 Thomas Taussi ma 11.06.2012 |
 Markkinakilpailu ei ole kirjaimellisesti veristä
Teksti julkaistiin Liberan blogissa. Oheinen kuva on oma myöhempi lisäys.
Kansantalouden dynamiikkaa ja innovaatioita tutkinut tunnettu taloustieteilijä Joseph Schumpeter luonnehti markkinataloutta luovaksi tuhoksi. Kilpailullisessa taloudessa yritysten välillä ja myös sisällä velloo jatkuvasti luonnonvalinnan kaltainen prosessi. Uudet luovat tuotanto- ja markkinakokeilut saattavat toimia edeltäjiään paremmin ja syrjäyttää ne upottaen joitain yrityksiä ja kokonaisia elinkeinoja historiaan. Markkinatalous saatetaan tämän johdosta rinnastaa yhtä julmaksi henkiinjäämiskamppailuksi kuin evoluution luonnonvalintakin. Markkinakilpailu on kuitenkin erilainen ja mullistava järjestelmä, jonka ansiosta ihmisten ei juuri tarvitse enää kamppailla toisiaan vastaan. Luonnonvalinnassa eliöt kamppailevat nollasummapelin ehdoilla omasta ekolokerostaan. Eliöt ovat tuomittuja lajien ja yksilöiden välisessä kilpailussa hyödyntämään geenimutaation kautta saamiaan ominaisuuksia. Nopeammat ja voimakkaammat saalistajat syövät hitaammat ja heikommat, elleivät jälkimmäiset onnistu sopeutumaan elinympäristöönsä esimerkiksi suojavärin avulla. Perinnöllisiä ominaisuuksia lajit eivät voi vaihtaa. Perimän määräämien fyysisten ominaisuuksiensa puolesta apinat eivät mitenkään voi soveltua elämään meressä kaloja paremmin. Vertailemalla markkinoita ja evoluutiota on löydettävissä kaksi olennaista eroa. Ensinnäkään ihmiset eivät kamppaile toisiaan vastaan henkiinjäämisestä, vaan heidän ideansa. Ideoiden kamppailussa yritykset yksilöitä myöten asettavat ideansa kilpailemaan keskenään. Ideoita ovat esimerkiksi tuotantokeinot, tuoteominaisuudet, brändi tai tuotteiden markkinointistrategia. Ideoiden soveltuvuus on kiinni maksavasta osapuolesta eli useimmiten vapaasti valitsevasta kuluttajasta. Toisekseen ihmiset eivät ole pysyvästi tuomittuja ideoidensa kohtaloon. Markkinoilla voitot ja tappiot ajavat automaation lailla ihmiset luopumaan tappiollisista toimintatavoistaan ja parantamaan sekä keksimään jotain aivan uutta. Ihminen voi omaksua uuden elämänasenteen, vaihtaa yksittäisiä näkemyksiään, muuttaa organisaation rakenteita, johtaa ihmisiä uudella tavalla tai tarjota asiakkaille uutta. Ihmisen menestys ei riipu suoraan siitä, millaiset ominaisuudet hän on perinyt, ja miten hän kykenee taistelemaan muita vastaan, vaan miten hän onnistuu palvelemaan asiakkaita valitsemillaan ideoilla. Minkäänlainen materiaalinen tai inhimillinen tuho ei ole markkinataloudessa eduksi. Ihmiset eivät edes konkreettisesti pyri syrjäyttämään tai tuhoamaan toisiaan, sillä mahdollisimman monien ihmisten osallistuminen tuotantoon ja kuluttamiseen on eduksi ostovoiman kautta. Lisäksi eroavaisuudet ja suurempi otanta tarjoavat tilaa vielä hyödyntämättömille liikeideoille. Luovan tuhon mukaan kilpailukyvyttömät tuotteet ja tuotantotavat karsiutuvat kilpailussa tarjoten elintilaa entistä paremmin soveltuville kilpailijoille. Tämä kirvoittaa kilpailijoita panostamaan kehittelyyn ja ennen kaikkea asiakkaiden palvelemiseen. Kun esimerkiksi samat asiat saadaan tuotettua entistä tehokkaammin, elintaso kasvaa. Tekniikan kehittyessä maataloudessa suurempi peltoala saatiin käsiteltyä samalla työvoimalla. Kun kaikki aika ei kulunut pelkästään omien tarpeiden kattamiseen, ylijäämällä voitiin käydä kauppaa. Vaihdanta on mahdollistanut työnjaon ja tehokkaamman tuotannon. Tämä vaurastuminen ei olisi ollut mahdollista, mikäli tehokkaammat opit ja koneet olisi työpaikkojen menetyksen menossa jätetty ottamatta käyttöön. Markkinoilla siis tapahtuu ideoiden luonnonvalintaa, jossa yksilöt pyrkivät kehittämään yhä parempia ideoita kuluttajien palvelemiseksi. Kuluttajat ovat siis markkinoiden luonnollisia valitsijoita. He palkitsevat mielekkäiden ideoiden tuottajat eliminoiden samalla huonosti palvelevat ratkaisut. Se ei tapahdu voimakeinoin, vaan yksinkertaisesti jättämällä ne valitsematta ja kuluttamatta. |
8 kommenttiaVastaa |
Ei kilpailu luonnon ekolokeroissa mitään nollasummapeliä ole.
Nollasummapeli on vastakohta itse aikaansaadulle talouskasvulle. Luonnossa on voimassa nollasummapeli sen suhteen, että samasta elintilasta ja luonnon resursseista ei voi hyötyä kerrallaan kuin yksi yksilö tai yhdyskunta. Varsinkin saman alueen saalistajien ja saaliseläinten kantatilastot vaihtelevat syklisesti juuri kantokyvyn aikaansaaman nollasummapelin takia.
Nollasummapelistä pois pääseminen vaatisi eläimiltä lajien välistä yhteistyötä, työnjakoa ja kykyä saada samoista resursseista jatkuvasti enemmän ja enemmän irti. Tähän vaadittaisiin jonkinlaisia sopimuksia, mutta kun eläimillä ei ole kehittyvää kulttuuria ja kykyä hyödyntää traditiossa kumuloituvaa informaatiota, ne ovat tuomittuja nollasummapeliin.
Eläimet voivat saada samasta ruokamäärästä enemmän ravintoa irti, jos ruuansulatus kehityy. Voi myös kehittyä kyky hyödyntää toistaiseksi hyödyntämätöntä ravintolähdettä.
Lajien välistä yhteistyötä esiintyy.
Toki evoluutio on enemmän nollasummapeliä kuin markkinat, mutta se ehkä johtuu enemmän vain mekanismien radikaalista nopeuserosta kuin periaatteelisista eroista.
Ruaansulatuksen merkittävä kehittyminen vaatii useita eliösukupolvia sen sijaan, että eliöt kykenisivät esimerkiksi saamaan samalta fyysiseltä reviiriltä enemmän ravintoa ja muita hyötyjä.
Ihmisiin verrattuna taloudessa on kuitenkin kyse muustakin hyödystä, kuten turvallisuudesta, ”toimitus”varmuudesta ja ajasta sekä muista kulttuurillisista hyödyistä. Lajien välinen yhteistyö ei ole tiedostettua, eikä kulttuurillista, vaan hyvin sattumanvaraista geneettistä isäntä-siivelläeläjätyyppistä.
Kyllähän luonnossa on paljon yhteistyötä. Bakteerit siirtävät toisilleen geenejä (tietoja). Muurahaiset tekevät yhteistyötä kirvojen kanssa. Isot kasvit (puut) nostavat syvältä maasta vettä ja mineraaleja ja kaikki kasvit hyötyvät siitä. Ampiaiset siirtävät siitepölyä ja lisäävät satoja. Linnut siirtävät siemeniä ja lannoittavat maata. Yhteistyötä tapahtuu paljon.
Mainitsemasi esimerkit luonnossa esiintyvästä ”yhteistyöstä” ovat vaistonvaraisia mekanismeja. Eivät esim. tietoista kulttuuria, neuvottelujen tai oivallusten tulosta. Ayn Rand sanoi osuvasti: vauraus on ihmisen ajattelun tuote. Eläimet eivät tuota tällä tavalla vaurautta. Eläimet eivät investoi säästöjään, vaan kaikki säästöt ovat vain hätävaraa.
Muut ihmistä yksinkertaisemmat olennot eivät jatkuvasti eliöiden elämän aikana mitattavasti kehitä jatkuvasti parantuvia keinoja sopeutua ekolokeroonsa. Ainoastaan ihmisillä näyttää olevan tietoinen, kulttuurinen työnjaon traditio, joka tuottaa kumulatiivisesti tuloksia pelkästään yksittäisen ihmisen elämän aikana.
Eläimillä ja kasveilla ei ilmeisesti ole sillä tavalla tietoista kulttuuria kuin ihmisellä. Itse en rajoittaisi toimijuutta ja subjektiutta ihmiseen. Länsimaisessa ajattelussa pitkään kiistettiin kristinuskon voimalla ei inhimilliset toimijat. Iso osa yhteiskunnissa tapahtuvista asioista on ei-suunniteltuja ja varsinaisten toimien sivuvaikutuksia, joita ei ole ennakoitu. Tälläinen ei-intentionaalinen tekeminen on paljon suurempaa kuin intentionaalinen tiedostettu tekeminen. Yritystenkin toiminnassa vain pieni osa on intentionaalista suunniteltua tekemistä, ihmisen aivot vain luovat kuvitelman että nämä ovat suunniteltuja ja siellä on ihmisen tekijyys. Todellisuus on toinen.
Viittaat ilmeisesti spontaaniin järjestykseen. Ihmisen toiminta, varsinkin organisaatioiden perustaminen ja niihin osallistuminen perustuvat tietoisuuteen. Toiminnan takana on traditiota, joka ohjaa pitkälti ihmisen toimintaa vaistonvaraisuuden ja suunnitellun tietämyksen väliltä. Eläimillä ei ole traditiota. Muut eläimet eivät kirjoita kirjoja, laita jälkeläisiään kouluihin ja välitä edeltäjien oppimia asioita jälkipolville.