 Thomas Taussi ma 28.05.2012 |
 Kulunut kevät on tuonut mukanaan useita huonoja uutisia nostalgisen musiikin ystäville. Yksi aikamme legendaarisimmista muusikoista, Robin Gibb (1949-2012) menehtyi viikko sitten sunnuntaina taisteltuaan pitkään syöpää vastaan. Miehen kulttuurinen perintö tunnistetaan kaikkialla henkilöä paremmin. Robin Gibb tunnetaan parhaiten perustajajäsenenä veljesyhtyeestä The Bee Gees, joka toimi aktiivisena aina vuodesta 1958 vuoteen 2003, Robinin kaksoisveljen Mauricen kuolemaan saakka. Soitetuimmat hitit Staying Alive, Night Fever, How Deep Is Your Love sekä Tragedy tuovat mieleen ironisen falsettiäänisen 70-luvun diskoyhtyeen, mutta vuosikymmeniin mahtuu muutakin merkittävää kuin vuodet 1977-1979. Diskoinferno-kausi käsittää vain muutaman prosentin yhtyeen tuotannosta, tyyleistä ja vuosikymmeniä kestäneestä elinkaaresta. Gibb oli jokaisen veljensä tapaan hyvin persoonallinen, aikaansaava ja arvostettava hahmo, jonka ura ulottui seitsemälle eri vuosikymmenelle. Olisi vaikea uskoa, ettei Gibbin laajasta diskografiasta löytyisi jokaiselle jotakin. Vaikka silti hänen musiikkinsa ei kolahtaisikaan, mies on harvinainen esimerkki luovasta, intohimoisesta ja jatkuvasti jotain työstävästä yrittäjähengestä läntisellä kulttuurialalla.Gibbin veljesten tarina on uskomattomien pienten sattumien kauppaa, ja musiikkibisneksen kannalta vähintäänkin mielenkiintoinen. Yhtyeen lukuisat uudelleensyntymiset, takapakit ja supertähteys muistuttavat Applen kaltaisen pitkäjänteisen suuryrityksen elinkaarta. Tietysti yhtyeenä toimiminen on paljon muutakin kuin rahallista tuloksentekoa – vähän kuten yrittäjyys yleensäkin. Menevän nuorisokulttuurin ikonina tunnettu Gibb toimi myöhemmin myös aktiivisena PR-ihmisenä, oli kiinnostunut historiasta ja klassisesta musiikista. Hän piti mm. suurena ylpeydenaiheenaan vetovastuuta muistomerkkikampanjasta, jonka tarkoitus oli vaalia kaikkien 55573 Britannian toisen maailmansodan pommitusilmavoimien palveluksessa kaatuneen muistoa ja Britannian maksamaa kovaa hintaa Euroopan vapauttamisesta.
 Kaikki sai alkunsa, kun 1940-luvun lopulla Man-saarella syntyneet veljekset Barry, Robin ja Maurice muuttivat vuonna 1958 viisilapsisen perheensä kanssa Australiaan. Pojat alkoivat tienata taskurahoja lip sync –esityksillä imitoimalla taustalla soivaa nauhoitusta huulen liikkeitä mukaillen. Eräänä päivänä matkallaan esiintymislavalle yksi pojista vahingossa hajotti taustamusiikkilevyt. Rahan tarpeessa olevat veljekset eivät voineet enää peruuttaa esitystä, vaan ensimmäistä kertaa he joutuivat aidosti laulamaan suuremman yleisön edessä. Onnistunut esiintyminen inspiroi poikia. Vanhin veljeksistä, Barry sai lahjaksi kitaran, joka innoitti häntä myös säveltämään ja sanoittamaan omia lauluja trion esitettäväksi.
Potentiaali havaittiin, ja peruskouluikäiset pojat pääsivät esiintymään televisiossa itse kirjoittamallaan laululla vuonna 1960. Veljekset saivat levytyssopimuksen vuonna 1963. The Bee Gees ehti syrjäisessä Australiassa olla hetken aikaa tunnetumpi kuin The Beatles, joiden lauluja he myös itse esittivät paikallisissa television musiikkiohjelmissa. Vuonna 1966 veljekset halusivat päästä osaksi suuremman maailman musiikkibisnestä. He muuttivat takaisin Englantiin. Laivamatkan aikana heidän kappaleensa Spicks and Specks oli noussut Australiassa listaykköseksi.
 Tuottaja Robert Stigwoodin avulla yhtye onnistui vuoden sisällä nousemaan maailmanmaineeseen, jota jatkui 60-luvun loppuun saakka. Yhtyeessä persoonallisella tremoloäänellä laulanut Robin oli tuolloin vasta lukioikäinen. Tunnetuimpia kappaleita olivat Words, To Love Somebody ja Massachusetts. Iältään vanhempien jäsenten muodostaman The Beatlesin brändi oli kuitenkin uusia tulokkaita merkittävämpi ja aikaansa määrittävä. Hysterian ansiosta musiikkibisneksessä ei ollut enää kyse pelkästä musiikista. 1960-luvun Bee Gees muistutti kokemattoman kuulijan korvissa monesti Beatlesilta, Herman’s Hermitsiltä ja myöhemmin myös Simon & Garfunkelilta. Tämän johdosta yhtyettä markkinoitiin radioasemille taktisesti piilottamalla äänitteestä titteli, jolloin uutta musiikkia jouduttiin arvioimaan muutenkin kuin nimen perusteella. Tämä toimi hyvin.
 Harva tietää, että jopa vanhat legendat kuten Elvis Presley ja Tom Jones sekä Suomessa mm. Danny ja Kirka tekivät omia versioitaan parikymppisten veljesten kirjoittamista kappaleista. Suuri julkisuus oli liikaa vielä melko nuorille miehille, joiden yhtye riitautui sekä lopulta hajosi vuonna 1969. Jos yhtyeen tarina olisi päättynyt tähän, Bee Gees tunnettaisiin omaperäisenä brittiläisenä 60-luvun poikabändinä. Veljekset Barry ja Maurice jatkoivat duona, ja Robin suuntautui soolouralle. Tänä lyhyenä, vain kuukausia kestävänä aikana kaikki veljekset saivat tuotettua omia menestyksekkäitä kappaleita, jotka tosin poikkesivat persoonallisesti valtavirrasta. Pian yhtye kuitenkin palasi yhteen ja teki ensimmäisen comebackin 1970-luvun kynnyksellä hiteillään Lonely Days ja How Can You Mend A Broken Heart.
 Tästä eteenpäin yhtye julkaisi vuosittain uuden albumin ja kävi konsertoimassa Japanissa asti. Suosio kuitenkin hiipui, ja vuoteen 1974 mennessä Bee Gees oli vajonnut aallonpohjaan. Vuonna 1975 veljekset muuttivat Eric Claptonin suosituksesta Yhdysvaltoihin etsimään uutta inspiraatiota ja tekemään yhteistyötä soul-musiikin tuntijoiden kanssa Floridan auringossa. Eräänä päivänä ylittäessään Miamin lähellä olevaa siltaa autolla Barry huomasi, miten sillan epätasaiset saumakohdat säännöllisin välimatkoin saivat tietyllä ajonopeudella renkaisiin osuessaan rytmikkään äänen, ja idea uuteen kappaleeseen Jive Talking oli löytynyt. Tuloksena syntynyt soul-vivahteinen kappale oli yhtyeelle aivan uutta, ja se onnistui nousemaan listaykköseksi. Tämän myötä Bee Gees teki uudella tyylillään jo historiansa toisen comebackin keskelle hysteerisemmäksi käyvää diskon aikakautta vuonna 1975.
 Ratkaisevaa oli tunnusomaisen voimakkaan falsettiäänen löytyminen, jolla Bee Gees on auttamattomasti polttomerkitty historiaan. Yhtye jatkoi rytmikkäällä soul-tyylillään albumin työstämistä heti Jive Talkingin perään. Falsettiääni löytyi vasta Nights on Broadway -kappaleen nauhoituksissa, joissa Barrya pyydettiin kokeilemaan voimakkaita taustavokaaleja. Tällöin häneltä lipsahti ensimmäistä kertaa korkeampi falsettiääni, johon hän ei ennen tiennyt kykenevänsä. Sama onnistui jokseenkin myös muiltakin veljeksiltä, ja uusi harmoninen falsettityyli otettiin käyttöön. Suosio kasvoi vuonna 1976 seuraavan albumin myötä. Jo tässä vaiheessa yhtye oli toiminut aktiivisena lähes tuplasti niin kauan kuin The Beatles aikoinaan.
 Veljekset olivat käymässä Ranskassa, kun he saivat kiireellisen puhelun tutulta tuottaja Stigwoodilta. Hän kysyi, jos yhtyettä kiinnostaisi tehdä soundtrack ”pieneen” diskoelokuvaan, jonka pääosa kuului vielä toistaiseksi tuntemattomalle nuorelle John Travoltalle. Kourallinen tulevia hittejä kuten Staying Alive ja How Deep Is Your Love syntyivät nopeasti luovassa puuskassa, ja ne saatiin pian demomuotoon. Tuottajat tykästyivät niihin, ja liuta yhtyeen kappaleita lisättiin elokuvaan tanssikohtauksienkin päälle vasta jälkeen päin.
 Saturday Night Fever -elokuvasta taustamusiikkeineen tuli jymymenestys, josta yhtye tunnetaan vieläkin. Artistit kuten Yvonne Elliman ja Tavares hyötyivät myös tekemällä elokuvan soundtrackille päätyneitä Bee Gees -covereita. Barry kirjoitti myös Frankie Vallin esittämän teemamusiikin Stigwoodin tuottamaan Grease-elokuvaan, josta tuli maailman myydyin musikaalielokuva.
 Nuorin Gibbin veljistä, Andy ei nuoren ikänsä vuoksi päässyt mukaan yhtyeeseen, mutta nousi tunnetuksi soolotähdeksi 70-luvun lopulla ollessaan alle parikymppinen. Yhtyeen suosio oli huipullaan vuonna 1978, jolloin veljesten käsialaa olevat eri kappaleet pitivät Billboard-listan ykkössijaa hallussaan yhteensä puoli vuotta. Menestys diskobuumin siivellä oli kaksiteräinen miekka. Bee Gees pysyi hysterian huipulla vain niin kauan kuin diskohuuma kesti. Suuri nuorempi yleisö ei muistanut yhtyeen ansioita ja muuntautumiskykyä vuosikymmenten varrelta, eikä helposti uskonut sellaiseen jatkossakaan.
 Tämä kuva on ehkä parhaimpia osoittamaan yhtyeen suuruuden 70-luvulla. Spirits Having Flown -albumin kansityylin mukaan maalattu, kesän 1979 USA:n kiertuetta varten vuokrattu Boeing 707.
70-luvun diskon kuoltua Bee Geesin 80-luvun alkupuolen taiteellisempi ja tyyliltään painavampi tuotanto sivuutettiin julkisuudessa kokonaan. Yhtye teki nerokkaan strategisen valinnan. Se ei panostanut liikaa epätoivoiseen comebackiin vanhalla tyylillään, mutta ei myöskään jäänyt aallon pohjalle. Veljekset onnistuivat kanavoimaan luovuutensa eri artistien kautta jälleen kerran listojen kärkeen. Moni ei ehkä tiedä, että 80-luvun ykköshitit kuten Barbra Streisandin Woman in Love, Dionne Warwickin Heartbreaker, Diana Rossin Chain Reaction sekä Kenny Rogersin ja Dolly Partonin Islands In The Stream ovat vain muutamia suosituimpia kappaleita niiltä kokonaisilta albumeilta, joita Gibbin veljekset kirjoittivat ja jopa avittivat taustavokaaleillaan muille artisteille. 80-luvun loppua kohden yhtye onnistui jo tekemään näyttävämmän comebackin aivan omilla albumeillaan. Sama toistui 90-luvulla sekä 2000-luvun kynnykselläkin. Suosio ei tosin enää ollut aivan samaa tasoa kuin 70-luvulla, mutta eipä ennenkään viisikymppisistä miehistä ole ollut nuorisokulttuurin ikoneiksi. Silti Bee Gees on kenties ainut yhtye, jolla on ollut ykköshitit viidellä eri vuosikymmenellä.  Nuorin veljistä, Maurice kuoli 2003, mikä tarkoitti käytännössä yhtyeen loppua. Barry ja Robin ottivat sen raskaasti suuntautuen omiin projekteihinsa. Heidän yhteiset esiintymisensä olivat harvassa, mutta osallistuivatpa he vierailevina tähtinä vielä nykyajan kykyjenetsintäkilpailuun, Idolsiinkin. Se ei tarkoita, että he olisivat välttämättä pitäneet kokemuksesta. Ainakin Robin oli haastatteluissaan epäsuorasti ilmoittanut Idols-tähtien olevan lahjattomia pyrkyreitä, jotka vain laulavat muiden kirjoittamia lauluja. Lisäksi Robin oli huolissaan nykyajan lyhytjänteisestä musiikkibisneksestä, jota johdetaan liikaa miljoonien katsojien kykykilpailutuomaristosta käsin. Todelliset monitaiturit ja luovat lahjakkuudet turhautuisivat moisessa ilmastossa peläten tv-tuomareiden toisenlaisten mieltymysten olevan vallitseva sääntö koko musiikkibisneksessä. Musiikkialalla on tällä hetkellä paljon markkinoiden ajamia artisteja, jotka tekevät lyhytjänteisesti yhden hitin ihmeitä, pitävät Robinin sanoin musiikkialaa catwalkin jatkeena tai muuten vain harmaana massana unohtuvat vuosien saatossa. Bee Gees oli jo alusta asti rohkeasti markkinoita ajava bändi, joka teki ikivihreää musiikkia onnistuneesti vuosikymmeniä pitkällä perspektiivillä.
Itsensä toteuttaminen, uuden kokeileminen ja taitava ajan tyylin aineksien hyödyntäminen on aina ollut tunnusomaista Gibbin veljesten tuotannolle. Yhtye saikin sille kuuluvan arvonsa takaisin vuonna 1997, jolloin se hyväksyttiin Rock & Roll Hall of Fameen. 90-luvulta lähtien yhtye onkin kerännyt eri muodoissa konkaripiirien tunnustusta pitkän ajan ansioistaan. Guinness World Records noteerasi yhtyeen vanhimman veljen Barryn kaikkien aikojen menestyneimmäksi laulunkirjoittajaksi Paul McCartneyn jälkeen. Mikään yksittäinen mittapuu myytyjen levyjen määrästä, kirjoitetuista ykköshiteistä tai uran pituudesta ei riitä osoittamaan monipuolisen yhtyeen suuruutta ja vaikuttavuutta länsimaisessa pop-kulttuurissa.
 When these guys get behind a mic – it’s magic! –John Travolta Nuorin, yhtyeen ulkopuolella sooloillut veli Andy (ei kuvassa) kuoli vuonna 1988, Maurice (kuvassa vasemmalla) vuonna 2003, ja Robin (kuvassa keskellä) 20.5.2012. Ahkerasti viimeiset vuotensakin keikkaillut Robin sai vasta keväällä valmiiksi klassista musiikkia edustavan Titanic Requiem –albuminsa. Suunnitelmissa hänellä oli vielä palata vanhemman veljensä Barryn kanssa (kuvassa oikealla) esiintymislavalle loppuvuodesta, mutta viimeistään nyt veljesharmonia on historiaa. Vasta myöhemmät vajaalla menestyksellä alkuperäistä jäljittelevät Bee Gees -tribuuttiesitykset ja cover-versiot osoittavat, kuinka ainutkertaisen ja vaikeasti jäljiteltävän ryhmän maailma on menettänyt. Onneksi veljesten ajaton perintö elää.
Varsinkin hyödykerahamallin kannattajana pidän suuresti eräästä Youtube-kommentista: They are, were, and will always be |
3 kommenttiaVastaa |
Hyvä teksti. Olen itsekin harkinnut musiikista kirjoittamista, bloggasihan esim. Juha Kettunen aikanaan politiikan ohessa roolipelaamisesta.
Kiitos, että sentään joku jaksoi lukea. Aiheesta olisi voinut jatkaa vaikka kuinka paljon ja kuinka monesta eri näkökulmasta. Olen huomannut kokevani tiettyä yhtyeuskollisuutta: pelkkä tutun yhtyeen nimi voi nostaa arvostustani jotain kappaletta kohtaan, koska on mahdotonta enää arvioida sitä puolueettomasti sen jälkeen kun on kuullut kytköksistä. Varsinkin nostalgisen musiikin kuunteleminen, vaikka kyse ei olisikaan kantaaottavasta kappaleesta, on paljon enemmän kuin tavallista musiikin kuuntelemista. Usein esimerkiksi artistin uskomaton tarina voi lisätä kappaleen pisteitä. Harvat ihmiset tulevat ajatelleeksi tällaista. Ehkä omien preferenssien tunnistamisesta ja erittelemisestä on tullut helpompaa prakseologian myötä?
Odotan innolla musiikkiaiheisia kirjoituksiasi.
Ehkä omien preferenssien tunnistamisesta ja erittelemisestä on tullut helpompaa prakseologian myötä?
En tiedä johtuuko tämä itävaltalaisten ”arvo on subjektiivista”-tekstien lukemisesta, mutta itsekin välillä analysoin omia (musiikki)mieltymyksiäni samalla tavalla. Ehkä kyse on vain rehellisyydestä.