On hämmentävää, kuinka vähän ihmiset ymmärtävät taloudesta ottaen huomioon, miten paljon he ymmärtävät rakkaudesta. Mekanismit ja vaikuttimet ovat nimittäin molemmissa tismalleen samanlaiset.

Vapaa rakkaus vallitsee jokaisen saadessa itse päättää, kenen kanssa ryhtyy suhteeseen. Mitä enemmän vaihtoehtoja on tarjolla ja mitä matalampi kynnys on osallistua parinhakuun, sitä todennäköisempää on löytää toivomansa elämänkumppani, vaati se sitten vaikka nykäsmäiset 50 – 60 yritystä.

Komentotalous toimii toisin. Kylänvanhimmat sopivat avioliitoista keskenään ja ylläpitävät pakkokeinoja vapaata valintaa vastaan. Tytöille tehdään julmuutta, jos he erehtyvät vilkaisemaankaan naapurikylään päin. Harvahampaisten käppyrä-äijien naimaetuoikeuksia suojellaan kilpakosijoilta hintana muutama myötäjäisvuohi ja se, ettei parisuhteissa onni käy tasan.

Jos rakkauden määrä olisi jotenkin mitattavissa, voitaisiin verrata, kummassa järjestelmässä sitä syntyy enemmän: ihmisten joutuessa kilpailemaan vai asioista sovittaessa heidän mielipiteestään välittämättä. Sama Pepsi-testi on tosin toistettu taloudessakin vaikka kuinka monta kertaan, eikä tuloksia silti haluta uskoa.

Vapaaehtoisuus tuottaa nimittäin vääränlaista hyvää. Sellaista, jossa joku jää aina vähemmälle tai ilman.

Rakkaudessakin vapaudenrajoituksiin olisi helposti löydettävissä painavat, ihmissuojelulliset perusteet. Joittenkin onnen vastapainona joutuu joku muu alaskirjaamaan unelmiaan, kärsii sydänsuruissaan hulluntuskaa tai jää kokonaan yksin. Rakkaus jos mikä jaetaan kaikki tai ei mitään -periaatteella.

Silti kukaan henkisesti tätä vuosituhatta elävä ei halua rajoittaa laein, kenen tai keiden kanssa kukin saa pariutua.

Kirjoitukseni tapaavat käsitellä ristiriitoja, mutta tämä ristiriita ylittää ymmärrykseni. Miten rakkauden ideaaleina ovat säilyneetkin vapaus ja mahdollisuudet, rajojen rikkominen ja riskinotto, kun niitä muilla elämänaloilla pidetään väärinä, itsekkäinä ja yhteisöille vaarallisina tavoitteina? Miksi rakkauteen ei (luojan kiitos) haluta päästää tunkeutumaan ulkoista sääntelijää, jota ilman seuraisi muka sivilisaation romahdus tai kaiken rakkauden päätyminen pienen vahvimpien joukon käsiin?

Perin oudolla tavalla samat ihmiset, jotka pelkäävät ostaa torilta perunoita, ellei virkavirtanen ole niitä koemaistanut, uskaltautuvat sukeltelemaan toistensa intiimialueelle hygieniapassitta ja vaikka perseestä ei paista tarkastusinstanssin sertifioima hymynaamamerkki.

Se on outoa, koska samat he, jotka ymmärtävät vuosisadan rakkauksien syntyvän säännöistä huolimatta ja riskien huumassa, uskovat tosissaan kaupallisten menestystarinoiden ja kaikille piisaavan onnen putkahtavan jostain aatevanhaliston ja säännönpilkuttaja-akkojen perseenleimasimesta. Luulisi kenenlie kolme vuosikymmentä vesileima-arkkipinojen takaa maailmaa vaanineen konttorikutvosen tietävän tällöin meitä paremmin senkin, kuka on kullekin se oikea?

Ehkä rakkaus ei olekaan tärkeää kuten asiat, joihin on päätalollinen säännöksiä ja lakeja. Kuten raha, tai jos joku haluaa myydä toiselle työsuoritteen kauttaviiva itse pyytämänsä ahvenen. Tai oikeastaan kaikki vuorovaikutus, jossa ei pussata.

Tai kenties kerrankin on valittu kahdesta tiestä oikea. Tavoiteltaessa mahdollisimman monelle mahdollisimman hyvää voi joko pyrkiä minimoimaan kaikkinaisen mielipahan tai hyväksyä syvimmän ja polttavimman pettymyksen olemassaolon hintana mahdollisuudesta saavuttaa suurin onni.

Jokin outo voima saa ihmiset yhä luottamaan pärjäämiseen rakkaudessa samaan aikaan, kun yhteiskunnat ohjautuvat kaikilla muilla elämänaloilla yhä voimakkaammin häviämistä pelkäävien toiveiden mukaan ja jättäen huomiotta voittamisesta tietävien tai siitä unelmoivien mielipiteet.

Ulkopuolista puuttumista kannattavat aina eniten ne, jotka ovat huolissaan virheellisesti omaisuutenaan pitämänsä puolesta. Romeo ja Julia eivät saa olla yhdessä, koska heidän vanhemmilleen tärkeämpää on jatkaa sukujen ikiaikaista lautastenpaiskontaa. Ali-Junttilan tanssilavan takana lätkitään etelän miestä lättyyn lokaation Corolla-keisarin ystävystön voimalla vierashurmaajan vilkuiltua paikallista Mervi-Aliciaa liian viekkaalla silmällä. Taksikuski-Jorman tai hotellijehu-Eevan huutaessa poliisivoimia estämään Uberin ja Airbnbn jalkautuminen, on se kuin Capuletien vaatimus taloyhtiölle kieltää parvekkeiden alla oleskelu.

Mustasukkaista vahtaamista perustellaan suojelulla vääriltä valinnoilta. Mitä jos joku onkin huijari? Ajaa Uber-taksilla sinut metsään ja keittää ruumiistasi makkarasipattia, syöttää sen hotellivieraille. Pelottelulla ohjataan mielipahan minimoinnin tielle, jossa tapaa sekoittua, kenen mielipahasta oikein puhutaan. Partakäppyrä jää läheisyyttä paitsi, jos taka-bukaranialaiset tytöt päästetään päivänvaloon. Jormalta menee Uberin takia ansiotyö, ja Corolla-keisaria vasta vituttaakin.

Sekaan ulvahdetaan huoli sääntelyn hölläämistä seuraavasta täydestä anarkiasta kaikkien paneskellessa ristiin kuin viagra-viivoja vetäneet kaalikirvat. Että rakkaus häviää jokaisen vaihtaessa käsikynkkäläistä aina uuden tarjouksen tullen.

Mutta mikä edes olisi suurempi rakkaus kuin se, jota koetellaan jatkuvasti, ja joka silti kestää? Sellainen rakkaus, joka voi jatkaa elämäänsä voittamattomana vain jatkuvan uhan ja vertailun kautta, napsien voiton toisensa perään, kunnes elämä jättää lusikka-asennossa nukkuvat viimeiseen uneen.

Mikä ja kenen on oikeus sellaiseen puuttua oman harminsa nimissä?

En halua alentaa käsitystä romanttisesta rakkaudesta sanomalla sitä markkinataloudeksi. Mekanismit ja vaikuttimet ovat silti samanlaiset. Luonnonlait voittavat diaarinumeroiset lait.

Esiteltäessä naisjoukolle ja miksei miehillekin alajärveläinen vatsava aikamiespoika Erkki Rontiainen sekä portugalilainen jalkapalloilija Cristiano Ronaldo, huomattavasti suurempi joukko näkee jälkimmäisen kokeilunarvoisemmaksi deittikumppaniksi.

Epäoikeudenmukaista? Ehkä on. Ehkä ei. Silti jokainen hyväntahtoisinkin pyrkimys korjata lopputulosta Rontiaisen suvun toivomaan suuntaan rajaa kaikkien muiden vapautta valita mistä tai kenestä saa pitää.

Erkeille tavataan sanoa, että meressä riittää kyllä kalaa. Aina tulee uusia tilaisuuksia. Käy lenkillä, vaihda hiustyyli, pysy kuitenkin itsenäsi.

Rakkaudesta puhuttaessa niin saa sanoa. Saa olla optimisti.

Vaikka rakkauden määrä ei ole mitattavissa, suurimman rakkauden suurimmalle määrälle ihmisiä tiedetään syntyvän käskemättä ja vaatien myös menetysten kestämistä. Ehkä näin on, koska rakkaus sittenkin on tärkeää, eikä sen pilaamista sivusta puuttumalla sallita kuten talouden – eli  ihmisten välisen vuorovaikutuksen, jossa ei pussata.