Tää (työ)viikko alkoi itkulla ja päättyi itkuun. Itkun luonne vain muutti muotoaan matkalla.

Aloitetaan siitä ekasta itkusta; maanantaina olin lähdössä normaaliin tapaan töihin, mutta jostain kumman syystä tuli ulko-ovella fiilis, että täytyy ottaa jo tänään vara-avaimet töihin mukaan, jotta varmasti muistan antaa ne kynsiteknikolle heti kun pääsee työnsä torstaina aloittamaan. Mun fillarissa on iso etukori, jossa säilytän käsilaukkua yleensä avoimena ihan helppouden/laiskuuden vuoksi. Kun olin saanut pyörän auki, heitin avaimet avoimeen laukkuun ja menoksi. Työpaikan pihalla huomaan, ettei avaimia ole enää missään. LUOJAN KIITOS mulla oli taskussa ne liikkeen vara-avaimet, joiden avulla sain kamat ja koiran sisään, jotta pääsen ilman kantamuksia polkemaan reittiä takaisin ja noukkimaan avaimet takaisin. No, arvatkaa löytyikö? Ei -pä tietenkään.

Paniikkisoitto Rennelle, joka lupasi soitella löytötavaratoimistoihin ja poliisille päivän mittaan, koska itse olin aamusta iltaan kiinni omissa töissä. Luppoajalla rustasin kadonnut -ilmoituksia, joita kotimatkalla kiinnittelin bussipysäkeille, puihin, sähkökaappeihin jne., niitä rustaillessa alkoi hahmottua kuinka idiootti ihminen onkaan, kun pitää KAIKKIA elämänsä avaimia samassa nipussa. Siinä nipussa oli kotiavaimet, varaston avaimet, työavaimet, roskiskatoksen avaimet, pyörän avaimet, KAIKKI. KAIKKI.

Tiistaina tarkastin poliisit ja löytötavaratoimistot, mutta niitä lähinnä huvitti kuvitelmani siitä, että avaimet löytyisi niin nopeasti heiltä. Keskiviikkona kesken työpäivän sain puhelun nuorelta naiselta, joka oli maanantaina ottanut avaimeni talteen heidän rapun edestä luullen niitä naapureidensa avaimiksi, mutta koska kukaan naapureista ei ollut ilmottautunut rapussa olevan löytynyt -ilmoituksen myötä, oli hän nyt viemässä avaimia löytötavaratoimistoon, mutta huomasi ilmoitukseni bussipysäkillä juuri ennen sitä. Voi sitä onnen ja helpotuksen määrää! Vein löytöpalkkioksi pussillisen kampaamotuotteita ja lupaan pilkkoa avaimeni pienempiin nippuihin, jotta on sitten vähemmän perseestä jos joku vielä katoo!

Ja sit siihen kivaan itkuun; Micaela aloitti eilen, eli torstaina, työnsä tuolla mun liikkeessä. Hän on tästä lähtien paikalla aina loppuviikot,eli torstaista lauantaihin, mikäli vaan asiakkaita riittää. Oon työskennellyt tuossa liikkeessä kauan ihan yksinäni, joten on aika kivaa saada työkaveri, jonka kanssa voi jakaa kaikkea arkista kahvinkeitosta ovien sulkemiseen. Tänään meillä kummallakin oli ihan täysi päivä, joten ihmisiä, säpinää, vilinää, puhetta ja naurua riitti! Asiakkaiden hankkiminen on niin kovan duunin tulos, ettei täydestä parturi-kampaamosta voi kuin iloita. Meillä/mulla oli yksinkertaisesti niin mahtava työpäivä, että itkin onnesta kun pääsin kotiin. Hölmöä, kuinka tunteisiin yrittäjyys usein menee! Se on samalla niin kamalaa ja niin ihanaa. Enimmäkseen onneksi ihanaa. :)

Huh. Vaikeaa olla muuta kuin maailman onnellisin, kun töissä on mahtavia asiakkaita/kollega ja kotona näitä rakkaita. Toivottavasti en oo jo liian imelä.

Enhän oo? Oonko muka?

Hyvää viikonloppua!

Rentoutukaa!

Ja kellukaa!