Olen Miika Pettersson, vuonna 1969 syntynyt uusioperheenisä, entinen linnakundi ja nykyinen stand up koomikko. Asun Riihimäellä. Joo, tiedän – se sieluton kylä Uudenmaan kupeessa. Minulle tärkeitä asioita ovat toivo, tasa-arvo ja anteeksianto. Vihaan hymiöitä, kuivaa pullaa, lämmintä pepsiä, syrjintää ja sitä, mikä joskus olin ja niitä tekoja, joita tein. Uskon uuteen alkuun ja siihen, että kannattaa antaa vielä se 168. mahdollisuus. Aina on toivoa. Minä olen elävä esimerkki siitä. Tervetuloa todistamaan väitteeni todeksi.

Perheeseeni kuuluu kuusi lasta, kaksi lastenlasta, kaksi koiraa ja kissaa sekä yksi vaimo. Olemme olleet mukana Yle:n Lamavuosi -dokumentissa, joka saa jatkoa 14.4.2014, sekä Duudsonit tuli taloon -ohjelman toisella kaudella.

Vankilassa olen ollut kolme kertaa, yhteensä kymmenen vuotta. Viimeisen rikokseni tein marraskuussa 2005. Vuoden 2012 maaliskuussa aloitin niin ikään viimeisen vankeusrangaistukseni suorittamisen. Vapauduin lopullisesti kuluvan vuoden tammikuussa.

Stand up -koomikkona olen voittanut Tomaatteja tomaatteja -festivaalin Gong Show’n vuonna 2011, lisäksi sijoituin samana vuonna toiseksi sekä Vuoden Tulokas että Casino Talent -kisassa. Stand up -komiikkaa olen tehnyt ammatikseni vuodesta 2011, tällä hetkellä kasassa on n 200 keikkaa. Esiinnyn stand up klubeilla ja -kiertueilla sekä yritys- ja yksityisjuhlissa.

Tällä hetkellä tuotan stand up -keikkailun ohessa Apollo Roast -iltoja. Kyseessä on kuukausittainen julkkisroast Helsingin Apollossa. Tammikuussa piinapenkkiin istui Sakari Kuosmanen ja helmikuussa oli Esko Eerikäisen vuoro. Tämän kuun 22. kunniansa kuulee Suomen vihatuin miniä, kaikkien onnenonkijoiden isoäiti, Anu Saagim.

En ole aiemmin blogannut – vaikka työkseni paljon kirjoitankin. Pidän Blogbookia kuitenkin niin mielenkiintoisena mahdollisuutena, että haluan ehdottomasti olla mukana. Jatkossa voitte lukea täältä uusia ja valikoituja otteita elämästäni viikottain.

Vitsien kirjoittamisen ohessa kirjoitan myös runoja. Ohessa yksi – nimeltään Lapsentappaja. Se on hyvä runo koska se on totta.

Lapsentappaja

Mä tapoin sen pojan,
sen jolla oli kihara tukka olkapäille,
hymy korviin,
ja luotto kaikkiin.

Seitsemän se ehti täyttää,
kuusi kesää ja kuusi talvea nähdä,
syksyn lapsi.

Mun oli pakko.

Se kyseli aina,
miksi,
miten niin,
miksei.

Ei mulla ollu millä vastata,
keltä kysyä.

Aina se oli onnea vailla,
ja valvotti mua,
valitti vääryydestä,
pillitti pahuudesta,
haaveli hyvyydestä.

Kyseli päivin,
itki öin.

En mä sitä yksin tappanut,
isä auttoi,
ja isäpuoli,
äiti katsoi vierestä.

Se kuoli mun sisään,
paleltui kuoliaaksi,
tukehtui tyhjyyteen.

Mä kaiversin sen muistoksi ristin,
puukolla käteen.

Aina joskus kun mä katson peiliin,
mä nään sen silmät,
syvällä jossain,
pohjaan painuneina,
haaveiden haaksirikkona.

Ja tunnen sen kutrit,
mun kaljussa kallossa.

Mä näin kun se kuussatanen Fiat ajoi Hapuan suoraa Poriin päin ja tiesin, että ne kääntyy meille ja jotain tapahtuu. Ja siihen pihakaivon viereen ne kaarsi, Palmun Jounin vaimo ja se toinen matalampi nainen. Sisään tulivat kuin aurinko ja äiti jäi kuuntelemaan sitä jehovan sanaa, jota ne niin sujuvasti siteerasivat. Äijä ei ollu kotona, eikä tulossa.

En enää muista, kuinka monta kertaa ne kävi meillä ”tutkiskelemassa” mutta pian me jo ravattiin kirkonkylällä kokouksissa. Ja sitten konventeissa ja kohta mentiin kasteelle. Meistä oli tullut HC Jehovan täysjäseniä ja tulevaisuudessa häämötti ikuinen elämä paratiisissa. Ei paskempi diili seitsemän-vuotiaalle koulukiusatulle.

Mä niin uskoin siihen kaikkeen koko pienen pojan sielullani – kadotukseen ja pelastukseen. Pelkäsin jehovan kaiken näkeviä silmiä. Ja rakastin sitä, mitä se meille maan päälle toisi. Ensin piti kuitenkin sinnitellä, käydä kentällä, raivata tietä, viedä sanaa ja väistellä ”maallisia” ja varoa, ettei niitten paska tartu meidän pyhään hipiään.

Alkuun oli kivaa ja uusia kavereita. Tehtiin ja uskottiin yhdessä. Huomasin nopeasti oppivani raamattua ulkoa ja että se mielytti seurakunnan vanhimpia. Niinpä minä, pikkuvanha kiharatukka, istuin kokouksissa villaliivissä, kovat kaulassa ja korvat höröllä. Tomerasti viittasin aina ja kaikkeen. Puheitakin sain pitää ja kerran ottivat konventissa lavalle. Papukaijamerkki jäi saamatta. Mutta tonttipaikkaa paratiisista jo lupailivat.

En tiedä oliko se sitten ne kaikkivaltiaat äijät, isäpuoli etunenässä ja seurakunnan vanhimmat perässä, vaiko se viidessadas ovikellonsoitto, mutta jossakin kohtaa mua alko vituttamaan. Mä olin kakara mutta en mä ollu tyhmä. Mä näin läpi ja kuulin nurkan taa. Niitä tilanteita, jotka nakersi mun uskoa, oli monta. Me oltiin aina perseauki, mutta silti isäpuoli joka kokouksessa tiputti setelirahaa kolehtiin. Meillä ei veljen kanssa ollu edes kunnon talvikenkiä, ja kun me saatiin papalta lapikkaat, niin ne piti omin käsin heittää roskiin. Koska pappa pelas pasianssia ja ”se oli saatanasta”. Selkään tuli vanhan testamentin hengessä harva se päivä. Eniten vitutti hakea uusi vitsa, kun se eka jonka haki, oli isäpuolen mielestä liian pieni.

Ehkä kuitenkin pahinta oli se, ettei saanut puolustaa itseään, vaan piti kääntää toinen poski. Mä yritin, voi vittu, että mä yritin. Mä juoksin karkuun, kiersin kaukaa, pyysin anteeksi, annoin kumit ja kynät, otin turpaan ja autoin läksyissä. Mutta siihen kyllästyy, meinaan paratiisiin pyrkimiseen, jos sinne pitää mennä helvetin läpi. Sitten tuli se päivä, kun mä löysin väkivallan ja hukkasin jehovan. Välitunnilla otin yhden pahimmista kiusaajista sihtiin, juoksin kumoon ja potkin siltä kuset housuun. Se tuntui hyvältä ja toimi. Siitä eteenpäin sain olla rauhassa, kunhan silloin tällöin vilautin, että täältä pesee ja sen jälkeen nessulla pyyhkii.

Irti täysjäsenyydestä mä en päässyt kuitenkaan vielä, vaan hengailin mukana. Hengailin siihen asti, kun palasin takaisin äidin ja isäpuolen luo asuttuani kaksi vuotta isällä. Silloin mä olin viisitoista, mitta täysi ja jehova unohtunut. Ilmoitin kotona ääneen sen, mitä jo pitkään olivat epäilleet. Olin mennyt ”maailman mukaan”.

Äiti itki ja isäpuoli sätti – perussetti. Mutta minä olin epäuskossani luja, joten edessä oli oikeuskomitea. Se koostui kolmesta seurakunnan vanhimmasta, kolmesta äijästä, jotka olin kakarasta asti tuntenut. Kaksi niistä oli ihan ok ja se yksi oli hyvä. Sen kanssa olin onkinu, mopoillu, samoillu, marjastanu, kalastanu ja ajellu peltoautolla. Ja nyt mun piti kertoa sillekin totuus. Totuus, joka niille oli vale ja kuolemansynti.

Ja kun mä olin lopettanut, niin musta tuntu, että ne oli mulle kateeellisia. Kateellisia tytöistä ja tavoista ja vapaudesta. Ja siitä, ettei mun enää tarvinnut lyhentää paratiisitontin lainaa.

Leutona syyskuun lauantaina 2011 kohtasi nuorin tyttäreni elämänsä ensimmäiset puliukot. Olimme tuolloin Tukholmassa ja kuljimme ohi puiston, jossa elämän kovasta koulusta valmistuneet pitivät luokkakokousta. Neljän vanhalle tyttärelleni jokainen päivä oli muutenkin kuin ensi-ilta mutta nyt oli tarjolla harvinaista herkkua. Sillä siinä vehreässä keitaassa, lehmusten katveessa, melskasi joukko syntymässä seiskahain saaneita yhtenä nukkaisena fleece -myttynä. Kädet olivat ilmassa, äänet korkealla ja käännökset äkkijyrkkiä. Tyttäreni naulautui haltioituneena eturiviin. Tovin päästä hän hihkaisi, että ”kato isi, merirosvoja!”.

Ensin minä hymähdin – minkä varjelultani maltoin – kunnes tajusin. Tajusin, että jos se olisin ollut minä, siinä nelivuotiaan silmin, niin en olisi nähnyt merirosvoja, vaan isäni kavereita. Samassa itkin vähän ja hiljaa, ja myönsin itselleni, että kaikista virheistäni huolimatta olen tyttärelleni parempi isä kuin kukaan oli minulle. Ja toivoin, että hän olisi vanhempana omilleen parempi kuin minä olen hänelle.

Syrjäytyminen periytyy, kunnes tulee se sukupolvi, joka murtautuu irti kurjuuden kierteestä.

Ja ei, en syytä lapsuuttani aikuisiän virheistäni. Mutta tiedän kuinka helppoa on jäädä ”merirosvoksi”, kun siihen sakkiin sattuu syntymään.

Synnitön

Jos mä olisin jumala,
mä ottaisin sulta kaiken pois.

Ja antaisin tilalle,
adhd-äpärän,
ja sille läskin siskon,
jolla ei housut pysy jalassa.

Saisit multa yhdeksän pikavippiä,
kaksi pätkätyötä,
yö-tarhan,
tupakeittiön lähiöstä,
ja naapuriin sen sun ex-poikaystävän hullun muijan.

Autosta veisin kilvet,
kortista luoton,
tililtä katteen,
albumista lomakuvat,
ja rinnasta itsetunnon.

Isolla sienellä pyyhkisin pois ne lapsuuden lämpimät kesät,
ja harmaaksi jättäisin muistojen liitutaulun.

Kirpparille ehtisit vasta sitten,
kun ne parhaat talvipuvut meni jo,
ja just sun ruoka-apuleivissä asuisi home.

Ja kun susta tuntuis siltä,
ettet jaksa enää,
mä näyttäisin mitä kaikkea sulla ennen oli.

Rakkautta,
takapihaa,
puhtaita lapsia
ja niillä kolmet treenit viikossa
ja puhdas wilma.

Ja mä näyttäisin kaikki ne kivet,
ne ensimmäiset kivet,
joita sinä,
synnitön,
niin kevyesti heittelit.

Ja mä kysyisin,
että vieläkö sä,
osut yhtä hyvin maaliin.

Ja paljonko se sattuu,
kun osuu.

Olisit sinä Miika äitelles voinut lähtiessä hyvän sanan sanoa. Veljeskin jätit noteeraamatta kun niin sitä Ruottiin lähtöä tohotit. Kyllä ne sua ajatteli, sydän kylmänä miettivät miten mahtaa käydä. Lapsi se olit – sinäkin – ei sillä, ymmärtäähän sen. Ja kyllä nekin ymmärsi, äites ainakin.

Vaan miten kävi. Just niin kuin peljättiin. Siellä rehasit takki, perse ja pää auki. Jutut oli kovat ja jano vielä kovempi. Puolet jos olisit pitänyt mitä lupasit, tai edes kerran jotain. Mutta ymmärtäähän sen, lapsi se olit – sinäkin – vaikka miesten kirjoissa.

Näin vanhemmiten olen paljon sitä miettinyt, että millä sen kaiken kestit. Vaikka ite poltitkin puurosi pohjaan niin kyllä sinä sen lusikoit. Vähän kerrallaan, pikku hiljaa. Mutta toisaalta, ymmärtäähän sen, lapsella on aina nälkä – elämän nälkä.

Jos mä jonkun sanan olisin sulle sinne vuoteen 1987 voinut sanoa, niin sen, että rakastaisit nyt sinäkin itteäs, niin ne tekee ne muutkin, vaikket sitä näe. Mutta ymmärtäähän sen, lapsena sitä ajattelee lapsen lailla. Pääasia ettei enää.

Terveisin,
se mies joka sinusta tuli.

Jatkossa blogini on luettavissa Iltalehden blogipalvelussa. Kiitän lämpimästi Blogbookia ja Sami Kieksiä saamastani mahdollisuudesta. Tämä on ollut hienoa aikaa ja kanssanne on ollut ilo työskennellä. Blogbook, kuten johtajansa, on nuori, notkea ja dynaaminen. Olen täysin vakuuttunut, että Blogbook kasvaa merkittäväksi uusmedia-alan toimijaksi.

Lähtöni on osa kokonaisratkaisua, joka vie minua kohti uusia haasteita. Kiitos ja lämmintä kesää!