesta riippumatta välitön korvaus työpanoksesta. Jos ei kuitenkaan olisi pitkäjänteisiä pääomaa kartuttavia säästäjiä, paheksuttuja kapitalisteja, tuotantoketjut pysyisivät yksinkertaisina, tuotannon tehokkuus ja työntekijän tuottavuus jäisivät samalle tasolle. Pahimmillaan yhteiskunta köyhtyisi, kun edes vanhaa kuluvaa tuotantopääomaa ei kyettäisi korvaamaan.

Lopulta jää hämärän peittoon, kumpi on hyvinvointivaltion kasvatille suurempi haaste: ymmärtää talousteoriaa vai myöntää, että kiitos lapsityövoiman loppumisesta ja työväestön vaurastumisesta aikojen saatossa onkin kapitalistien ansiota.