Tervehdys kyberkansalaiset. Olen ollut toivottoman saamaton päivittämään blogiani. Verkkaisemmalla tahdilla olen kirjoittanut vain kirjaani; Musta Nuoli. Joten nyt päätin yhdistää molemmat hankkeet yhdeksi projektiksi. Jatkossa julkaisen tässä blogissani otteita tulevasta kirjastani. Kirjan teemana on suomalaisen rikollisjengin synty, nousu ja tuho. Näkökulma kirjoittamiseen on ”miten minä sen olisin tehnyt”. Teos pohjaa omiin kokemuksiini ja käsitykseeni siitä, miten ”alamaailma” pohjoismaissa toimii. Teoksen nimi, Musta Nuoli, on samalla tarinan rikollisjengin nimi. Nimi tulee jatkosodassa taistelleelta, rangaistusvangeista kootulta komppanialta. http://fi.wikipedia.org/wiki/Musta_Nuoli

Ote 01

Se oli niitä loppukesän aamuja, kun kuura maleksi uhmakkaana ulkoilupihan nurmella ja kuorrutti takorautaisen kyykkytelineen kalsealla harsollaan. Idän yösellin putsari kantoi kansakunnan kuonan sekajätteet ulos ja päivän lehdet sisään. Kerroksilla velloi pikakahvin ja paljupaskan aromit ja vaelsi sulassa eripurassa niin sudet, lampaat kuin tarhaketut.

Minäkin olin yksi heistä, tyhjän miehen tyhjä poika, joka itseään sutena piti. Ja miksi en olisi pitänyt. Sillä vasta eilen pääsin rundista, ja niin pääsi ne pari muutakin, joiden kanssa otin yhteen ja annoin kuin isäpuolen kädestä. Kun nousin kerroksille, niin nousi kurssinikin tässä päähän potkijoiden pörssissä. Nousi sen, minkä niiden parin muun laski. Paskan määrä on vakio, niin universumissa kuin sen sivukujilla.

Yöt eristyssellissä ovat pitkiä, pitkiä kuten päivät.  Päivistä ne eroavat siinä, että niitä ei tarvitse lusia yksin. Öisin kylään piipahtaa menneisyyden haamut. Ne ovat koirien sukua. Haamut haistavat pelon ja tulla jolkottavat muurin viertä iltahämärissä. Nuuskivat kongit ja kopit ja käyvät synneistään säikkyjen sängynpäätyihin kerälle. Siinä ne odottavat. Odottavat sitä, että uni ei tule ja että aika on pitkä ja toivo heikko. Ja kun se uneton yö on mustimmillaan, ne nostavat päänsä, ja käyvät kynsillä kiinni kurjaan lihaan, purevat palan pahan pohkeesta. Raatelevat rujoa ruhoa mutta vain vereslihalle, sillä haamujen asia ei ole armahtaa, ei vapauttaa, ei paatuneen päiviä päättää.

Minä olen omani kesyttänyt, minun haamuni syövät kädestä, minun kädestä. Tai niin olin itselleni uskotellut.

Ote 2

Sen tukka tuoksui laventelinsiniselle ja pyykkinarupuhtaalle lakanalle. Se tuoksui koko nainen sille kodille, jota en ollut nähnyt neljään vuoteen. Nyt se istui siinä, puolipleksin toisella puolella, ja sanoi, ettei enää tiennyt mitä haluaa. Mä yritin lohduttaa sitä sanomalla, että sitä se ei ole tiennyt koskaan, mutta että minä olen tiennyt aina, ja siksi me niin hyvin sovitaan yhteen. Se sanoi, että parhaiten sille sopii mun rahat ja että ei soitella, ja että lähestymiskielto tulee postissa. Ja sitten se nousi ja vinkkasi pampulle, että valmista tuli.

Kun mä lampsin pitkin mustaa kongia kohti idän ykköstä, olo oli kevyt. Silleen 50 tuhatta euroa kevyempi kuin aamulla. Mun olis ollu helppo vihata sitä, mutta mä haluan tehdä kaiken vaikeimman kautta. Mietin, että jos menee yksiin huoran kanssa, niin ei saa suuttua jos huorasta ei ole enkeliksi. Huoralla on huoran luonto, ja se on sen ominaispiirre. Sitä paitsi mä olin ollu tässä tilanteessa monesti ennenkin. Polvet ruvella ja perse auki. Aina oli noustu, silloin ekallakin kertaa. Silloin, kolmekymmentäjotain vuotta sitten, kun kaarsin naapurin pojan Honda Monkeylla maailmalle.

Sinä iltana ykssilmäisen apinani ranskankeltainen valo viipyili koivukujan kaikkensa stripanneissa oksissa. Tie oli liukas ja lupauksia täynnä. Isäpuoli kaukana ja tulevaisuus suoran päässä. Suremaan jäi vain Fennia. Ja se yksi luokanvalvoja – se, joka aina uskoi. Niin ja mun veli.

Lähtö oli helppo ja nopea, sen sata kertaa suunniteltu. Nyt saisin sen, mikä minulle kuului – mahdollisuuden. Vain yksi piikki painoi nuorta lihaani, yksi pilvi varjosti uutta aamuani; pikkuveljeni, kulkuriveljeni Jan. Minusta ei ollut miestä sitä mukaan ottamaan, mutta olin vakaasti päättänyt, ja sille luvannut, että sellainen minusta tulisi. Kaikki päivät ei ole illassa, kuiskasin sille sen uneen, kun kiipesin viimeistä kertaa ikkunasta ulos.

En koskaan olisi lähtenyt, jos olisin silloin tiennyt kuinka kalliin hinnan hän siitä maksoi.