 Otto Lehto ke 28.05.2014 |
Viikon aikana olemme kohdanneet kaksi brutaalia tapausta – toisen Suomesta ja toisen Amerikasta – joita yhdistää ilmiselvä tausta psykologisessa pahoinvoinnissa, joka johtuu koetusta epäreiluudesta. Massamurhaaminen psykologisen pahoinvoinnin ulkoistamisena. Ihminen, joka voi huonosti, voi kääntää pahan olonsa joko sisäänpäin tai ulospäin. Jos sisäänpäin, hän satuttaa itseään; jos ulospäin, hän satuttaa muita. Ensimmäisen tapauksen pahin vaihtoehto, ja looginen päätepiste, on itsemurha. Jälkimmäisen tapauksen pahin vaihtoehto, ja looginen päätepiste, on toisen ihmisen murhaaminen. Pahan olon purkaminen ulospäin on syyllisen etsimistä, koska ilman syyllistä ei ole oikeudenmukaisuutta. Ihminen, jolla on vahva moraalintaju, pyrkii erottamaan syylliset viattomista. Mutta kun ihmisen moraalintaju on heikentynyt, ihminen ei tee (tehokasta) erottelua syyllisten ja viattomien välillä. Sen jälkeen ihminen voi purkaa pahaa oloaan vahingoittamalla, tai jopa tappamalla, viattomia. Tai oikeastaan hän onnistuu uskottelemaan itselleen, että hänen ongelmiinsa syyttömät ihmiset ovatkin syyllisiä. Jos ihminen kokee valtavaa tuskaa, on helppo uskotella itselleen, että on olemassa joku ”syyllisten” joukko, joka on syy(pää) hänen kaikkiin ongelmiinsa: 1) Amerikan tapauksessa naista saamaton mies syytti naisen puutteesta kaikkia naisia. Hänen mielestään ei ole ”reilua” että hän on neitsyt vielä 22-vuotiaana: ”College is the time when everyone experiences those things such as sex and fun and pleasure. But in those years I’ve had to rot in loneliness. It’s not fair. You girls have never been attracted to me. I don’t know why you girls aren’t attracted to me. But I will punish you all for it.” On siis selvää, että poliittisesti korrekti ”feministinen” näkemys siitä, että seksin puute ei ole kovin vakava asia, on täyttä huuhaata. Tämä olisi pitänyt olla päivänselvää alusta saakka. Erityisesti nuorelle miehelle seksin puute johtaa mielenterveydellisiin ongelmiin. Tästä on jo Henry Laasanen ja ”miesasialiike” saanut tuplasti iloa irti: ensin profeettana, sitten uhrina. 2) Suomen tapauksessa 24 v. nainen halusi iskeä yliopistoon, koska yliopisto on (hänen mielikuvansa mukaansa) täynnä ”Nuoria ja menestyviä ihmisiä, jollainen minä en pysty ikinä olemaan. Miksi noilla piti olla oikeus sellaiseen, jos minulla ei ole?” Jos hän olisi ymmärtänyt, että yliopisto on täynnä mielenterveysongelmaisia, elämäänsä turhautuneita, työttömyyskortistoon valmistuvia ihmisiä, ehkä hän olisi miettinyt tekojensa oikeutusta vielä uudelleen. Mutta naisen sanoma on selvä: ”Hänen mukaansa on väärin, että ihmisen annetaan syrjäytyä omaan asuntoonsa vangiksi.” Nainen koki itsensä syrjäytyneeksi, ja haki syyllistä asialle. Sen sijaan, että hän olisi syyttänyt itseään, tai syyttänyt vanhempiaan, hän päätti syyttää yhteiskuntaa, ja valikoida siitä ryhmän, jonka hän koki saaneen paremman elämän: ”nuoret ja menestyvät ihmiset” – jollainen hän olisi itse halunnut olla. Kuten Amerikan tapauksessa, tässäkin on kyse siitä, että nainen koki oman asemansa epäoikeudenmukaiseksi. Oli kyseessä sitten seksin puute tai sosiaalisen elämän puute, logiikka on sama: minulta puuttuu jotain, jota muilla (oletetusti) on, joten yhteiskunta on minulle velkaa tasoituksen, tai vähintään oikeutetun koston (jonka julmuuden taso määräytyy koetun vääryyden suuruuden, eli oman pahoinvoinnin intensiteetin, mukaan). Koska epäoikeudenmukaisuutta ei (oletetusti) ole ilman syyllisiä, ihmiset ryhtyvät etsimään syyllisiä. Näin pahoinvoinnista, ilman moraalin kaitselmusta, tulee murhaajan mielen esipaimen. Ja kateudesta syyttömien pyöveli. LOPUKSI: Mitä sitten voisimme tehdä tällaisten ongelmien ratkaisemiseksi? Tarvitaan a) koston logiikan kyseenalaistamista; ja b) ihmisten hyvinvoinnin parantamista. Ensimmäinen tehtävä vaatii sekä moraalin kehittämistä että korkeaa yhteiskunnallista suojaverkkoa, joka suojelee syyttömiä, ja jakelee rangaistuksia syyllisille. Jälkimmäinen tehtävä on luonnollisesti paljon vaikeampi. Yhteiskuntaa täysin vailla pahoinvointia ei tule koskaan olemaan, koska täydellinen utopia ei ole mahdollista. Kaikki ihmiset eivät ole kykeneväisiä olemaan moraalisia. Kaikki ihmiset eivät ole kykeneväisiä olemaan varastamatta ruokaa, silloin kun on nälkä; tai olemaan raiskaamatta naista, silloin kun panettaa; tai olemaan murhaamatta viattomia ihmisiä, silloin kun elämä on mennyt päin helvettiä. Tämän takia tarvitaan sekä yhteiskunnan turvaa tällaisia ihmisiä vastaan, että sellaista yhteiskuntapolitiikkaa, joka pyrkii edistämään hyvinvointia, koska tämä on kaikkien ihmisten turva. Tai jos haluamme olla pessimistiä: ehkä satunnaiset massamurhat, raiskaukset ja varkaudet ovat se hinta, jonka ihmiset ovat valmiita maksamaan, jotta he voisivat elää ”vapaina” yksilöinä? Näyttää nimittäin siltä, että ainoa tapa estää sitä, että ihmiset jäävät ilman seksiä tai sosiaalista elämää, on purkaa liberaalin yhteiskunnan perusoletukset juuriltaan. Tai ehkä vastaus on niinkin yksinkertainen kuin lisää resursseja mielenterveystyöhön ja ehkäisevään sosiaalityöhön. Miten päästä eroon pahoinvoinnista ja moraalikadosta, joka tekee kateudesta syyttömien pyövelin? |
4 kommenttiaVastaa |
Kleinilainen psykoanalyytikko Joseph H Berke on kirjoittanut kateudesta kirjan ”Pahan voima : ihmisen ja kulttuurin yöpuoli”. Tässä kirjassa Berke on käsitellyt rikoksia ja kateuden merkitystä niissä jo paljon ennen kouluampumisia. Kleinilaisessa psykoanalyysissa kateus on tärkeä perustunne, jolla on erittäin voimakas vaikutus. Kateus on tunne voimakkaiden vihan tunteiden taustalla. Ongelma on kuitenkin se, että kateuden tunne on kielletty ja siksi peitämme kateuden itseltämme ja muilta. Psykoanalyytikon sohvalla ihmiset kuitenkin kertovat hyvinkin voimakkaita kateuden tuntemuksiaan, ja myös siitä, minkälaisia mielikuvia tappamisesta ja tuhoamisesta voimakkaan kateuden tuntemukset herättävät. Eivätkä mielikuvat siitä, että suunnittelee tappavansa kateuden kohteen ole lopulta niin harvinaisia, etenkään niillä ihmisillä, jotka hakeutuvat psykoterapiaan voimakkaiden ahdistuksen tunteiden vuoksi.
Mielenkiintoista! On varmasti totta, että kateuden tunne on usein kielletty, sublimoitu, tai ohitettu.
Myös tulonjakopolitiikassa ja eturyhmäpolitiikassa on kyse pitkälti kateudesta – ainakin yhtä paljon kuin oikeudenmukaisuuden ideaaleista – ja siksi politiikan ”pintakerroksien” alta paljastuva kateuden, vallanhimon ja narsismin vyyhti olisikin syytä tunnustaa, jotta Machiavellin haamu voi nukkua rauhassa.
Jälkikirjoitus: Vaikka tekstissä kirjoitin resurssien parantamisesta, niin se suurempi pointti, joka keskustelussa on jäänyt taka-alalle, on se, että liberaali yhteiskuntamme rakentuu sen varaan, että joillakin menee paremmin kuin toisilla, ja että tietyt asiat ovat yksityisasioita. En siis syyttäisi pelkästään sosialismia, vaan myös liberalismia. Koska kannatan liberalismia (ja rajattua sosialismia), en kuitenkaan halua korvata niitä muilla järjestelmillä, vaan ainoastaan huomauttaa, että niihin sisältyy sisäänrakennettu ”valuvika”: ne mahdollistavat sen, että aina ei vapaudessa kaikki ole ”reilua” eikä sosialismissakaan toteudu periaate ”kaikille tarpeensa mukaan.” Tässä on siis ongelma, joka koskee kaikkia sosiaalidemokraattisia ja liberaaleja yhteiskuntia, ja ennen kaikkea ns. länsimaita.
Sosiaaliliberaalit demokratiat – kuten USA ja Suomi – ovat läpeensä hedonistis-yksilökeskeisiä – ja, kuten sanoit, materiaalisen hyvän ja byrokraattisen hyvinvoinnin varaan rakentuneita pseudo-utopioita. Niissä tietynlaisia ongelmia ei ratkaista, eikä edes pyritä ratkaisemaan, koska ne haluavat yhtäältä keskittyä materiaalisen hyvän tuottamiseen (byrokratian keinoin) ja toisaalta keskittyä tarjoamaan vapaan yksityisen sfääriin (liberaalien oikeuksien ja ”laissez-faire”-periaatteen kautta), ja näiden periaatteiden yhdistelmä ei kykene ratkaisemaan kaikkia asioita.
Nähdäkseni hyvän yhteiskunnan luomisessa ovat epäonnistuneet kaikki: sekä hyvinvointisosialismi, joka pyrkii kantamaan kollektiivista vastuuta kaikesta (siinä väistämättä epäonnistuen), ETTÄ yksilöliberalismi, joka pyrkii laittamaan kaiken vastuun yksilöille ja vapaaehtoisille sosiaalisille verkostoille (siinä väistämättä epäonnistuen). Sekä sosialistit että liberaalit ovat epäonnistuneet ymmärtämään, että ihmisten kokemat voimakkaat epäoikeudenmukaisuuden tunteet, ja henkilökohtaiset epäonnistumiset, ovat looginen seuraus heidän oppirakennelmistaan. Aina ei käy tasan onnen lahjat.
Tämä on mielestäni ihan hyväksyttävää, koska liberalismi ja rajattu sosialismi tuo niin paljon muuta hyvää mukanaan, mutta täytyy todeta, että on tiettyjä ongelmia, joihin sosialismi ja liberalismi eivät kykene vastaamaan.
Kuka uskaltaa lähteä ajamaan ns. ”henkisen kehityksen” ohjelma kouluihin? Eli kuka uskaltaa opettaa lapsille että rahallisella menestyksellä tai statuksella ei ole oikeastaan hirveämmin väliä, tai että ihan oikeasti omilla mielipiteilläkin on merkitystä? Eipä juuri kukaan, siis oikeesti oikeesti. Vaikka tämähän olisi itseasiassa varsin järkevää yhteiskuntapolitiikkaa. Mutta saako lapsille opettaa että kaupallismedia on aivopesua ja että talouskasvulla on vain välinearvoa, tai että mielenhallinta on oikeasti mahdollista eikä siihen tarvita ulkoisia tarpeiden tyydyttimiä? Aika kova saa olla että tollaisen ajaa peruskoulun opetusohjelmaan. Se on mun sankari joka siihen pystyy..