Kirjoitin viime viikonloppuna Uuden Suomen blogiini ajankohtaisen kirjoituksen ns. akateemisista helppoheikeistä, eli viihteellisistä ja julkisuudessa viihtyvistä akateemisista kärkinimistä. Tarkoitan henkilöitä, jotka mm. tavoittelevat näkyvyyttä pitkälti retorisella näppäryydellä ja uuden, myös vanhankin sisällön kustannuksella. Heille ikä, oppiarvo ja muut muodolliset tunnustukset antavat valtuudet väittää ja ottaa kantaa mielivaltaisesti jopa sellaisiin asioihin, joista heillä ei ole tietämystä. Monesti akateemiset helppoheikit ovat luopuneet myös eräästä akateemisesta ihanteesta, kärsivällisyydestä ja nöyryydestä kanssakeskustelijoita kohtaan. Analyysissäni en halunnut nimetä ketään tiettyjä henkilöitä, vaan jättää sen tarpeen tullen lukijoiden harkintakyvyn varaan. Olin nimittäin varma, ettei kuvailemani ihmistyyppi ollut perätön olkinukke. Vastakkaisten näkemysten puute kommenttiosiossa yllätti. Pikemminkin sosiaalisessa mediassa ilmentyneistä lukijoiden reaktioista on välittynyt kuva, että ideatasolla heittämäni kalikan eteen oli suorastaan heittäydytty.

Kirjoitukseni sai keskimääräistä enemmän huomiota, sillä ensimmäisen vuorokauden sisällä se tavoitti noin 1500 lukijaa. Samaan aikaan eräs Facebook-kaverilistalleni kuulumaton suomalainen professori päätti asettaa tunnukselleni eston, eli piiloutua minulta kyseisessä palvelussa. Pian sain kuulla hänen keskustelleen omalla seinällään tekstistäni, tai siis pikemminkin persoonastani ja luonteestani. Väitteet olivat todella rohkeita siihen nähden, että ”tuttavuutemme” oli käsittänyt vain muutaman alle vuoden sisällä vaihdetun taloustieteellisen kommentin. Professori oli mutkattomasti väittänyt, että olin kirjoittanut tekstin hänelle katkerana ja vihaisena, ja että minä sekä monet kokoomusnuoret pitäisimme nyt ko. henkilöä yhtenä Pahan ilmentymänä, suurena vastustajana.

Itsevarmuus voi välillä saada uskomaan itsestään liikoja. Esimerkiksi nyt tässä tapauksessa joudun palauttamaan professorin maan pinnalle, sillä minun ja monien tuntemieni kokoomusnuorten suututtaminen ja suurimmaksi kritiikin kohteeksi joutuminen vaatisivat kyllä paljon enemmän. Minusta on kuitenkin erikoista, että juuri pehmeisiin tieteisiin erikoistunut akateeminen henkilö, jolta voisi olettaa analyyttistä luku- ja keskustelutaitoa, haluaa viedä asiakeskustelun henkilökohtaiselle tasolle. Eiväthän asialliset kysymykset ja yleisellä tasolla kirjoitetut blogitekstit anna itsessään mitään syytä julistaa ketään henkilöä toisen vihamieheksi.

Kyseinen professori on viime aikoina painottanut kolumneissaan yhteiskunnan monimutkaisuutta, kritisoinut yksinkertaisia totuuksia ja tuonut esille ihmisten pakonomaista tarvetta pysytellä mukavuusalueellaan. Jos henkilö olisi aikaisemmin tehnyt vaikutuksen nimien pudottelua kärsivällisemmällä ja perusteellisemmalla keskustelutavalla, olisin jo aidosti epäillyt hänen tutustuneen Friedrich von Hayekin teorioihin yhteiskuntajärjestyksestä. Kyse ei tällä kertaa ollut spontaanista järjestyksestä saati siitä tehtävistä yhteiskuntapoliittisista johtopäätöksistä. Kuitenkin monet pääväitteet osoittautuivat relevanteiksi. Professori päätti nimittäin asettua itse eläväksi esimerkiksi kuvailemastaan ilmiöstä, eli suhtautua ennakkoluuloisesti ja sen perusteella kieltäytyä kokonaan keskustelusta. 

Keskustelun sävy oli ollut asiallista sisältökeskustelua mm. taloustieteestä. Aikaisemmin olin vain kysynyt, mikä tai mitkä akateemiset lähteet tukisivat professorin esittämää väitettä siitä, että itävaltalainen koulukunta pyrkisi kuvailemisen sijaan normatiivisuuteen. Jos väite olisi perustunut johonkin todistettavaan lähteeseen, olisi ollut nopeaa ja vaivatonta kertoa, missä on mustaa valkoisella. Vastakommenteissa oli paljon tekstiä, mutta ei vastausta yksinkertaiseen kysymykseeni. Ennen malttinsa menettämistä professori vetosi ajan puutteeseen ja siihen, että hän ikään kuin näkisi, mihin keskustelu kanssani johtaisi. Minäkin näen, mihin perustelemattomista väitteistä keskusteleminen johtaisi: oman virheen myöntämiseen tai loputtomaan tekosyiden keksimiseen. Tunnettuna professorina olisi tietenkin nöyryyttävää myöntää oma ajatteluvirhe tai tarkoitushakuinen vääristely. Myöskään loputtomaan tekosyiden keksimiseen ei välttämättä riitä luovuutta, energiaa ja aikaa. Sitä kuitenkin ihmettelen, miten minulta piiloutumisen jälkeen ”kiireisellä” vanhemmalla tieteenharjoittajalla on ollut aikaa keskustella allekirjoittaneen selän takana henkilökohtaisuuksiin menevää analyysiä.

Jokainen lukijani saa tehdä omat johtopäätöksensä lukemalla alkuperäisen tekstini:

Julkiseen keskusteluun osallistuvien ”gurujen”, ”visionäärien” ja noteerattujen ”asiantuntijoiden” haastattelut, esiintymiset sekä selvitykset ovat useimmiten varsin tyhjänpäiväisiä. Niiden seuraaminen ja lukeminen ovat pitkälti ajanhukkaa. Aiheeseen täysin perehtymätön osa yleisöstä voi oppia jonkin pienen yleissivistävän ja helposti muistettavan asian, mutta ei oikeastaan konkreettisia saati monimutkaisempia ajatusrakennelmia. Jos aikaansa seuraava ihminen oppii jotain korkealentoista vasta aikakauslehdistä tai populaareista nettivideoista, on hänen syytä katsoa peiliin. Tieteen ja tutkimuksen popularisoiminen on hieno tavoite, mutta useimmiten viihteellisyys tapahtuu asiasisällön kustannuksella. Internet ja sosiaalinen media ovat tuoneet ns. akateemiset helppoheikit entistä lähemmäs tavallista ihmistä. Heidän esityksistään jää mieleen lähinnä esiintyjän persoonallisuus, tunnelma tai korkeintaan pari itsestäänselvää asiaa vitsikkäästi esitettynä. Heidän nälkänsä kasvaa kuitenkin syödessä.

Haastavien aiheiden tuominen lähelle ihmistä vaatii taitavaa ja karismaattista esitystapaa. Valitettavasti esiintymislahjat vaikuttavat korreloivan enemmän pätemisen tarpeen kuin analyyttisyyden kanssa. Oman elämänsä strategiset ajattelijat pyrkivät julkisuuteen saadakseen huomiota, erottautuakseen, luodakseen nimeä ja edetäkseen uralla. Harvoilta heistä löytyy jaloja arvoja kuten kärsivällisyyttä, älyllistä rehellisyyttä tai halua säästää kansalaisia besserwissereiden kontrollilta. Valtion tukea saava tutkija harvemmin kannattaa liberaalia kavennettua julkista sektoria saati edes tutkimusaiheita, jotka voisivat asettaa ruokkivan käden, eli raskaan julkisen talouden kyseenalaiseen valoon.

Heillä, joilla puolestaan on edellä mainittuja ihanteita, on kädessään kaksiteräinen miekka. Se palvelee kanssaihmisiä silloin harvakseltaan, kun on jotain aiheellista ja konkreettista annettavaa. Siinä, missä edellä mainitut ihmiset ovat suosiolla poissa kanssaihmisten tieltä oman työnsä touhussa, linssiluteet ja narsistit eivät epäröi ottaa tilaa haltuunsa. Heille persoona ja viihde sekä retoriset keinot ajavat konkreettisten ideoiden ohi. Akateemiset ajattelijat alkavat muistuttaa kaikin tavoin BB-julkkiksia.

Monesti tyhjiä käsiään käyttävät esiintyjät puhuvat julkisuudessa strategiasta enemmän kuin ne, joiden palkka ja bonukset ovat sidottuja henkilöiden strategisten taitojen konkreettiseen tuloksellisuuteen. Strateginen asemahan tarkoittaa erityisesti tiettyjen asioiden ja ominaisuuksien sulkemista pois. Silti näitä julkisuuden helppoheikkejä on hankala nähdä näyttämässä punaista valoa jollekin muulle asialle kuin itse luodulle olkinukelle. Oikeiden ihmisten selkeiden ajatusten haastaminen ei ole tavoitteena. Tyyli, asenne ja tunnelma ratkaisevat. Se saa ihmisiä ylittämään rajoja tosielämän asiakriteerien yli ja ohi. Siinä, missä oikeat strategiset nerot etsivät ja löytävät oikeita markkinarakoja tekemällä tulosta, helppoheikit luovat abstrakteja ja näennäisiä markkinarakoja itselleen. Markkinaraon konkreettinen olemassaolo on kuitenkin hämärän peitossa.

Päämäärien jälkeen keinot ovat toissijaisia. Erottautumisen ei tarvitse tapahtua enää uusilla poikkeavilla ideoilla, vaan pintapuolisella retorisella näpäyttelyllä, viihdyttävällä ja kansaan vetoavalla populistisella näkyvyydellä sosiaalisessa mediassa. Tietenkään tilanne ei ole niin mustavalkoinen, etteikö samalla joutuisi tasapainoilemaan ja miellyttämään myös hieman konservatiivisempia asiaihmisiä. Varsinkin konservatiiviseen massaan tehoaa nöyristely ja oman tietämättömyytensä tunnustaminen. Tällöin on turvallisesti pusikossa, josta voi mielivaltaisesti ja epämääräisesti huudella kritiikkiä asioista oikeasti jotain mieltä olevien ihmisten suuntaan. Jos joku esittää vastakommentteja, on aika voittaa yleisö puolelleen uhriutumalla keskustelussa ”fanaatikon” tai ”puhdasoppisen” intoilijan maltilliseksi vastapariksi.

Onnistunut mediaulostulo on sellainen, jossa vedotaan sovinnaisiin ja helposti ostettaviin ajatuksiin. Retorisilla taidoilla yleisö saadaan uskomaan vanhoja tai olemattomia ideoita uusiksi mullistaviksi oivalluksiksi. Ennen kaikkea julkisuutta, arvostusta ja nimeä hakevilla ”asiantuntijoilla” ei ole kannustimia vedota juuri niihin ihmisiin, joilla on sekä kyky keskittyä itse asiaan että kompetenssia arvioida konkreettisia tausta-ajatuksia. Päätösvalta ei useinkaan ole keskittynyt heidän käsiinsä.

Mahtaako tässä olla syy sille, minkä takia teoreettisen filosofian pohjalta kansakunnan strategiatyötä ja visiota laativat ”lahjakkuudet” kaveeraavatkin enemmän kansan riveistä nousseiden päättäjien kuin laskelmoivien investointipankkiirien ja tulosvastuullisten toimitusjohtajien kanssa?  Tyhjänpäiväinenkin puhe voi saada toisen ajattelemaan, mikä se uusi ja mullistava asia nyt olikaan. Jos moni ei suhtaudu varsinaiseen asiaan skeptisesti, eikä ole siitä jyrkästi eri mieltä, tai edes pysähdy arvioimaan sitä puhtaalta pöydältä, siinä ei ole mitään sisältöä.