Suunnilleen näihin aikoihin tasan 25 vuotta sitten seison kädet täristen pieni pahvinen laatikko kädessä, silinteri päässä ja isäni vanha vähän kavennettu ja lyhennetty hääpuku päällä odottaen, että kuuluttaja kuuluttaisi meidät lavalle. Meidät, sillä kaverini Henrik Rinne oli vieressäni klovniksi puettuna ja maskeerattuna. Olimme harrastaneet taikatemppuja runsaan vuoden näyttäen taitojamme kavereillemme ja sukulaisille. Nyt tuntui, että happi loppuu. Yli 400 katsojaa, mukana luokkakaverit, myös ne välihuutelijat ja paskaisen naurun omaavat piruilijat. Vieläkö tämän voisi peruuttaa? Ei taida, sillä kuulen sanat ”Mr. Poskis ja Pelle Henkku”. Pakko se on mennä, kun on luvattu. Matka yleisön takaa lavalle tuntuu ikuisuudelta. Kuulen matkalla monta hymähdystä ja yhden ilkikurisen kuuloisen naurahduksen.

Lavalla esittelen pahvisen itse edellisenä iltana kasaamani laatikon tyhjänä, sanon taikasanat ja laatikosta ilmestyy neljä kankaista nenäliinaa. Yleisöltä tulee vaimeat taputukset. Esitys etenee ja paniikki kasvaa niin, että puntti tutisee ja naama punottaa. Sitten kuulen suuret suosionosoitukset. Huh… Ne tulevat siitä, että Henkka sai juuri kolme palloa ilmaan ja heitteli niitä kuin kokenutkin jonglööri. Meillä oli vain yksi setti jonglööripalloja, joten jouduimme vaihtelemaan vuoroja. Nyt oli minun vuoro ja kyllä, pallot pysyvät ilmassa ja yleisö palkitsee taputtaen. Jonglööriosuus on päätöksessä ja seuraa esityksemme finaali. Henkka esittelee neljä mustaa rengasta ja minä taikurina teen temppuni ja renkaat muuttuvat vihreiksi. Loppuaplodit ja äkkiä helvettiin lavalta. Me tehtiin se! Uskallettiin ja onnistuttiin. Tästä eteenpäin muutaman vuoden esiinnyimme kimpassa erilaisissa tilaisuuksissa ja kävimme nuorten taidetapahtumassa sekä sirkusleireillä hakemassa oppia. Sitten tiemme erosivat. Henkka jatkoi jonglööriharrastustaan ja minä taikatemppuja. Välillä heitin jo pyyhkeen kehään ja keksin muuta puuhaa. Koulut kävin nipin napin ja kauppiksesta en koskaan edes valmistunut. Armeijassa pääsin toimistohommiin ja korttipakka kuului osaksi palvelusta. Tein hetken oikeitakin töitä ja sitten heittäydyin täysin tyhjän päälle toivoen, että keikat kantaa. Ei ne heti kantaneet ja maamme sosiaaliturvakin tuli tutuksi. En lannistunut. Jatkoin tekemistä ja pikku hiljaa keikat lisääntyivät. Minusta tuli ammattiesiintyjä, artisti ja taiteilija. Jumalauta, tähänkö olin pyrkinyt? No kyllä, tähän. Mikään muu työ ei ole tuntunut mielekkäältä, joten luulen, että tämä on se mun juttu.

Nyt 25 vuotta myöhemmin valmistelen illan keikkaa ja en voi väistää kysymystä, että olisinko tässä iloisena unelmani toteutumisesta, jos silloin 25 vuotta sitten yleisö olisi hylännyt meidät? Tuskin.

Pete Poskiparta

Vuonna 1989 se oli unelma. 2014 se on unelmatyö.