 Thomas Taussi la 01.01.2011 |
Tällä hetkellä olen varusmiespalveluksessa alikersanttina. Kirjoittelen sotilaskodissa uuden vuoden kirjoitusta. Pitkän 5 päivän joululoman vastapainoksi olen vuodenvaihteen juhlaviikonlopun kiinni kasarmilla. Vuosi sitten en kyllä olisi nähnyt itseäni ihan tässä tilanteessa. Kuluneen vuoden aikana omassa elämässäni on tapahtunut todella paljon. Vuosi takaperin olin lukio-opinnoissani loppusuoralla oleva abiturientti vailla valkolakkia ja vailla opiskelupaikkaa.
Alapuolella on kuva minusta penkinpainajaispäivänä helmikuussa 2010. Kommenttiosio on vapaa ;)
 Ylioppilaskirjoituksille en koskaan ole antanut erityisen suurta arvoa. Mielestäni se on vanhanaikainen ja yliarvostettu perinne, joka ei mittaa akateemista soveltuvuutta. En kuitenkaan väheksy lukiokoulutusta. Minulle lukio oli mullistavaa aikaa. Jo ensimmäinen vuosi lukiossa sytytti minussa kipinän alkaa tutkimaan ja ajattelemaan asioita omatoimisesti. Lukion loppusuoralla minua alkoi jo kiinnostaa erikoistuminen talous- ja yhteiskuntatieteisiin. Kun monet pakolliset oppiaineet, kiireiset lukujärjestykset, koeviikot sekä lähestyvät ylioppilaskirjoitukset rasittivat koko ajan, toivoin pääseväni eroon lukiosta mahdollisimman nopeasti. Nyt jo näinkin pian muistelen tuota aikaa lämmöllä. Ennenaikaisesta jännityksestä huolimatta ylioppilaskirjoitukset menivät kuitenkin paremmin kuin osasin odottaa.
Kuvassa olen tuore ylioppilas kesäkuussa 2010.
 Ylioppilaskirjoitusten jälkeen paukutin pari kuukautta kauppatieteen pääsykoekirjoja. Neljään eri kirjaan mahtui jonkin verran minulle uutta asiaa, termejä sekä logiikkaa sisäistettäväksi ja osin myös opeteltavaksi ulkoa. Vaikka kevät olikin paljon tulevaisuuteen liittyvää epätietoisuutta täynnä, ja henkinen paine oli kova, tuo aika oli myös erittäin antoisaa. Pääsykokeiden jälkeen ehdin nauttia tovin kesästä, vaikka tuo aika menikin pääsykoetuloksia odotellessa.
Heinäkuun alussa sain ilouutisia. Minut oli hyväksytty Aaltoyliopiston Helsingin Kauppakorkeakoulun opiskelijaksi. Muutaman päivän kuluttua siitä minun täytyi sitten lykätä akateemisen elämäni alkua ja mennä suorittamaan valtion määräämä asevelvollisuus alta pois.
Kuvassa olen juuri saapunut kotiin ensimmäisille lomilleni heinäkuussa 2010
Viimeiset puoli vuotta on kulunut valtion laitoksen suunnittelemassa päiväjärjestyksessä. Elämä on ollut yksinkertaista, mutta välillä fyysisesti rasittavaa sekä myös turhauttavaa. En ole päässyt käyttämään omia erikoistaitojani enkä luovuuttani, sillä oma erikoisalani on hieman toisen suuntainen. Puolustusvoimat on tyypiltään kaavamainen organisaatio, jossa varusmies on ihan syystäkin vain yksittäinen tiili suuressa seinässä.
Kaltaisiani individualisteja usein pelotellaan, että armeija tulisi olemaan henkisesti kylmä suihku niskaan, tai haastava rasite erilaisten ihmisten ja auktoriteettien takia. Ihmiset, joiden kanssa olen ollut armeijassa tekemisissä, ovat olleet hieman erilaisia kuin ne ihmiset, joiden kanssa minulla on tapana viettää aikaa ja vaihtaa ajatuksia. Juttuseurasta on ollut pulaa.
Alkuun minulla oli ennakkoluuloja, riittäisikö kärsivällisyyteni sellaisessa armeijailmapiirissä, josta olin saanut kuulla loputtoman määrän enemmän tai vähemmän väriteltyjä tarinoita. Siviilissä minulla oli aina ollut vapaus valita, missä seurassa liikun, mitä kuuntelen, mitä tarvitsee sietää, ja mitä ei. En kuitenkaan ole kokenut mitään shokkia tai “valaistumista”, enkä ole tullut yhtään suvaitsevammaksi saati kärsivällisemmäksi. Se saattaa johtua siitä, että olen värikkäästä palvelusajastani huolimatta saattanut välttyä henkisten äärirajojen koettelemuksilta. Toinen syy saattaa olla se, että tositilanteissa olen aina ollut kykenevä kärsivällisyyteen, mutta tällaisia olosuhteita on sattunut kohdalle hyvin vähän.
Olen päässyt kokemaan ryhmähenkeä sekä jakamaan muiden palveluskavereiden kanssa useita rasittavia marsseja, taisteluharjoituksia ja leirejä, joita on hauska muistella jälkeen päin. Minulle konekiväärillä ampuminen tai käsikranaatin heittäminen eivät ole mitään elämäni kohokohtia, mutta mielenkiintoisia elämyksiä kuitenkin. Sinällään koen, että tämä on minulle ehdottomasti ainut varteenotettava tapa suorittaa asevelvollisuus.
Mitään filosofisessa mielessä syvällistä en ole suoraan “talon” ansiosta oppinut. Kaltaiselleni liberalistille tämä kokemus vain vahvistaa omaa vakaumusta. Ensimmäinen asia, mitä palvelukseen astuttua aloinkin kaipaamaan, oli vapaa-aika ja oma rauha sekä mahdollisuus toteuttaa itseäni. Onneksi valtion “puolustusfirma” ei ole totaalisesti kieltänyt läppäreitä, vaikka niiden käyttäminen onkin omassa palveluspaikassani hieman rajoitettua jopa vapaa-ajalla. Olen päässyt joten kuten seuraamaan uutisia ja päivittämään blogiani, mikä saa minut jotenkin pysymään kiinni myös oikeassa elämässä ja muuttuvassa maailmassa.
Mitä sitten tuleman pitää? Minulla on suuret odotukset ensi vuodesta, sillä silloin monet asiat vasta realisoituvat. Suoritan toiset puoli vuotta varusmiespalvelustani loppuun aliupseerina, ja pian sen jälkeen aloitan syksyllä opiskeluni. Sotilasjohtajuudella on vähän tekemistä erilaisen siviilijohtajuuden kanssa, mutta esimiesasemassa toimiminen voi vihdoin tarjota uudenlaisia haasteita ja opettaa jotain, mistä saattaisi olla hyötyä myös kotiutumisen jälkeenkin.
2011 blogissani on luvassa vähintään entiseen tahtiin taloustieteellisiä ja filosofisia kirjoituksia.
Toivotan lukijoilleni hyvää uutta vuotta! Ps. TJ 188 |
2 kommenttiaVastaa |
Minäkään en pidä ylioppilaskirjoituksista niin paljoa, en myöskään näe siitä suuren stressin ottamista kannattavana.
Jos en pääsisi oman lukioajan jälkeen jatko-opiskelemaan haluamaani paikkaan todistukseni perusteella, niin onhan niitä muitakin vaihtoehtoja aina.
Loistava kirjoitus ja kaikkea hyvää!
Kiitos ja jaksamisia lukion kanssa :) Aina kannattaa toki yrittää parhaansa. Eiköhän jatkokoulutukseen vielä tulevaisuudessakin voi päästä vielä puhtaan alakohtaisen pätevyydenkin perusteella.