Kokoomuksen vasemmistolaisilta kilpailijaryhmiltä kuulee usein epäilyksiä, että Toivo-karnevaali olisi vain äänestäjiin kohdistettu taktinen harhautusyritys. Kokoomuksen imagonbrändäys on ollut niin perusteellista, että konservatiivisesta porvaripuolueesta on vuosikymmenen lopulla tullut veikeä koko kansan työväenpuolue. Mainoksista tuttua ihmisläheistä coolface-Kataista saatetaan epäillä trolliksi, joka sisimmässään olisi laskelmoiva hyvinvointivaltiota alas ajava uusliberalistinen ”mastermind”.

Kilpailijat yliarvioivat kokoomusta, jos he uskovat puolueen johdolla olevan karnevaalihumua ylempiä kauaskantoisia strategisia suunnitelmia. Mitään salaista agendaa ei tosiasiassa ole. Tässä tapauksessa kaikki on korkeintaan sitä, miltä se näyttää. Saattaisi jopa luulla, että kokoomusta johdetaan yksisuuntaisesti mainostoimisto Bob Helsingistä käsin. Kuitenkin puolueen ylin johto on itse tempaantunut mukaan imagobrändäykseen ja puolueen kannatuksen nostamiseen keinolla millä hyvänsä. Se siitä uusliberalismista sitten. Lähes kaikki oman näköiseen yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävät päämäärät on täytynyt unohtaa vaalien alla massojen houkuttelemiseksi ylioptimistisella ja triviaalilla sanomalla.

Parin viikon takaisessa kokoomuksen puoluekokouksessa teemana oli vihreys. Oma käsitykseni perustavanlaatuisimmista poliittisista kysymyksistä koskee ihmistä ja vallankäyttöä, siis yksilön suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan ja valtioon. Niiden kysymysten perusteella puolueet eroavat toisistaan kaikkein eniten. Niiden perusteella tehdään jako myös oikeistoon ja vasemmistoon. (Mikään politiikan ulkopuolinen henkilökohtaisia ihanteita sisältävä mantra ”sivistys, kannustavuus, suvaitsevaisuus, välittäminen” jne. ei ole mikään oikea ideologia) Ajankohtaisimpia poliittisia puheenaiheita Suomessa viime keväänä ovat olleet mm. maahanmuuttopolitiikka sekä valtion taloudellinen tila ja verotus. Tällaisten asioiden siirtäminen henkilökohtaisia ympäristötekoja korostavan teeman varjoon on jo pelottava esimerkki valtapuolueen poliittisuuden trivialisoitumisesta. Henkilökohtaiset vihreät teot eivät edes liity politiikkaan, vaan muistuttaa kansalaisjärjestöjen kampanjointia. Näyttää siltä, ettei vakavia asioita haluttu nostaa keskiöön. Sehän olisi kolhaissut optimistista ja innokasta talkoomieltä.

Katainen julistaa kokoomuksen kuitenkin populismin vastustajaksi. Hänen mukaansa populistit tarjoavat vain lyhytnäköisiä ja helppoja ratkaisuja sivuuttamalla totuuden. Kataisen ympäripyöreä tapa käsitellä populismia antaa hyvin vähän viitteitä siitä, mitä hän todella mahtoi tarkoittaa. Täytyisikö kenties etsiä mahdollisimman monimutkaisia keskitien ratkaisuja vain sen takia, etteivät ne edustaisi selkeästi mitään ismiä tai varsinkaan olisi liian helppoja? Itse sanoisin, että on toki olemassa ilmiselviä ja yksinkertaisia ratkaisuja (esim. laissez faire -periaate), jotka eivät välttämättä ole ”helppoja”. Tällaisille ratkaisuille ollaan tultu Suomessa liian sokeiksi juuri itseisarvoisen kriittisyyden ja keskitiepopulismin takia.

Voitaisiin sanoa, että kokoomus on aatteellisesti tuuliajolla. Vasen ja oikea eivät ole kummatkaan tavoittamattomissa. Muut puolueet eivät ole hurjasti sen kauempana. Suurimmat erot ovat retorisia ja liittyvät lähinnä keskustelunavauksiin. On ihan luonnollista, että kuvittellisia eroja yritettäisiin tehdä sinne, missä todellisia eroja ei ole. Jutta Urpilainen totesi Keskustapuolueen olevan oikealla, ja SDP:n olevan poliittisessa keskiössä. Keskustan tuore puheenjohtaja ja pääministeri Mari Kiviniemi taas luonnehti kokoomusta äärimmäisen oikeistoliberalistiseksi laissez faire -politiikan edistäjäksi. Tietenkin nämä ovat puheenjohtajilta vain huonosti perusteltua uhoamista. Kokoomuslaisten oma käsitys itsestään on muuttunut oikeistolaisesta keskustaoikeistolaiseksi, mikä vastaa ehkä eniten todellisuutta.

Olisi erittäin toivottavaa, että juuri kokoomuksella olisi kauaskantoinen aatelähtöiseen yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävä strategia. Sen täytyisi näkyä koko ajan toimintaa ohjaavana punaisena lankana. Silloin vähintään ylimmällä johdolla tulisi olla kokoava näkemys sekä suunnitelma strategian jalkauttamiseksi. Toistaiseksi puolueet vain kilpailevat keskenään siitä, kenellä on suurin kannatus ja puolueorganisaatio. Vaikka puolueet noudattavat sisäisestikin demokraattisia periaatteita, johdon merkitys on varsinkin viime vuosina korostunut entisestään. Vaikka puolueella olisi jokin radikaali kanta, se ei tarkoita, että sitä automaattisesti lähdettäisiin ajamaan yhtä aktiivisesti. Monille poliitikoille poliittinen ura olisi liian arvokas hävittäväksi.

Puolueet ovat kuin kilpajoukkueita tai itsekkäitä pikkulapsia, joiden ailahtelevaisuudesta näkee, että toimintaa ohjaa enemmänkin intuitiiviset valinnat ja henkilökemiat kuin erottuvat aatteet. Tästä on esimerkkinä puolueuskollisuus aateuskollisuuden sijaan. Toisaalta puolueita voidaan tarkastella kuin suuria organisaatioita, työpaikkoina, joiden sisällä on paljon uskollisia rivisuorittajia sekä röyhkeitä opportunisteja. Tällaisessa ympäristössä toimintaa määrittävien ajurien kärkeen kiilaavat henkilökohtaiset ansiot ja tittelit. Järjestökeskeisyydessä varsinaiselle aatteelliselle ja tieteelliselle osaamiselle sekä lahjakkuuksille ei välttämättä anneta arvoa, kun kriteerit ovat vieraantuneet yhteiskunnallisuuden kehyksestä rutiineihin sekä järjestöjen ja puolueiden väliseen kilpailuun kenttäväen innostavaa johtajuutta unohtamatta. Ei ihme, että valtiovarainministerinämmekin on taloustieteilijän sijasta välttävästi lukion lyhyestä matematiikasta suoriutunut nuorehko henkilö, jolla ei ole yritysmaailmasta kokemusta.

Ei varmasti olisi kovin väärä arvio, että kokoomuksella on noin vajaan 20% kiinteä vähimmäiskannatus. Kun kannatus on tavallista korkeammalla, puolueella olisi varaa toimia rohkeammin mielipidevaikuttajana ja poliittista kenttää ajavana voimana sen sijaan, että se pyrkisi lähestymään muita valtavirran ajamana. Mitä hyötyä kannatuksesta on, jos sitä ei voi realisoida oman aatteen näköiseksi muutokseksi? Tosin identiteettikriisissä puolueen ainut tapa tehdä oman näköistä politiikkaa on matkia muita.

Kuten liiketaloudellisessa markkinointiopissa puhutaan kilpailukeinoista ja ”markkinointimixistä”, myös puolueet ovat viime aikoina sekoittaneet 3-4 triviaalia arvoa sloganiksi. SDP:llä oli kuntavaaleissa 2008 ”terveys, sivistys, menestys”, kun taas kokoomuksella on parhaillaan ”sivistys, kannustavuus, suvaitsevaisuus, välittäminen”. Tämä kuulostaa kansalaisista aivan samalta kuin ”hyvää päivää kirvesvartta”. Nähtävästi puolueet ovat kyllästyneet korostamaan tasa-arvoa, vapautta ja demokratiaa. Ilmeisesti puolueilla ei ole enää varaa puolustaa niitä ainakaan siinä merkityksessä kuin mitä ne läntisen demokratian syntyaikoina tarkoittivat. Eri puolueille nämä sanat tarkoittavatkin eri asioita. Miksi eri puolueet eivät yrittäisi kertoa äänestäjille omia näkemyksiään suomeksi ja samalla tehdä eroa muihin tällä tavalla?

Saattaisin sanoa, ettei puolueilla ole mitään ideologiaa tai arvoja. Se olisi ehkä liian ehdottomasti sanottu. Puolueiden linjauksia yhdistää vetoaminen yhteiseen etuun, kansan kollektiiviseen hyvinvointiin, markkinavoimien pitämiseen kurissa jne. Nämä kaikki kertovat kollektivistisista yhteisöllisistä arvoista. Kaikkea päätöksentekoa peilataan kollektiivisiin mittareihin. Jopa Katainen pitää markkinataloutta vain välineenä. Selvennän, että yksilön elämässä talous on useimmiten väline, mutta yhteiskunnallisesti yksityinen omistusoikeus on vapausarvo. Toisin sanoen Katainen pitää kattavaa yksilönvapautta viime kädessä pelkkänä välineenä valtiokollektiivin tarkoitusperille. Kaikki puolueet ovat toisin sanoen pohjimmiltaan enemmän tai vähemmän kollektivistisia, mutta jotkut uskovat enemmän yksilönvapauden mahdollisuuksiin välinearvona, kuten kokoomus aikoinaan markkinatalouden muodossa.

Kaikilta kokoomuslaisilta ei kuitenkaan ole aate hukassa. Tällaisia harvoja yksilöitä ovat mm. Henri Heikkinen ja Wille Rydman