Yleisin vapaan markkinatalouden kritiikki on retorista näpäyttelyä: ”mikään ääripää ei toimi käytännössä, ei sosialismi eikä kapitalismi”. Hyvin luonnollisiin ja itseohjautuvuuteen perustuviin mekanismeihin nojaavasta vapaasta markkinataloudesta on tullut hyvinvointivaltion kasvateille utopistinen ja kaukainen ajatus, joka ei voisi toimia vain sen takia, että se on niin kaukainen ajatus. Retoriikka on pelkkä keino tehostaa sisällön ilmaisua, ei ollenkaan kelpo korvike itse sisällölle.

Pari viikkoa takaperin julkaisin Uuden Suomen blogissa kirjoituksen, jossa kritisoin liberaalien ja libertaarien vertaamista äärivasemmistolaisiin sukupolviliikkeisiin. Tekstiä luettiin aikaisempiin teksteihini nähden kiitettävästi, mutta kommenttiosiossa keskustelu rajoittui varsin pieneen yleisöön.

Liberaalitko uusia kommareita?

Klassinen käsitys yksilönvapaudesta on herättänyt viime vuosina aktiivista keskustelua ympäri maailmaa. Keskustelu ei ole rajoittunut pelkästään ideologian kannattajien omiin kuppikuntiin. Tämän vahvistaa se, että aatteellinen liikehdintä on tunnistettu valtiojohtoista vastapuolta myöten, ja siitä on kirjoitettu lukuisia puheenvuoroja. Ihmiset niin liike-elämässä, politiikassa kuin muissakin kansalaisjärjestöissä ovat tuoneet esille entistä enemmän kriittisiä näkemyksiä valtiojohtoisuudesta ja sen oireilusta. On aivan normaalia, että uusiin ja vieraisiin asioihin suhtaudutaan lähtökohtaisesti varovaisuudella. Vastaavasti ongelmaisellekin nykytilalle on halua keksiä puoltavia näkemyksiä vaikka väkisin. Yleensä tämä johtuu mielikuvituksen puutteesta ja haluttomuudesta haastaa tosissaan omia ennakko-oletuksiaan. Erotuksena täytyy kuitenkin huomata se, että kun edellä mainitun asian tekee akateemisesti ansioitunut ajattelija, älyllisen laiskuuden saa näyttämään neroudelta ja maltillisuudelta. Näin on käynyt klassisen liberalismin ja libertarismin kohdalla.

Vapaa markkinatalous ja yleisemmin klassinen liberalismi ovat Suomessa herättäneet niin nuoren kuin vanhemmankin väestön kiinnostuksen. Kokeneet elinkeinoelämän miehet kuten Björn Wahlroos ja Matti Apunen ovat puheenvuoroillaan ravistelleet julkista keskustelua. Myös kokoomusnuoret ovat saaneet yllättävän paljon medianäkyvyyttä ennen kaikkea liberaaleilla ideoillaan. Uudenlaisen ajattelun vyöryä on jo vuoden ajan verrattu taistolaisuuteen ja kommunismiin.

Vuosi sitten ajatuspaja Demos Helsingin blogissa Roope Mokka keksi termin björniläisyys, joka ei oikein ottanut tuulta alleen seuraavaksi Esa Saariseksi tituleeratun Frank Martelan säestyksestä huolimatta. Maailmanlaajuisen yleisön omaavan Bloombergin mielipidepalstalla Nick Hanauer ja Eric Liu ovat tänä syksynä verranneet libertarismia kommunismiin. Kokoomusnuorten viime aikaisen mediahuomion myötä stalinistivertausten haaskalle ovat päätyneet vielä mm. Maria Pettersson ja Kari Salminen. Pääpiirteissään tekstejä yhdistää sama havainto, jonka mukaan sekä jyrkät liberaalit että taistolaiset ovat omassa marginaalissaan vuorotellen kokeneet tyytymättömyyttä vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä kohtaan. Molemmat ajattelusuunnat nähdään ennen kaikkea idealistisen nuorison kannattamiksi sukupolviliikkeiksi.

Merkittäviä liberaaleja hahmoja. Nuoria, hurjia, ehdottomia!

Liberaalin ajattelutavan kannattajien rinnastaminen hyvin lyhytaikaisiin ja kontekstisidonnaisiin poliittisiin liikkeisiin on epärelevanttia ja osoittaa tietämättömyyttä aatehistoriasta. Klassinen liberalismi tai yhdysvaltalaisittain kutsuttu libertarismi eivät lopulta ole uusia opiskelijavoimin nostettuja liikkeitä saati sidonnaisia mihinkään suurvaltaan. Kyse ei ole mistään 2000-luvun muoti-ilmiöstä, vaikka internetin myötä marginaaliset ajatukset saisivatkin enemmän näkyvyyttä. Klassisella liberalismilla ja vapaalla markkinataloudella on ollut omat teräväsanaiset puolustajansa ja klassikkokirjallisuutensa sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa jo vuosikymmeniä ennen Marxin, Engelsin ja Leninin syntymää saati Neuvostoliittoa ja taistolaisliikettä. Tulkinnat sukupolviliikkeestä voivat juontaa lähinnä havaintoon kasvaneesta kriittisyydestä hyvinvointivaltion kestävyyttä ja tulevaisuutta kohtaan.

Mikä selittäisi sen, että ilmeisen kouluttautuneet ja pätevinä ajattelijoina pidetyt ihmiset sortuvat perustamaan tekstinsä lapsellisille yksinkertaistuksille? Itse olen viimeiset viisi vuotta ollut erityisen kiinnostunut yksilönvapaudesta ja tutkinut siihen liittyvää kirjallisuutta sekä tutustunut saman henkisiin ihmisiin. Aikaisemmin minulle tuntemattomien kynäilijöiden tekstit todella yllättivät. En olisi uskonut, että saattaisin oppia tästä minulle tutusta aihepiiristä ja siihen liittyvistä ihmisistä jotain uutta ja perustavanlaatuista sellaisilta henkilöiltä, jotka eivät ole osoittaneet ymmärtävänsä siitä käytännössä mitään.

Rehellisesti sanottuna en usko kyllä edelleenkään. Nyt vasta kuulen, että minulle tuttu liberaaliporukkani ihailee sokeasti nykypäivän Yhdysvaltoja ja kannustaa ihmisiä välinpitämättömyyteen heikompia kohtaan. Epäonni on merkki laiskuudesta ja huonommuudesta. Liberaalit yhtenäisenä joukkona perustavat ajatuksensa sadan vuoden takaiseen Itävaltaan, ja heille vapaus on kaikkein tärkein arvo myös henkilökohtaisessa elämässä. Ideologisesti eivät olekaan vastakkain individualismi ja kollektivismi, vaan individualismi ja yhteistyö. Kaiken lisäksi liberaaleilla on myös valmis utopia, jonka kaltaiseksi he haluavat määrittää yhteiskunnan. Liberalismin taustalla on itsekäs ihmiskuva. Taloustieteen perusteista tutut täydellisten markkinoiden olosuhteet tulevat todeksi heti, kun sääntely poistetaan. Pakko kai tuohon on uskoa. Turha kysyä liberaaleilta itseltään. Muuten pohja näppärältä vertaukselta voisi mennä ainakin niiden silmissä, jotka lukevat tekstistä enemmän kuin loppukappaleen teesit.

Yksi akateemisessa kirjoittamisessa suosittu malli on CARS (Create a Research Space), jonka mukaan tutkijan on suotavaa perustaa kirjoituksensa sille, että hän määrittelee aikaisemmista tutkimuksista puutteita ja luo ajatuksilleen markkinaraon. Blogosfäärissä osuvampi malli olisi nimeltään CAOS (Create an Opinion Space). Siinä oman tekstin markkinaraon voi luoda vaikka olkinuken ja kirjoittajan väliselle dialogille. Olkia, kuten lainauksia voi kerätä eri pinoista ja värittää mielivaltaisesti. Lopuksi syntyy aivan uniikki risukasa, jota ei tunnista minkään aikaisemman pinon osaksi.

Nukke onkin jo nimeä vaille valmis. Onneksi Mokalla, Hanauerilla ja kumppaneilla on ollut mielikuvitusta muuhunkin kuin uusliberalismiin, jossa on jotain uutta ainoastaan VR:n jälkijunassa kulkeville demareille. Björniläisyys tai radikaali libertarismi antavat syyn irrottaa yksittäisiä lausuntoja saman suuntaisilta ajattelijoilta, keksiä niille hatusta jatketta ja askarrella niistä outo linja. Objektiivisten luonnehdintojen tarkoitus on perustua jonkun allekirjoittamiin linjauksiin. Jos tekstit eivät kelpaa minkään sisällöllisen väittelyn pohjaksi, vaan vetävät puoleensa metaväittelyitä, esitettyjen faktojen tai yhteyksien kyseenalaistamista sekä pyyntöjä lähdeviitteistä, kirjoitus on selkeästi epäonnistunut.

Teksti on saatava näyttämään tärkeältä. Kyseessä voi olla jokin yhteiskuntaa uhkaava ongelma tai muuten vain nerokkaan oloinen vertaus. Sivullinen lukija voi esittää ymmärtävänsä vertauksen nerokkuuden, mikäli ei tunne aihetta, mutta ainakin arvostaa kirjoittajaa. Ympäröivän todellisuuden pakottaminen yksinkertaisiin muotteihin onnistuu akateemista maailmaa helpommin populaareilla palstoilla, blogeissa ja sosiaalisessa mediassa. Olkinukkekyhäelmä on niin häröttävä risukasa, ettei enää huomaa, miten tikusta on tehty asiaa. Lukija voi päästä osaksi agitaattoreiden edistyksellisyyttä jakamalla tekstin ensimmäisten joukossa sosiaalisessa mediassa. Sen jälkeen sopii luottaa suurten lukujen lakiin ja toivoa, ettei kukaan marginaalinen liberaali eksy kommentoimaan ja osoittamaan epäkohtia.

Klassisen liberalismin ja libertarismin vertaaminen äärivasemmistolaisiin liikkeisiin johti mm. seuraaviin vastineisiin.

http://taussi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/122935-kuka-puolustaisi-totuutta

http://henriheikkinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/122970-mokkaa-ja-rusinapullia

http://ollimakkonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/123273-liberalismin-kriitikot-yrittakaa-edes

http://mattil.puheenvuoro.uusisuomi.fi/147346-tieteellinen-sosialismi-ei-ole-kuollut