No niin…Olen päättänyt yleisen trendin mukaisesti pitää blogia. Kirjoittaa itsestäni,ajatuksistani ja tekemisistäni. Kuitenkin suhteessa nimenomaan taikurin työhön ja sen tuomiin haasteisiin.
Lukekoon ken lukee ja jos lukee, niin toivottavasti viihtyy.

Viimeiset kolme vuotta olen viettänyt hiljaiseloa viihteen saralla. Enkä ole ollut esillä…ainakaan taikurina. Minulta on usein kysytty teenkö enää keikkaa ja miksi minusta ei ole pitkään aikaan mitään kuulunut. Tässä on nyt kuvaus pähkinänkuoressa kuinka kadotin taikuuden. Ja kuinka löysin sen uudelleen.

2008-2009 työskentelin risteilyaluksella esiintyen kolme kertaa illassa. Risteilyjä kertyi vuoden sisään yli 140. Pisin yhtäjaksoinen rupeama oli 1,5 kuukautta käymättä maissa. Olin pitänyt itseäni aina kovahermoisena ja korkean stressinsietokyvyn omaavana kaverina. Mutta päivien monotoonisuus,ei yötä ei päivää,hälinä,humalaiset ihmiset,kotikävä ja yleinen stressaava ilmapiiri häiritsivät. Viimeisinä viikkoina jouduin keräämään kaikki fyysiset ja henkiset voimani jaksaakseni. Vain ajatus rahoista ja levosta veivät minut maaliin.

Vain noin viikko kiinnityksen jälkeen teloin jalkani pakettiin. Sain tavallaan pakoitetun levon,mutta se oli eräänlainen viimeinen pisara laukaisemaan jonkinlaisen masennuksen. Mieleen hiipi omituinen tahdottomuus. Mikään ei oikein tuntunut miltään. Elin ja käyttäydyin ihan normaalisti,mutta mistään en osannut innostua. Asiat tuntuivat muutenkin vaikeilta. Kaavakkeen täyttäminen tai puhelinsoitto vaativat suuria ponnisteluja. Veroilmoituskin oli puolivuotta myöhässä.

Ensimmäinen keikka jalan parannuttua oli henkinen katasrofi. Seisoin yleisön edessä ja tajusin,että vihaan sitä mitä teen. Tunsin aitoa pahoinvointia esiintymistä kohtaan. Mieleni teki sanoa yleisölle että helvettiäkö tuijotatte. Antakaa mun olla rauhassa. Tietysti tällaisen yleisö aistii ja tunsin huonoa omaatuntoa laskuttaa tilaajaa. Tämä toistui muutaman kerran ja aloin vakavasti miettiä muuta keinoa elannon hankkimiseen. Keikat olivat muutenkin kiven alla laman takia ja niiden hankkiminen olisi vaatinut tavallista suurempaa aktiivisuutta.

Opiskelin Panostajaksi. Henkilöksi joka räjäyttää kallioita. Toimin seuraavat puolitoista vuotta maanrakennusfirmassa yleismiehenä. Koko aikana en ottanut edes korttipakkaa käteen. Taiteilijaelämä oli vaihtunut aamu viiden herätyksiin ja ulkotyöhön. Mutta en valittanut.Aamu kuudelta pakkasessa lapiokourassa tuntui silloin hyvältä. Eikö Juha Miedolta kysytty joskus lääkettä nuorten masentuneisuuteen? Mieto vastasi että kirves kouraan ja metsään halkoja hakkaamaan. Kyllä ne masennukset sillä unohtuu… Tämä oli juuri sitä. Loistavaa terapiaa väsyneelle ja kyllästyneelle mielelle.

Rakennusmaailma vei mukaansa ja taikurin elämä tuntui yhä kaukaisemalta. Samoihin aikoihin erään huumetutkinnan yhteydessä hallustani löytyi ekstaasitabletteja. Ainetta,joka tuo hetkellisen hyvänolontunteen. Lehdet uutisoivat televisiosta tutun suosikkitaikurin alamäestä. Ja silloin tunsin entisen taikuriminäni viimeistään haalistuvan pois. Taikurivälineet siis pölyttyivät kaapissa ja suuntasin kiinnostukseni mm. kallioporausta kohtaan.

Olin pitkään kärsinyt selkäkivuista. Myönnettäköön että olen kohdellut sitä huonosti. Yhtenä ohjelmanumeronani laivalla oli pakkopaitavapautuminen. Ilta toisensa jälkeen hakkasin itseni seinää vasten. En sen takia,että sitä olisi tarvittu paidasta vapautumiseen. Vaan sen takia,että se vain näytti hienolta. Silloin oireet ilmaantuivat. Nyt heiluin kuin heikkopäinen 45 kilon kalliopora käsissäni liukkailla kallioilla. Kehun ja kiitoksen perässä.Erään porauksen yhteykessä vihlaisi pahasti. Ja siitä alkoi todellinen helvetti. Selkä ei kestänyt enää mitään. Lassosin aamuisin kalsarit jalkaan. Lenkkasin kuin Notre Damen kellonsoittaja töihin. Ja jokainen hetki oli pelkää kipua. Välillä jalat vain katosivat alta. Kammottavinta oli kun tunto alkoi lähteä oikesta jalasta. Aluksi tuntui kuin olisi astunut jääkylmään lätäkköön. Sitten en tuntenut enää esim.kaasupoljinta autossa. Puutuminen nousi ylöspäin ja sitten alkoi alaruumis puutua ja paikat…minne sitä ei todellakaan toivoisi.

Työkaverit antoivat helpoimmat tehtävät minulle mutta tiesin,että tämä oli nyt toistaiseksi tässä. Diagnoosi kolmen nikaman rappeuma ja välilevytyrä tekivät minusta vanhan köpöttelevän miehen. Väillä oli hyviä kausia ja välillä vain makasin lattialla. Lääkkeet auttoivat suorittamaan arkiaskareet. Näin kului pitkään. Hyvää aikaa sinäänsä,sillä vietin paljon aikaa lasteni kanssa.

Fysioterapia kohensi oloani huomattavasti. Tunto palasi jalkaan, mutta tiesin että rakennuksille minusta ei enää olisi. Talousogelmat saivat minut esiintymään pitkästä aikaa erään autoliikkeen suuressa tilaisuudessa. Lievän paniikin vallassa kokosin tarvikkeitani. Olin lakannut pitämästä itseäni viihdyttäjänä. Osaisinko enää edes taikoa. Buuaavat kuitekin minut pois lavalta. Kun astuin estraadille kaikki kulki kuin itsestään. Oli kuin unessa surffaisin. Tunsin itseni tilannetajuiseksi ja hauskaksi. Yleisö piti minusta ja ennenkaikkea minä pidin itsestäni. Positiivinen energia oli palannut. Tämän jälkeen tein keikkoja aina kun se oli mahdollista. Parhaimmillaan/pahimmillaan esiintyjäkollegat nostivat minut estradille ja alas. Selkä ei antanut nousta 50cm korkuiselle lavalle. Kiitos Tatu ja Joni!Mutta se ei haitannut,sillä into oli palannut.

Tässä vielä Team-Riihimäki johon tulette jatkossakin törmäämään.