 Thomas Taussi pe 07.06.2013 |
Olin eilen ajatushautomo Liberan julkaisutilaisuudessa, jossa esiteltiin lyhyesti uusin pamfletti Umpikujassa? – Aika on ajamassa ammattiyhdistysliikkeen ohitse. Sen on kirjoittanut kolmikko suomalaisia talousihmisiä, joilla on kymmenien vuosien kokemus suomalaisesta yrityskentästä. Projektia johti Liberan perustaja Gustav von Hertzen. Hänen kanssaan työskentelivät Jalo Paananen ja Seppo Riski.
Julkaisu pitää yllä vähintäänkin Liberan aikaisempien julkaisujen tasoa ja on ytimekäs sekä teorian että datan osalta. Markkinataloudesta vieraantuneelle suomalaiselle lukijalle pamfletti on suuri älyllinen haaste. Viimeisen vuorokauden aikana julkisuudessa kuullut puheenvuorot todistavat sen, mitä kirjoittajat väittävät: ay-liike on Suomessa myyttinen pyhä lehmä. Varsinkin ammattiyhdistysväki on pyrkinyt tuomitsemaan julkaisun enemmän perusajatuksen kuin sisällön perusteella. Monet jopa talous- ja yhteiskuntateoreettista kompetenssiakin omaavat ihmiset ovat argumentoimisen sijaan alentuneet henkilökohtaisuuksiin. Liberan taustahenkilöt ovat saaneet suhteellisen suurta huomiota ajatushautomon sanoman sijaan.
 Kuvassa Gustav von Hertzen ja Elina Lepomäki
Kiitokset kuvasta Henri Heikkiselle
Tilaisuuteen osallistui kiitettävästi väkeä eri aloilta ja ikäluokista. Vapaat istumapaikat kävivät vähiin. Tapahtumaa juontanut Elina Lepomäki haastatteli ensin von Hertzeniä varsinaisesta julkaisusta. Sen jälkeen käytiin paneelikeskustelu ammattiyhdistysliikkeen tulevaisuutta koskien. Keskustelijoiden ”kirjo” oli melkein eräänlainen poikkileikkaus julkisesta keskustelusta Suomessa. Vapaan markkinatalouden puolestapuhuja jää yksin, ja puheenvuorot hukkuvat helposti suurten eturyhmätoimijoiden hälinään, joiden osuus on vielä huomattavasti suurempi kuin 3/4.
Olen poiminut julkaisusta olennaisia näkökulmia: Nykymuotoisen ammattiyhdistysliikkeen puolestapuhujat vetoavat usein siihen, että Pohjoismaissa, joissa työntekijöiden järjestäytymisaste on korkea, on myös suhteellisesti korkeampi elintaso kuin köyhemmissä maissa, joissa ei ole vahvoja ammattiliittoja ja sosiaalidemokraattista työvoimapolitiikkaa. On kuitenkin esimerkkejä, joissa suhteellisesti köyhemmät maat ovat menettäneet potentiaaliaan voimakkaiden ammattiliittojen ja populismin myötä, mm. Argentiina. Lisäksi esimerkkejä löytyy vauraammistakin maista, mm. Iso-Britanniasta ja Saksasta ja alakohtaisemmin myös Yhdysvalloista. Korporatistinen järjestäytyminen ei ole suoraan johtanut menestykseen. Vastaavasti vapaamman järjestelmän maat kuten Viro ja Etelä-Korea ovat onnistuneet vaurastumaan huomattavasti ilman edellä mainittua työvoimapoliittista kulttuuria.
Pamfletin kirjoittajat näkevät, että todennäköisimmin Pohjoismaiden menestys on tapahtunut vahvoista ammattiliitoista huolimatta, ei sen ansiosta. Nykyisen mallin mukaan toimivat ammattiliitot eivät tehosta millään tavalla tuotantoa verrattuna tilaan, jossa niitä ei olisi. Syy, miksi köyhissä kehittyvissä maissa ei ole sosiaalidemokraattista työvoimapolitiikkaa onkin todennäköisimmin se, että rikkaalla maalla on enemmän varaa huonoon politiikkaan kuin köyhällä maalla.
Muuta olennaista korporatismista Ammattiyhdistykset ovat eturyhmiä, jotka pyrkivät pitämään huolta ennen kaikkea järjestöjen kyvystä työllistää agitaattoreita ja poliittisesti verkostoituneita järjestöjyriä. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi niiden on ajettava jäsenkunnan välitöntä etua alan ja yhteiskunnan pitkän aikavälin edun kustannuksella. Jos ammattiyhdistysten rahoitus perustuisi yksinomaan työntekijöiden kokonaan maksamiin jäsenmaksuihin ja vaikka alan yritysten taloudelliseen tilaan, asenne olisi aivan erilainen. Liittojen leipiin värvättäisiin politrukkihenkisten taloudellisesti vähätaitoisten ”asiantuntijoiden” sijaan ammattitaitoisia ekonomeja ja ekonomisteja, jotka tietävät markkinataloudesta.
Työttömyyden hoitaminen ja heikoimmassa asemassa olevien ihmisten työllistäminen eivät tietenkään kuulu ammattiyhdistysten intresseihin. Kustannukset esimerkiksi lakkoilulla aiheutetusta työpaikkojen menetyksestä kohdistuvat kaikille nettoveronmaksajille. Ammattiyhdistyksissä vallitsee myös paatoksellinen vastakkainasettelun henki. Markkinataloudessa kapitalistit, johtajat ja työntekijät ovat yhteistyökumppaneita, joten marxilaisesta luokkataistelukuvasta olisi aika luopua.
Jos tarkastelemme ammattiyhdistyksiä taloudellisesti, niiden kansantaloudellinen lisäarvo on negatiivinen. Ne eivät tuota mitään uutta, tehosta toimintaa, paranna kilpailukykyä tai lisää joustavuutta. Päin vastoin. Siinä, missä vapaa markkinatalous perustuu osapuolia hyödyttävään plussummapeliin, ammattiyhdistysten nykyisiä työkaluja voisi luonnehtia korkeintaankin pelkäksi nollasummapeliksi. Ne pyrkivät pääsemään osalliseksi yrityksen nykyisestä välittömästä menestyksestä yrityksen tulevan toimintakyvyn kustannuksella.
Ammattiyhdistyksissä vallitsevan talousajattelun tasosta kertoo haluttomuus joustaa palkassa vaikeina aikoina vaikka se johtaisi irtisanomisiin. Jos yrityksen täytyisi valita, irtisanooko se väkeä vai madaltaako tietyksi ajaksi tietyllä prosentilla työntekijöiden palkkoja, on sekä yrityksen, työntekijöiden että kansantaloudenkin kannalta hyödyllisempää pitää korkeampi toimintakyky yllä vaikka sitten väliaikaisesti matalammilla palkoilla. Ammattiyhdistysten intressit poikkeavat tästä. Ne ihmiset ammattiyhdistyksistä, jotka tietävät jotain taloudesta, kannattavat kysyntävetoista näkökulmaa, jossa palkkataso kysynnän myötä määrittää kokonaistuotantoa. Jos tuo logiikka pitäisi paikkansa, kokonaistuotanto kasvaisi palkkoja nostamalla. Eikö tällöin kokonaistuotannon tuplaaminen onnistuisi yksinkertaisesti palkkoja tuplaamalla?
Ammattiyhdistysliike ja elinkeinoelämä järjestöineen nähdään usein toistensa vastustajina, mutta toisaalta niillä on myös yhteisiä intressejä. Ne molemmat vastustavat Liberan edustamaa vapaata markkinataloutta, sillä vapaassa markkinataloudessa työvoimaan ja elinkeinoelämään liittyvä politiikka minimoituisivat. Erilaiset suorat tuet ja strategiset kädenojennukset yrityksille ja ay-liikkeelle loppuisivat. Edellä mainitut vastaparit työllistyvät toistensa olemassaolon ”ansiosta”. Jos ei olisi vastusta, jota vastaan taistella, vastapari menettäisi tarkoituksensa. Tämä taistelu on nolla-/miinussummapeliä, jossa energiaa kuluu kaikkeen muuhun kuin reaaliseen tuotantoon. Se ei ole toivottavaa kansantalouden näkökulmasta.
|
|
|
