Salonkikelpoinen vasemmisto on ajanut itsensä pussiin. Se väittää olevansa heikkojen puolella, mutta tavoittelee absoluuttista valtaa. 

Pienen ihmisen asialla esiintyvän vasemmisto ei uskalla kyseenalaistaa valtiota. Vasemmisto kritisoi sellaista valtion toimintaa, jota porvarilliset puolueet harjoittavat, mutta se kokee omaksi oikeudekseen ja velvollisuudekseen käyttää valtion väkivaltakoneistoa omien päämääriensä ajamiseen. 

Vasemmisto on siis vallanhimoinen ryhmä. Se haluaa poliittista valtaa, ja haluaa käyttää sitä kaikkien yli. Tässä se toimii samoin kuin porvarilliset puolueet.

Vasemmistolainen valtio – kaikkien Suomen vasemmistopuolueiden tavoite – ei olekaan nykyvasemmistolle vain väliaikainen keino oikeudenmukaisuuden saavuttamiseksi tai luokkaerojen poistamiseksi, tai välitila kohti valtiotonta yhteiskuntaa, kuten jo Marx ja Engels ajattelivat, vaan päämäärä itsessään.

Vasemmistosta on tullut valtion roolia ihannoiva ja fetisoiva aate, joka haluaa aina ja kaikkialla nostaa julkisen sektorin kokoa, lisätä tulonsiirtoja ja säännellä taloutta. 

Tämä ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Valtiouskovaisuudelle on vaihtoehtoja.

Itse asiassa, vaikka se usein unohdetaan, vasemmistolla on kaksi sydäntä, eikä pelkästään yksi. Vasemmiston pitäisi löytää itsestään valtionvastainen, anarkistinen, sydämensä. Se sijaitsee jossain sen valtiota rakastavan enemmistöä edustavan sydämen vieressä – unohdettuna, hyljättynä.

”Anarkismi on yhteiskuntapoliittinen ideologia ja aate, joka nousi vahvasti 1800-luvulla. Sen johtavia teoreetikkoja olivat muun muassa William Godwin, Pierre-Joseph Proudhon, Max Stirner, Mihail Bakunin, Emma Goldman ja Pjotr Kropotkin. Kuinkahan moni nykyanarkisti on tutustunut heidän kirjoituksiin ja näkemyksiin?

Toisaalta, ensimmäisen internationaalin Haagin kongressissa vuonna 1872 marxilaiset ja anarkistit ajautuivat totaaliseen välirikkoon. Vastakkain olivat Karl Marx ja Bakunin. Jäätyään vähemmistöön anarkistit lähtivät omille teilleen ja hyvä niin.

Minun suhtautuminen anarkismiin perustuu tähän linjanvetoon. Siksi kysynkin, miksi niin monet vasemmistolaiset suhtautuvat ymmärtäväisesti anarkismiin. Jo vanhan työväenpuolueen aikana Suomessakin tehtiin selvä pesäero suhteessa anarkisteihin.” (Kansan Uutiset 9.5.2014, Aulis Ruuthin mielipidekirjoitus)

Olen Ruuthin analyysistä täysin samaa mieltä; mutta lääkkeistä täysin päinvastaista.

Mielestäni vasemmiston tekemä pesäero anarkisteihin – sekä Suomessa että aikoinaan 1800-luvun Euroopassa – on sen pahin historiallinen virhe, joka on johtanut vasemmiston moraaliseen alamäkeen.

Marxilaisuus, sosiaalidemokratia ja bismarckilainen hyvinvointivaltio tuhosivat vasemmistolaisen anarkismin 1900-luvun alkuun mennessä. Vasemmiston pitäisi viimein yrittää korjata tämä virhe, ja palata takaisin ajatteluun, jonka mukaan vasemmistolaisuus vaatii valtion (ja muiden väkivaltaan perustuvien auktoriteettien) aktiivista ja loputonta vastustamista. 

Vasemmistolaisten kannattaisi lukea esim. Orwellin ”Homage to Catalonia” (1938) Espanjan sisällissodasta. Se oli aikaa, kun vasemmisto fiilisteli anarkistisen yhteiskunnan unelmaa. Nykyvasemmisto, joka hylkää anarkismin, ei edusta todellista vaihtoehtoa valtiojohtoisen korporatismin sortovallalle. 

Vasemmiston parissa on kyllä edelleen runsaasti itsensä anarkisteiksi määritteleviä ihmisiä: Noam Chomsky, Howard Zinn, jne. Nämä ovat joitakin vasemmiston suurimpia pop-staroja. Mutta heidänkin analyysinsä, jota arvostan, on sekoitus selektiivistä valtion vastustamista ja sosiaalidemokratiaa. Lisäksi erilaiset katuhuligaanit aina ajoittain esiintyvät anarkisteina – vaatimassa paradoksaalisesti lisää valtion kontrollia! En ymmärrä turhaa riehumista, mutta ymmärrän näitä intellektuelleja, joiden mielestä valtiolla voi olla jotain hyviäkin päämääriä. Olen osittain samaa mieltä. Jos valtiota ylipäänsä käyttää, niin tietenkin mieluummin ajaa hyviä asioita kuin huonoja (kuten työläisten oikeuksia), mutta tämä ei poista sitä ongelmaa, että valtio on itsessään tulinieluinen ansa, joka syö opetuslapsensa.

Luokka-analyysi ajaa ihmiset kollektivismin pauloihin, ja verotuksen käyttäminen ”oikeudenmukaisuuden” eli hyvien asioiden ajamiseen on pirullisen kiehtovaa (faustilainen diili paholaisen kanssa). Houkutus tulee aina olemaan käyttää valtiota köyhien, sorrettujen ja alistettujen pelastamiseen. Mutta valtio itsessään, myös hyväntahtoinen sosiaalidemokratia, on väistämättä köyhien, sorrettujen ja alistettujen suurin vihollinen, koska se poistaa kohteiltaan sen kaikista tärkeimmän: itsemääräämisoikeuden. Valtio edustaa väkivaltaa, ja väkivalta on sortovaltaa, eikä sorron uhreja voi pelastaa toisintamalla sortovaltaa.

Anarkismi uskoo, että työläiset ja sorretut eivät koskaan ole täysin vapaita, eikä yhteiskunta oikeudenmukainen, ilman uuden yhteiskunnan luomista, joka koostuu autonomisista yksilöistä ja kollektiiveista, puhtaan anarkismin, eli voluntarismin, eli väkivallattomuuden, pohjalle. Vasemmiston tulee liittyä klassisten liberaalien seuraan vastustamaan ihmisten vapaata kanssakäymistä rajoittavan valtion toimintaa – myös muissa asioissa kuin pilvenpolttamisessa ja homoavioliitoissa.

Ainostaan vastustamalla valtiota, voimme pysäyttää poliisivaltion, joka NSA:n, EU:n ja Al-Qaidan kaltaisten tahojen takia saavuttaa jo globaalit mittasuhteet. Valtiolliseen kontrolliin perustuva yhteiskunta rankaisee uhrittomista rikoksista, kohtelee kansalaisia kuin eläimiä, ja pakottaa sekä työläiset että työnantajat, rangaistusten uhalla, byrokratiarumbaan ja pakkoduuniin.

”Hyvinvointivaltio” jossa kukaan ei voi kovin hyvin, ja jossa vapaus ja tasa-arvo eivät toteudu, ei voi olla vasemmistolaisuuden huipentuma!

Onko valtiouskovaisuus, joka systeemimme on rakentanut, sittenkin vain vasemmiston harharetki faustilaiseen umpikujaan, josta ei ole ulospääsyä? Onko libertaristinen vasemmistolaisuus, tai voluntaristinen sosialismi, pelkkää päiväunta vai ainoa mahdollinen ratkaisu valtiokapitalismin pakkovaltaan?

Anarkismi, eli terve kriittisyys valtiota vastaan, on haastava mutta hedelmällinen aate, joka voi yhdistää ihmiset eri taustoista. Ihmisiä vituttaa poliisivaltio. Isoveli kyttää meidän jokaista tekoamme, ja joka myöntää miljoonatukia rikkaille maanomistajille ja suuryrityksille. Sellaisessa valtiossa kukaan ei voi olla vapaa. Eikö vapaus EU-direktiivien pakkovallasta, sekä korporatistisesta valtiokoneistosta, joka heittää rahaa miljonääreille, ole erittäin tärkeä osa (myös) vasemmistolaisuutta?

Anarkismin on aika nousta taas esiin, ja haistattaa poliisille  ja valtiolle – sekä valtiojohtoiselle kapitalismille että valtiojohtoiselle sosialismille – pitkät.