|
Otto Lehto ke 14.05.2014 |
Salonkikelpoinen vasemmisto on ajanut itsensä pussiin. Se väittää olevansa heikkojen puolella, mutta tavoittelee absoluuttista valtaa. Pienen ihmisen asialla esiintyvän vasemmisto ei uskalla kyseenalaistaa valtiota. Vasemmisto kritisoi sellaista valtion toimintaa, jota porvarilliset puolueet harjoittavat, mutta se kokee omaksi oikeudekseen ja velvollisuudekseen käyttää valtion väkivaltakoneistoa omien päämääriensä ajamiseen. Vasemmisto on siis vallanhimoinen ryhmä. Se haluaa poliittista valtaa, ja haluaa käyttää sitä kaikkien yli. Tässä se toimii samoin kuin porvarilliset puolueet. Vasemmistolainen valtio – kaikkien Suomen vasemmistopuolueiden tavoite – ei olekaan nykyvasemmistolle vain väliaikainen keino oikeudenmukaisuuden saavuttamiseksi tai luokkaerojen poistamiseksi, tai välitila kohti valtiotonta yhteiskuntaa, kuten jo Marx ja Engels ajattelivat, vaan päämäärä itsessään. Vasemmistosta on tullut valtion roolia ihannoiva ja fetisoiva aate, joka haluaa aina ja kaikkialla nostaa julkisen sektorin kokoa, lisätä tulonsiirtoja ja säännellä taloutta. Tämä ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Valtiouskovaisuudelle on vaihtoehtoja.
Itse asiassa, vaikka se usein unohdetaan, vasemmistolla on kaksi sydäntä, eikä pelkästään yksi. Vasemmiston pitäisi löytää itsestään valtionvastainen, anarkistinen, sydämensä. Se sijaitsee jossain sen valtiota rakastavan enemmistöä edustavan sydämen vieressä – unohdettuna, hyljättynä. ”Anarkismi on yhteiskuntapoliittinen ideologia ja aate, joka nousi vahvasti 1800-luvulla. Sen johtavia teoreetikkoja olivat muun muassa William Godwin, Pierre-Joseph Proudhon, Max Stirner, Mihail Bakunin, Emma Goldman ja Pjotr Kropotkin. Kuinkahan moni nykyanarkisti on tutustunut heidän kirjoituksiin ja näkemyksiin? Toisaalta, ensimmäisen internationaalin Haagin kongressissa vuonna 1872 marxilaiset ja anarkistit ajautuivat totaaliseen välirikkoon. Vastakkain olivat Karl Marx ja Bakunin. Jäätyään vähemmistöön anarkistit lähtivät omille teilleen ja hyvä niin. Minun suhtautuminen anarkismiin perustuu tähän linjanvetoon. Siksi kysynkin, miksi niin monet vasemmistolaiset suhtautuvat ymmärtäväisesti anarkismiin. Jo vanhan työväenpuolueen aikana Suomessakin tehtiin selvä pesäero suhteessa anarkisteihin.” (Kansan Uutiset 9.5.2014, Aulis Ruuthin mielipidekirjoitus) Olen Ruuthin analyysistä täysin samaa mieltä; mutta lääkkeistä täysin päinvastaista. Mielestäni vasemmiston tekemä pesäero anarkisteihin – sekä Suomessa että aikoinaan 1800-luvun Euroopassa – on sen pahin historiallinen virhe, joka on johtanut vasemmiston moraaliseen alamäkeen. Marxilaisuus, sosiaalidemokratia ja bismarckilainen hyvinvointivaltio tuhosivat vasemmistolaisen anarkismin 1900-luvun alkuun mennessä. Vasemmiston pitäisi viimein yrittää korjata tämä virhe, ja palata takaisin ajatteluun, jonka mukaan vasemmistolaisuus vaatii valtion (ja muiden väkivaltaan perustuvien auktoriteettien) aktiivista ja loputonta vastustamista. Vasemmistolaisten kannattaisi lukea esim. Orwellin ”Homage to Catalonia” (1938) Espanjan sisällissodasta. Se oli aikaa, kun vasemmisto fiilisteli anarkistisen yhteiskunnan unelmaa. Nykyvasemmisto, joka hylkää anarkismin, ei edusta todellista vaihtoehtoa valtiojohtoisen korporatismin sortovallalle.
Vasemmiston parissa on kyllä edelleen runsaasti itsensä anarkisteiksi määritteleviä ihmisiä: Noam Chomsky, Howard Zinn, jne. Nämä ovat joitakin vasemmiston suurimpia pop-staroja. Mutta heidänkin analyysinsä, jota arvostan, on sekoitus selektiivistä valtion vastustamista ja sosiaalidemokratiaa. Lisäksi erilaiset katuhuligaanit aina ajoittain esiintyvät anarkisteina – vaatimassa paradoksaalisesti lisää valtion kontrollia! En ymmärrä turhaa riehumista, mutta ymmärrän näitä intellektuelleja, joiden mielestä valtiolla voi olla jotain hyviäkin päämääriä. Olen osittain samaa mieltä. Jos valtiota ylipäänsä käyttää, niin tietenkin mieluummin ajaa hyviä asioita kuin huonoja (kuten työläisten oikeuksia), mutta tämä ei poista sitä ongelmaa, että valtio on itsessään tulinieluinen ansa, joka syö opetuslapsensa. Luokka-analyysi ajaa ihmiset kollektivismin pauloihin, ja verotuksen käyttäminen ”oikeudenmukaisuuden” eli hyvien asioiden ajamiseen on pirullisen kiehtovaa (faustilainen diili paholaisen kanssa). Houkutus tulee aina olemaan käyttää valtiota köyhien, sorrettujen ja alistettujen pelastamiseen. Mutta valtio itsessään, myös hyväntahtoinen sosiaalidemokratia, on väistämättä köyhien, sorrettujen ja alistettujen suurin vihollinen, koska se poistaa kohteiltaan sen kaikista tärkeimmän: itsemääräämisoikeuden. Valtio edustaa väkivaltaa, ja väkivalta on sortovaltaa, eikä sorron uhreja voi pelastaa toisintamalla sortovaltaa. Anarkismi uskoo, että työläiset ja sorretut eivät koskaan ole täysin vapaita, eikä yhteiskunta oikeudenmukainen, ilman uuden yhteiskunnan luomista, joka koostuu autonomisista yksilöistä ja kollektiiveista, puhtaan anarkismin, eli voluntarismin, eli väkivallattomuuden, pohjalle. Vasemmiston tulee liittyä klassisten liberaalien seuraan vastustamaan ihmisten vapaata kanssakäymistä rajoittavan valtion toimintaa – myös muissa asioissa kuin pilvenpolttamisessa ja homoavioliitoissa. Ainostaan vastustamalla valtiota, voimme pysäyttää poliisivaltion, joka NSA:n, EU:n ja Al-Qaidan kaltaisten tahojen takia saavuttaa jo globaalit mittasuhteet. Valtiolliseen kontrolliin perustuva yhteiskunta rankaisee uhrittomista rikoksista, kohtelee kansalaisia kuin eläimiä, ja pakottaa sekä työläiset että työnantajat, rangaistusten uhalla, byrokratiarumbaan ja pakkoduuniin. ”Hyvinvointivaltio” jossa kukaan ei voi kovin hyvin, ja jossa vapaus ja tasa-arvo eivät toteudu, ei voi olla vasemmistolaisuuden huipentuma! Onko valtiouskovaisuus, joka systeemimme on rakentanut, sittenkin vain vasemmiston harharetki faustilaiseen umpikujaan, josta ei ole ulospääsyä? Onko libertaristinen vasemmistolaisuus, tai voluntaristinen sosialismi, pelkkää päiväunta vai ainoa mahdollinen ratkaisu valtiokapitalismin pakkovaltaan? Anarkismi, eli terve kriittisyys valtiota vastaan, on haastava mutta hedelmällinen aate, joka voi yhdistää ihmiset eri taustoista. Ihmisiä vituttaa poliisivaltio. Isoveli kyttää meidän jokaista tekoamme, ja joka myöntää miljoonatukia rikkaille maanomistajille ja suuryrityksille. Sellaisessa valtiossa kukaan ei voi olla vapaa. Eikö vapaus EU-direktiivien pakkovallasta, sekä korporatistisesta valtiokoneistosta, joka heittää rahaa miljonääreille, ole erittäin tärkeä osa (myös) vasemmistolaisuutta? Anarkismin on aika nousta taas esiin, ja haistattaa poliisille ja valtiolle – sekä valtiojohtoiselle kapitalismille että valtiojohtoiselle sosialismille – pitkät. |
8 kommenttiaVastaa |



















Sori, mutta anarkismi haistattaa paskat myös kapitalismille, eli ei taida löytyä sulle liittolaisia tästä leiristä.
Aikamoinen kongitiivinen dissonanssi tulee kyllä tästä tekstistä tähän verrattaessa: http://ottolehto.puheenvuoro.uusisuomi.fi/163414-venaja-tarjoaa-valinnan-paikan-kuunteleeko-suomi
Oletko tehnyt jonkinlaisen jyrkän käännöksen vai oletko eksyksissä?
En muuten usko että Howard Zinn on koskaa määritellyt itseään anarkistiksi. Chomsky kyllä on.
”anarkismi haistattaa paskat myös kapitalismille” -> Anarkismia on sekä anarko-kommunismia että anarko-kapitalismia, sekä kaikkea siltä väliltä (ekoanarkismista anarkofeminismiin ja Hakim Beyn ontologiseen anarkismiin).
Jos kapitalismilla tarkoitetaan valtiojohtoista pääoman valtaa, sitä on hyväkin vastustaa. Jos taas kapitalismilla tarkoitetaan ihmisten välistä vapaata vaihdantaa, se on täysin yhteensopiva anarkismin kanssa.
Erimielisyydet syntyvät (paitsi erilaisesta taloudellisesta analyysistä), lähinnä siitä, että jotkut näkevät, A) yksityisen omaisuuden epäoikeudenmukaisena vallankäytön muotona, ja B) anarkismin aatteena, joka vastustaa kaikkiea hierarkioita, myös ”vapaaehtoisia” sellaisia. Tällaisessa tulkinnassa anarkismi ei tarkoita pelkästään valtion (tai muiden pakkovaltaa käyttävien instituutioiden) vallan vähentämistä. Nämä ovat legitiimejä väittelyn aiheita.
Mielestäni on järkevää olla lyhyen linjan tavoitteita ja pitkän linjan tavoitteita. Lyhyen linjan tavoitteena voi olla esim. uudistunut hyvinvointiyhteiskunta, homoavioliittolaki, sääntelyn purkaminen ja NATO:oon liittyminen. Pitkän linjan tavoitteena voi olla valtion pakottavien rakenteiden purkaminen, ihmiskunnan köyhyyden poistaminen ja globaalin kansalaisyhteiskunnan luominen vapaaehtoisuuden pohjalle.
Ja päinvastoin kuin luulet, Howard Zinn on useasti määritellyt itsensä anarkistiksi. Mm. tässä haastattelussa hän sanoo suoraan, että ”I am an anarchist.” Hänen luentonsa anarkismista ovat loistavaa kuunneltavaa/luettavaa.
(lähde: http://www.alternet.org/story/85427/howard_zinn%3A_anarchism_shouldn't_be_a_dirty_word)
”Mielestäni on järkevää olla lyhyen linjan tavoitteita ja pitkän linjan tavoitteita. Lyhyen linjan tavoitteena voi olla esim. uudistunut hyvinvointiyhteiskunta, homoavioliittolaki, sääntelyn purkaminen ja NATO:oon liittyminen. Pitkän linjan tavoitteena voi olla valtion pakottavien rakenteiden purkaminen, ihmiskunnan köyhyyden poistaminen ja globaalin kansalaisyhteiskunnan luominen vapaaehtoisuuden pohjalle.”
Ai nytkö ei pidäkään aktiivisesti ja koko ajan vastustaa valtiota, vaan rakentaa välitavoitteita valtiollisen säätelyn avulla?
Hauskasti aloitkin vastustamaan sitä argumenttia jolla koko raapustuksen aloitit:
”Vasemmisto on siis vallanhimoinen ryhmä. Se haluaa poliittista valtaa, ja haluaa käyttää sitä kaikkien yli. Tässä se toimii samoin kuin porvarilliset puolueet.
Vasemmistolainen valtio – kaikkien Suomen vasemmistopuolueiden tavoite – ei olekaan nykyvasemmistolle vain väliaikainen keino oikeudenmukaisuuden saavuttamiseksi tai luokkaerojen poistamiseksi, tai välitila kohti valtiotonta yhteiskuntaa, kuten jo Marx ja Engels ajattelivat, vaan päämäärä itsessään.”
Joosef Mahler: kyse ei ole siitä, etteikö vasemmisto saisi ottaa välitavoitteita, JOS sillä olisi lopullisena päätavoitteena valtioton yhteiskunta – mutta en ole kuullut kovin monen vasemmistolaisen sanovan, että he kannattavat progressiivista verotusta ja minimipalkkaa vain välitavoitteena kohti valtiotonta yhteiskuntaa! Toki heitäkin on. Mutta minun kritiikkini on, että nykyvasemmiston lopputuloksen utopia saattaa kyllä olla tasa-arvon paratiisi, mutta ei (yleensä) vapauden.
Tosi hyvä kirjoitus!
Kun olet kirjoittanut paljon puolueista, olisi kiinnostava lukea mitä ajattelet Suomen (poliittisesta, talous, työllisyys) tilanteesta lähivuosina tai vuosikymmeninä.
Mielestäni Suomessa vasta opetellaan demokratiaa sodanjälkeisen ja Neuvostoaikaisen autokratian jälkimainingeissa. Onko realistista ajatella, että Suomi yhdistyy ja kääntää kurssinsa vaikeuksien kasvaessa vai sysääkö veronkorotusten myötä kasvava työttömyys hyvinvointivaltion kurjistumisen kierteeseen?
Kiitos kommentista!
Mielestäni Suomen kasvutilanteen näyttävät todella heikoilta. Sisäpoliittisesti meillä menee ihan hyvin, paitsi se tärkein, eli talous ja ihmisten hyvinvointi, on ihan kuralla. Tämä pitäisi korjata uudistamalla hyvinvointivaltiota kannustavampaan suuntaan, purkamalla työllistämisen esteitä, pääsemällä yli korporatiivisesta sopimiskulttuurista. Ulkopoliittisesti olemme vielä kekkoslaisia – eli kuten itsekin mainitsit, elämme ”Neuvostoaikaisen autokratian jälkimainingeissa.” Terve länsiliittoutuminen ei olisi huono asia, vaikka USA:n ja EU:n megavallat eivät olekaan ongelmattomia kumppaneita.
Suomen ongelmat ovat samoja kuin lähes kaikkien länsimaiden: ikääntyvä väestö, laskeva huoltosuhde ja siitä seuraava kestävyysvaje; ilmastonmuutoksen torjuminen; maahanmuuton järkevöittäminen; hyvinvointivaltion uudistaminen 2000-luvulle; globaalin talouden kilpailun haasteeseen vastaaminen. Näiden lisäksi Suomessa on omia ongelmia johtuen meidän kyvyttömyydestä uudistaa jäykkiä rakenteitamme. Samalla pitäisi tietenkin pyrkiä lisäämään kansalaisten vapautta päättää itse omasta elämästään, koska tämä on sekä moraalisesti että taloudellisesti välttämätöntä.