 Thomas Taussi ke 28.05.2014 |
Johtava itävaltalaisen koulukunnan taloustieteilijä Hans-Hermann Hoppe vieraili Suomessa toukokuun alussa. Suomalaisen yleisön pääkohtia olivat 8.5. Aalto-yliopiston Chydenian tiloissa pidetty luento valtiovallasta ja rahasta sekä 9.5. Uuden ylioppilastalon tiloissa pidetty luento libertaarista ulkopolitiikasta. Molempien tapahtumien jälkeen osallistuin Hoppen illallisseurueeseen, ja minulle tarjoutui silloin tällöin mahdollisuuksia keskustella hänen kanssaan myös vähemmän hektisessä ympäristössä. Nuo kolme päivää olivat todella tapahtumarikkaita ja mieleenpainuvia. Niistä riittäisi enemmänkin kerrottavaa, mutta tähän blogitekstiin olen pyrkinyt kokoamaan pintapuolisesti olennaiset Hoppen esille tuomat ajatukset.
Money and State Aalto-yliopiston Helsingin kauppakorkeakoulun laskentatoimen ja rahoituksen laitoksen rakennuksessa Chydeniassa järjestettiin vajaan kahden tunnin Hoppe-tilaisuus. Olen istunut samassa salissa ehkä eniten koko opiskeluaikanani. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt tilaa yhtä täynnä puhtaasta mielenkiinnosta paikalle saapuneita nuoria aikuisia. Tällä kertaa luennon aiheena ei ollut mitään niin spesifiä kuin toimintokustannuslaskenta, tilinpäätöksen tunnuslukuanalyysi tai yrityksen pääomarakenne, vaan valtion anatomia ja rahan rooli. Siinä yhdistyi yhteiskuntatiede ja talousteoria.
Noin puolet tilaisuudesta oli varattu Hoppen alustukselle, joka oli kauppatieteellisestä yksityiskohtaisuudesta poiketen myös yhteiskunnallinen ja rajoja ylittävä. Toki mm. valtion fiskaalista roolia, keskuspankin ja liikepankkien suhdetta sekä suhdannevaihteluja on käsitelty kauppakorkeakoulunkin kursseilla, mutta yleensä toisistaan irrallaan vailla kokoavaa yhteiskunnallista teoriaa. Vasta Hoppen luennon myötä pääsin todistamaan, että kauppakorkeakoulunkin tiloissa on nyt käsitelty edellä mainittuja aiheita kokonaisvaltaisesti ja edistyneellä yhteiskuntafilosofialla.
Jälkimmäinen osa tilaisuudesta oli varattu keskustelulle ja kysymyksille. Hoppen kanssakeskustelijana toimi Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun rahoituksen professori Vesa Puttonen. Hänen positionsa ei ollut lähtökohtaisesti samalla puolella Hoppen kanssa, eikä toisaalta myöskään häntä vastaan. Keskustelu oli antoisaa seurattavaa, sillä Puttonen asetti kysymyksensä juuri siitä näkökulmasta, ettei hänellä ollut vahvoja ennakkoasenteita tai -käsityksiä, vaan ennen kaikkea rahoitusalan asiantuntemusta ja sellaisia ajatuksia yhteiskunnasta, joita merkittävällä akateemisella talousihmisellä Suomessa voi olettaa olevan. Jos Puttosen tilalla olisi ollut Hoppen talousteoriaan tutustunut hanakka kriitikko, keskustelu olisi saattanut kehittyä nopeasti erittäin hienojakoiseksi pudottaen kelkasta suuren osan yleisöstä. Toisaalta omat kokemukseni Hoppen edustaman ajattelusuunnan kohtaamasta kritiikistä ovat niin täynnä virheellisiä ennakko-oletuksia, että keskustelun rakentaminen sellaiselle pohjalle olisi ollut kaikkein vähiten haluttava vaihtoehto. Puttosen esittämät kysymykset ohjasivat keskustelua pelkästä rahateoriasta laajemmalle, mikä lisäsi keskustelun mielenkiintoa ja saattoi tarjota kokeneemmillekin uusia oivalluksia.
 Hans-Hermann Hoppe ja rahoituksen professori Vesa Puttonen keskustelemassa Chydeniassa yleisön edessä alustuksen jälkeen 8.5.
Alustus alkoi valtion määrittelemisestä. Misesiläisen määritelmän, ”pakottamisen ja velvoittamisen mekanismin” lisäksi Hoppe korosti, että valtio viime kädessä ratkaisee riitatilanteissa sen, mikä on oikein ja väärin. Tietenkin myös se on valtiollinen kysymys, mitkä ovat puuttumisen arvoisia ristiriitoja ja konflikteja. Valtion määritelmän jälkeen logiikka lähti rakentumaan valtion tarpeesta ja sen taustalla vaikuttavista intresseistä eri keinoihin rahoittaa sen menoja. Yksi olennainen keino historiassa on ollut julkisesti yksinoikeutettu keskuspankki ja sen setelirahoitus. Sen myötä käsittelyssä oli myös hyödykeraha 100% talletusreservillä ja osittaisreservillä sekä hyödykkeistä irrotettu paperiraha, fiat.
Hoppe painotti monta kertaa sitä, ettei rahakantaa laajentamalla voi vaurastuttaa yhteiskuntaa. Tästä käsityksestä kiistellään akateemisessa maailmassa kuin myös politiikassakin. Hoppen mukaan kyse on pikemminkin varallisuuden jakamisesta ja tuotantorakenteen vääristämisestä. Jo tässä vaiheessa käsiteltiin hieman laajemmin Hoppen yhteiskunnallista realismia intressiryhmistä ja ihmisten kannustimista. Kukaan merkittävä akateeminen tai poliittinen toimija ei ole neutraali keskusteluun liittyville intresseille. Setelirahoitus parantaa siitä hyötyvän asemaa ja tuo myös valtaa. Heillä taas on enemmän varaa ja kannustimia tukea juuri niitä poliittisia ja akateemisia toimijoita sekä instituutioita, jotka puolustavat kyseistä mallia. Kannustimet toimivat samalla tavalla myös valtion budjetin kohdalla. Julkisella vallalla on kannustimet tukea juuri niitä toimijoita, jotka suhtautuvat julkiseen valtaan ja sen nykyisiin tehtäviin myönteisesti.
Valtioilla on Hoppen mukaan vahvoja universaaleja piirteitä, jotka jäävät helposti ymmärtämättä pintapuolisten erojen takia. Yksi olennainen ero on yhteiskunnassa yleisesti jaettu käsitys ja vaatimus tasa-arvosta sekä demokratiasta. Esimerkiksi Suomi, Yhdysvallat ja Venäjä voidaan laittaa karkeasti järjestykseen sen mukaan. Suomessa massiivinen julkinen budjetti jakautuu hyvin laajalle, ja politiikassa on selvä työnjako. Pohjoismaisessa demokratiassa puolueiden omat edunsaajat ovat hyvin laajoja. Venäjällä taas lännessä tunnettu malli demokratiasta ei kuulu yleisesti jaettuihin arvoihin, egalitarismista puhumattakaan. Julkisen vallan intressiryhmät ovat siellä hyvin pieniä, ja näitä kohden onkin jaettavana enemmän etuja ja valtaa. Yhdysvaltojen malli sijoittuu Suomen ja Venäjän välille, sillä julkiset hyödyt jakautuvat epätasaisuudestaan huolimatta kuitenkin laajemmalle. Toisaalta yhdysvaltalaisen rahoitussektorin ja sotateollisen kompleksin tyyppisiä ilmiöitä ei esimerksi Suomesta löydy läheskään samassa mittakaavassa.
Autio saari
Palataan vielä hetkeksi takaisin pelkkään talousteoriaan. Mieleeni jäi erityisesti Hoppen lainaama sovelluskelpoinen ja havainnollistava Robinson Crusoe -esimerkki inflaation vaikutuksista suhdannevaihteluihin. Jos autiolla saarella asuva Crusoe ja Perjantai kalastavat käsin, sillä tulee juuri ja juuri toimeen. Perjantai päättää tehdä verkon, jonka avulla kalastaminen on tuottoisampaa. Verkon tekeminen vaatii aikaa, jota ei voi käyttää ruoan hankintaan, käsin kalastamiseen. On siis lainattava ruokaa Crusoelta ja sovittava sen maksamisesta takaisin esim. koron kera.
Ruoka on esimerkki hyödykkeestä, joka on puolestaan reaalista varallisuutta. Historiassakin on ollut tapana sitoa helpommin käsiteltävä paperiraha ihmisten arvostamiin hyödykkeisiin kuten jalometalleihin. Misesiläinen rahan regressioteoreema pitää hyödykepohjaisuutta ratkaisevana vaiheena sille, että ihmiset ottavat tai ovat ylipäätään ottaneet rahan vaihdon välineenä käyttöön niin laajasti. Jos nimellistä rahaa lisätään kiertoon ilman niiden arvoa takaavien hyödykkeiden lisäystä, kyse on rahan inflatoimisesta. Nimellisen rahan määrähän ei itsessään poista reaalista niukkuutta. Jos vaikkapa Crusoe antaa Perjantaille viisi kalaan oikeuttavaa seteliä, mutta kykenee tarjoamaan vain kaksi, inflaatiolla on vaikutuksia myös bisnessykliin.
Kun Perjantai tekee verkkoa ja hänelle tulee nälkä, raha ei auta täyttämään hänen vatsaansa. Tarvitaan reaalisia hyödykkeitä. Kun Perjantai ei saa viidellä kalaan oikeuttavalla setelillään viittä kalaa, hän joutuu jättämään verkon tekemisen sikseen ja kalastamaan itse. Verkko jää tekemättä, ja siihen upotettu aika on hukkaan heitettyä. Crusoe ei välttämättä tule saamaan takaisin edes niitä kahta kalaa, jotka Perjantai on häneltä ehtinyt lunastaa. Tässä oletettiin, että käsin kalastaminen on työlästä ja tehotonta, minkä takia verkon tekeminen ylipäätään houkutteli.
Yritysten investointihankkeet ovat paljon monimutkaisempia, mutta samat piirteet pätevät niihinkin. Hankkeet toteutetaan reaalisilla resursseilla, kuten työvoimalla ja materiaaleilla, joiden niukkuutta nimellisen rahamäärän lisääminen ei helpota. Ennen pitkää nimellisen rahamäärän kasvu välittyy hintoihin, ja hinnat nousevat. Tällöin investointilaskelmiin joudutaan tekemään korjauksia, jotka heikentävät odotettavissa olevia tuottoja. Yhä useampia hankkeita osoittautuu kannattamattomiksi. Jotkut niistä saatetaan loppuun, ja jotkut niistä keskeytetään. Resurssit, jotka on sidottu yhteen kapeaan käyttötarkoitukseen, eivät ole helposti muutettavissa toiseen tarkoitukseen ilman mittavia lisäkustannuksia.
Rahakannan laajentaminen ja rahapoliittinen inflatorinen elvytys ovat houkuttelevia poliittisia vaihtoehtoja oikeastaan kaikissa merkittävissä poliittisissa ryhmissä. Jopa vasemmistossa valmiiksi kireän verotuksen kiristäminen ei ole enää itsestäänselvä patenttiratkaisu. Suomessa jaetaan myös laajasti intressit pyrkiä säilyttämään luottoluokitus välttämällä ”ylimääräistä” velkaantumista. Paine tulee kohdistumaan Euroopan keskuspankkiin. Hoppen osoittamat piirteet osittaisreservijärjestelmästä sekä ylipäätään sillä suoritettaviksi toivotuista inflatorisista operaatioista säilyvät ajankohtaisina ja relevantteina eurovaalien jälkeenkin.
 Illallinen ravintola Teatterissa Money and State -luennon jälkeen.
 Intensiivisempi keskustelu perjantai-iltana 9.5. Keskusteluissa sivuttiin mm. tieteellisten paradigmojen kehitystä, taloustieteen historiaa sekä julkisen sektorin kannustimia näin muutamia mainitakseni.
Unohtumaton kokemus!
|
|
Thomas Taussi su 27.04.2014 |
Kansainvälisesti tunnettu itävaltalaisen koulukunnan taloustieteilijä ja yhteiskuntafilosofi Hans-Hermann Hoppe saapuu Helsinkiin toukokuun alussa. Hän pitää esitelmän rahan ja julkisen vallan suhteesta, jonka jälkeen keskusteluun osallistuvat myös Liberan tutkimusjohtaja Elina Lepomäki sekä Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun rahoituksen professori Vesa Puttonen. Mikä olisikaan sopivampi paikka tilaisuudelle kuin suomalaisen talousliberalismin isän Anders Chydeniuksen (1729-1803) mukaan nimetty Aalto-yliopiston laskentatoimen ja rahoituksen laitoksen rakennus nimeltä Chydenia. Tilaisuus on avoin kaikille.
Saksalaissyntyinen tohtori ja eläkkeellä oleva professori on tunnettu yhdysvaltalaisen Ludwig von Mises -instituutin johtavana hahmona ja jyrkkänä valtiojohtoisuuden, sekatalouden sekä demokratian kriitikkona. Hänen kirjoituksensa ja kirjansa ovat pitäneet yllä 1900-luvun itävaltalaisen koulukunnan talousajattelua sekä libertaaria yhteiskuntafilosofiaa. Lisäksi Hoppe on edeltäjiensä pohjalta myös suurta lisäarvoa. Hoppe oli mm. edesmenneen Murray Rothbardin (1926-1995) oppipoika ja läheinen ystävä. (Ludwig von Mises vastaavasti mentoroi aikoinaan Rothbardia.)
 Tapahtuman Facebook-sivulta:
Hoppen tunnetuimpia aiheita ovat omistusoikeus ja argumentaatioetiikka, prakseologia ja taloustieteen metodologia, yhteiskuntajärjestelmien analyysi, demokratian kritiikki sekä rahateoria. Lisäksi Hoppe on soveltanut yhteiskuntafilosofista ja taloustieteellistä ajatteluaan muitakin elämän osa-alueita käsittelevissä kirjoituksissaan. Hänen ajattelunsa on myös jakanut ihmisiä itävaltalaisen taloustieteen ja libertaarienkin piireissä. Kyseessä on siis merkillinen henkilö, johon aiheesta kiinnostuneilla on ainutkertainen mahdollisuus tutustua myös kuuntelemalla häntä livenä.
Talouden perusteet -sivustolla on Hoppen artikkeleita suomeksi:
|
|
Thomas Taussi ma 31.03.2014 |
Kirjoitin Uuden Suomen puolella kommenttia äskettäin julkisessa keskustelussa lyhyesti olleesta maisteriverosta:
Nyt puhutaan vaihteeksi koulutuksesta. Ajatuspaja Liberan viikon vieraana haastattelun antanut professorina ja yliopiston rehtorina toiminut Kari Raivio esitti ajatuksen maisteriverosta, jolla veronmaksajien rahoista koulutuksen saaneet ja menestyneet laitettaisiin maksamaan koulutuksensa takaisin. Ajatus herätti huomiota, ja siitä uutisoitiin mm. Talouselämä-lehdessä sekä sosiaalisen median säikeissä. Keskustelu maisteriverosta haastaa väkisinkin miettimään yleisemmällä tasolla yhteiskunnan tarjoaman koulutuksen hyötyjä ja kustannuksia.
Tapaus tuo osuvasti ilmi kontekstin suuren merkityksen idean vastaanoton kannalta. Ensimmäisen kerran luin maisteriverosta demareiden ideana vuosia sitten ollessani vielä lukiossa. Vastaavasti tällä hetkellä, kun jo omienkin maisteriopintojeni alku häämöttää kuukausien päässä, maisterivero on saanut Liberan tarjoaman puheenvuoron myötä oikeistolaisemman ja liberaalimman sävyn. Mikään yksittäinen ideologia ei voi omia ideaa yhteiskunnalta saadun edun maksamisesta takaisin. Vastikkeettomuuteen verrattuna vastikkeellisuus on lähempänä liberalismina tunnettua ajatusta vapaudesta ja vastuusta, vaikka tässä tapauksessa kyse onkin lähtökohtaisesti kollektivistisesta edusta.
Korkeamman asteen koulutuspalvelun tuottaminen maksaa nykyisellään tuntuvasti. Merkittävimpiä eroja ilmenee kuitenkin siinä, missä suhteessa koulutus maksaa itsensä takaisin. Maisteriveron olisi tarkoitus rokottaa niitä, jotka ovat päättäneet hankkia yhteiskunnan tuen vastineeksi niin hyödyllisiä taitoja, että viime kädessä suoraan tai välillisesti markkinoilla ostava asiakas on valmis maksamaan niistä enemmän. Todellisuudessa julkisen sektorin toimeksiannot ja itsessään julkisen sektorin merkittävä koko vähentävät tietoa siitä, mistä ihmiset olisivat itse aidosti valmiita maksamaan.
Asian voisi nähdä niinkin, että keskimääräisesti korkeammin palkattuihin ja koulutustaan vastaaviin töihin työllistyvät maisterit joutuisivat kustantamaan nekin maisteritutkinnot, jotka eivät avaa työmarkkinoilla suurempia ovia – siis tee sitä, minkä lievästikin järkevä opiskelija mieltäisi koulutuksen tehtäväksi. Voin vain kuvitella, miten yliopiston puolella opiskelleet teoreettisempien aineiden osaajat ottavat idean jokseenkin myönteisesti vastaan kuten melkein minkä tahansa taloudellisen kollektivismin menneisyydessä. Vastaavasti mm. talouden ja teknillisen puolen korkeakouluissa opiskelleiden keskuudessa idea kohtaa jyrkempää vastustusta.
On ymmärrettävää, että väkisin yhteisistä varoista tarjotuista niukoista tutkinnoista halutaan periä kustannukset takaisin silloin, kun se on mahdollista. Se, että vain ne henkilöt, jotka ovat päättäneet valita itselleen ja koko yhteiskunnalle tuottoisamman tutkinnon laitettaisiin kantamaan suurempi taakka, ei korjaa resurssien virheellisen kohdistamisen ongelmaa. Resursseja siis käytettäisiin edelleen sellaisiin tutkintoihin, jotka eivät maksaisi itseään takaisin. Maisterivero ei lisäisi kannustimia suorittaa vähemmän itsensä takaisin maksavan tutkinnon sijaan paremmin itsensä takaisin maksavaa tutkintoa.
Kyseenalaistan siis koulutuksen pyhyyden ja yleishyödyllisyyden, mikä on silta suurempaan keskusteluun koulutuksen funktiosta. Puhutaan, että Suomen olisi investoitava koulutukseen, jotta maassa olisi osaavaa työvoimaa. Koulutus ei ole suoraan sama asia kuin osaava työvoima. Se ei myöskään ole homogeeninen kategoria. Koulutusta ei voi verrata tasalaatuiseksi eikä edes vaihtelevan laatuiseksi prosessiksi, joka tuottaisi annetuista tuotantopanoksista vaihtelevan tasoisia hyödyllisiä valmiuksia. Taloustieteellisesti ajateltuna hyöty on subjektiivista. Politiikassa puhutaan yhteisestä, yhteiskunnallisesta hyödystä juuri koulutuksen kohdalla. Sille hyödylle ei ole kriteerejä, vaan kaikki koulutus nähdään kuin uskonnollisella asennoitumisella myönteiseksi. Voidaan nähdä, että takaisinmaksukyvyltään heikompienkin tutkintojen kohdalla uskotaan sattumiin, joiden epätodennäköisyyksiä ei haluta edes arvioida.
Kaikki opiskelu ei vain ole kustannuksiin verrattuna hyödyllistä. Tiettyjen opetettavien tietojen ja taitojen vähäistä kysyntää markkinoilla yritetäänkin usein peitellä yleissivistyksellä. Monia yleissivistäviä tutkintoja varten pyritään myös järjestämään teennäisesti julkista tilausta. Itse arvostan yleissivistystä aivan valtavasti. Minua monesti turhauttaa se, miten monet korkeastikin koulutetut osaajat eivät ole kiinnostuneet asioista omaa kapeaa erikoistumistaan laajemmin. Näen yleissivistyksen pikemminkin henkilökohtaiseksi ihanteeksi ja hyveeksi sen sijaan, että se olisi jonkun muun ylhäältä määräämä itseisarvo.
Koulutus tulisi nähdä enemmänkin opiskelijalle kohdistuvana palveluna, tuotteena ja investointina. Vertaus ei kuitenkaan ole täydellinen, jos investoiva taho ei itse ole vastuussa uhraamansa ajan lisäksi myös laskun maksamisesta. On jopa harmillista, jos nuorelle ja kokemattomalle opiskelijalle tarjotaan yhteisistä varoista etu opiskella aineita, jotka eivät olennaisesti paranna työelämän valmiuksia, mutta joille on joskus nähty ”yhteiskunnallista merkitystä”. Siinä ei ole kyse investoinnista yhtään mihinkään.
Pohjimmiltaan maisteriveron takana on ajatus, että juuri edun saaja maksaa valtiolle takaisin siinä vaiheessa, kun etu realisoituu. Miksi ainoastaan maisterikoulutuksesta tulisi maksaa korvamerkitysti takaisin? Miksei julkisia menoja pyritä kohdistamaan enemmänkin käyttäjä- ja hyötyjäperusteisesti? Vastauksena on todennäköisesti se, ettei lisääntynyt byrokratia maksaisi takaisin hyödyissä. Tosin meillä vallitsee jo tällä hetkellä yksi maailman korkeimmista veroasteista, jonka progressio ja erilaiset solidaarisuuslisät verottavat erityisesti niitä, jotka ovat hyötyneet koulutuksestaan. Tosiasiassa ehdotetun kaltainen maisterivero on jo pitkälti erottamaton osa vallitsevaa verojärjestelmää. Erotuksena on ainoastaan se, jos onnistuu menestymään ilman koulutusta. Liberaalisti ajateltuna maisteriveron ottaminen käyttöön nykyisen järjestelmän päälle olisi kehitystä huonompaan suuntaan. Maisteriveron kaltainen julkisten etujen kohdistaminen voisi olla kohtuullista, mikäli verojärjestelmän perusta olisi tasaisessa prosentissa, ja lisävero olisi saadun palvelun kustannuksiin suhteutettu kiinteä lisäsumma prosentin sijaan.
Palataan vielä lyhyesti maisteriveroon. Se olisi käytännön toteuttamisen kannalta erittäin haasteellinen monien välttämättömien kiistanalaisten määritelmien johdosta. Voisiko esimerkiksi akateemisesta tutkinnostaan luopua vapaaehtoisesti? Entä jos työntekijä tai yrittäjä rikastuu toiminnalla, joka ei millään tavalla liity käytyihin yliopistokursseihin? Entä jos se liittyy vain vähän, mutta jonkin verran kuitenkin? Mihin tulisi vetää raja? Entä opintonsa kesken jättäneet? Voidaanko tietty osuus vaadittavista kursseista nähdä perusteeksi verolle, vai vedetäänkö raja suoraan tutkintotodistuksen hakemiseen? Voisin kuvitella, miten tietotaidoltaan maisterin tasoiset veroja välttelevät osaajat hankkisivat suoritusotteen käymistään kursseista ja selittäisivät työnantajalle olevansa kurssia tai todistusta vaille valmiita maistereita. Kyllä diplomi-insinöörin tutkintoon vaadittavia kursseja tarpeeksi suorittanut työnhakija kykenee vastaamaan osaamista kartoittaviin alan kysymyksiin vakuuttavasti. Yksityisellä sektorilla ymmärrys kohdistuisi varmasti enemmän osaajaan kuin verottajaan. Jos tuosta skenaariosta täytyisi etsiä hyvä puoli, niin ainakin yksityisen sektorin kiinnostavuus työnantajana nousisi, mikä olisi sentään erittäin kaivattua.
Nyt puhutaan vaihteeksi koulutuksesta. Ajatuspaja Liberan viikon vieraana haastattelun antanut professorina ja yliopiston rehtorina toiminut Kari Raivio esitti ajatuksen maisteriverosta, jolla veronmaksajien rahoista koulutuksen saaneet ja menestyneet laitettaisiin maksamaan koulutuksensa takaisin. Ajatus herätti huomiota, ja siitä uutisoitiin mm. Talouselämä-lehdessä sekä sosiaalisen median säikeissä. Keskustelu maisteriverosta haastaa väkisinkin miettimään yleisemmällä tasolla yhteiskunnan tarjoaman koulutuksen hyötyjä ja kustannuksia.
Tapaus tuo osuvasti ilmi kontekstin suuren merkityksen idean vastaanoton kannalta. Ensimmäisen kerran luin maisteriverosta demareiden ideana vuosia sitten ollessani vielä lukiossa. Vastaavasti tällä hetkellä, kun jo omienkin maisteriopintojeni alku häämöttää kuukausien päässä, maisterivero on saanut Liberan tarjoaman puheenvuoron myötä oikeistolaisemman ja liberaalimman sävyn. Mikään yksittäinen ideologia ei voi omia ideaa yhteiskunnalta saadun edun maksamisesta takaisin. Vastikkeettomuuteen verrattuna vastikkeellisuus on lähempänä liberalismina tunnettua ajatusta vapaudesta ja vastuusta, vaikka tässä tapauksessa kyse onkin lähtökohtaisesti kollektivistisesta edusta.
Korkeamman asteen koulutuspalvelun tuottaminen maksaa nykyisellään tuntuvasti. Merkittävimpiä eroja ilmenee kuitenkin siinä, missä suhteessa koulutus maksaa itsensä takaisin. Maisteriveron olisi tarkoitus rokottaa niitä, jotka ovat päättäneet hankkia yhteiskunnan tuen vastineeksi niin hyödyllisiä taitoja, että viime kädessä suoraan tai välillisesti markkinoilla ostava asiakas on valmis maksamaan niistä enemmän. Todellisuudessa julkisen sektorin toimeksiannot ja itsessään julkisen sektorin merkittävä koko vähentävät tietoa siitä, mistä ihmiset olisivat itse aidosti valmiita maksamaan.
Asian voisi nähdä niinkin, että keskimääräisesti korkeammin palkattuihin ja koulutustaan vastaaviin töihin työllistyvät maisterit joutuisivat kustantamaan nekin maisteritutkinnot, jotka eivät avaa työmarkkinoilla suurempia ovia – siis tee sitä, minkä lievästikin järkevä opiskelija mieltäisi koulutuksen tehtäväksi. Voin vain kuvitella, miten yliopiston puolella opiskelleet teoreettisempien aineiden osaajat ottavat idean jokseenkin myönteisesti vastaan kuten melkein minkä tahansa taloudellisen kollektivismin menneisyydessä. Vastaavasti mm. talouden ja teknillisen puolen korkeakouluissa opiskelleiden keskuudessa idea kohtaa jyrkempää vastustusta.
On ymmärrettävää, että väkisin yhteisistä varoista tarjotuista niukoista tutkinnoista halutaan periä kustannukset takaisin silloin, kun se on mahdollista. Se, että vain ne henkilöt, jotka ovat päättäneet valita itselleen ja koko yhteiskunnalle tuottoisamman tutkinnon laitettaisiin kantamaan suurempi taakka, ei korjaa resurssien virheellisen kohdistamisen ongelmaa. Resursseja siis käytettäisiin edelleen sellaisiin tutkintoihin, jotka eivät maksaisi itseään takaisin. Maisterivero ei lisäisi kannustimia suorittaa vähemmän itsensä takaisin maksavan tutkinnon sijaan paremmin itsensä takaisin maksavaa tutkintoa.
Kyseenalaistan siis koulutuksen pyhyyden ja yleishyödyllisyyden, mikä on silta suurempaan keskusteluun koulutuksen funktiosta. Puhutaan, että Suomen olisi investoitava koulutukseen, jotta maassa olisi osaavaa työvoimaa. Koulutus ei ole suoraan sama asia kuin osaava työvoima. Se ei myöskään ole homogeeninen kategoria. Koulutusta ei voi verrata tasalaatuiseksi eikä edes vaihtelevan laatuiseksi prosessiksi, joka tuottaisi annetuista tuotantopanoksista vaihtelevan tasoisia hyödyllisiä valmiuksia. Taloustieteellisesti ajateltuna hyöty on subjektiivista. Politiikassa puhutaan yhteisestä, yhteiskunnallisesta hyödystä juuri koulutuksen kohdalla. Sille hyödylle ei ole kriteerejä, vaan kaikki koulutus nähdään kuin uskonnollisella asennoitumisella myönteiseksi. Voidaan nähdä, että takaisinmaksukyvyltään heikompienkin tutkintojen kohdalla uskotaan sattumiin, joiden epätodennäköisyyksiä ei haluta edes arvioida.
Kaikki opiskelu ei vain ole kustannuksiin verrattuna hyödyllistä. Tiettyjen opetettavien tietojen ja taitojen vähäistä kysyntää markkinoilla yritetäänkin usein peitellä yleissivistyksellä. Monia yleissivistäviä tutkintoja varten pyritään myös järjestämään teennäisesti julkista tilausta. Itse arvostan yleissivistystä aivan valtavasti. Minua monesti turhauttaa se, miten monet korkeastikin koulutetut osaajat eivät ole kiinnostuneet asioista omaa kapeaa erikoistumistaan laajemmin. Näen yleissivistyksen pikemminkin henkilökohtaiseksi ihanteeksi ja hyveeksi sen sijaan, että se olisi jonkun muun ylhäältä määräämä itseisarvo.
Koulutus tulisi nähdä enemmänkin opiskelijalle kohdistuvana palveluna, tuotteena ja investointina. Vertaus ei kuitenkaan ole täydellinen, jos investoiva taho ei itse ole vastuussa uhraamansa ajan lisäksi myös laskun maksamisesta. On jopa harmillista, jos nuorelle ja kokemattomalle opiskelijalle tarjotaan yhteisistä varoista etu opiskella aineita, jotka eivät olennaisesti paranna työelämän valmiuksia, mutta joille on joskus nähty ”yhteiskunnallista merkitystä”. Siinä ei ole kyse investoinnista yhtään mihinkään.
Pohjimmiltaan maisteriveron takana on ajatus, että juuri edun saaja maksaa valtiolle takaisin siinä vaiheessa, kun etu realisoituu. Miksi ainoastaan maisterikoulutuksesta tulisi maksaa korvamerkitysti takaisin? Miksei julkisia menoja pyritä kohdistamaan enemmänkin käyttäjä- ja hyötyjäperusteisesti? Vastauksena on todennäköisesti se, ettei lisääntynyt byrokratia maksaisi takaisin hyödyissä. Tosin meillä vallitsee jo tällä hetkellä yksi maailman korkeimmista veroasteista, jonka progressio ja erilaiset solidaarisuuslisät verottavat erityisesti niitä, jotka ovat hyötyneet koulutuksestaan. Tosiasiassa ehdotetun kaltainen maisterivero on jo pitkälti erottamaton osa vallitsevaa verojärjestelmää. Erotuksena on ainoastaan se, jos onnistuu menestymään ilman koulutusta. Liberaalisti ajateltuna maisteriveron ottaminen käyttöön nykyisen järjestelmän päälle olisi kehitystä huonompaan suuntaan. Maisteriveron kaltainen julkisten etujen kohdistaminen voisi olla kohtuullista, mikäli verojärjestelmän perusta olisi tasaisessa prosentissa, ja lisävero olisi saadun palvelun kustannuksiin suhteutettu kiinteä lisäsumma prosentin sijaan.
Palataan vielä lyhyesti maisteriveroon. Se olisi käytännön toteuttamisen kannalta erittäin haasteellinen monien välttämättömien kiistanalaisten määritelmien johdosta. Voisiko esimerkiksi akateemisesta tutkinnostaan luopua vapaaehtoisesti? Entä jos työntekijä tai yrittäjä rikastuu toiminnalla, joka ei millään tavalla liity käytyihin yliopistokursseihin? Entä jos se liittyy vain vähän, mutta jonkin verran kuitenkin? Mihin tulisi vetää raja? Entä opintonsa kesken jättäneet? Voidaanko tietty osuus vaadittavista kursseista nähdä perusteeksi verolle, vai vedetäänkö raja suoraan tutkintotodistuksen hakemiseen? Voisin kuvitella, miten tietotaidoltaan maisterin tasoiset veroja välttelevät osaajat hankkisivat suoritusotteen käymistään kursseista ja selittäisivät työnantajalle olevansa kurssia tai todistusta vaille valmiita maistereita. Kyllä diplomi-insinöörin tutkintoon vaadittavia kursseja tarpeeksi suorittanut työnhakija kykenee vastaamaan osaamista kartoittaviin alan kysymyksiin vakuuttavasti. Yksityisellä sektorilla ymmärrys kohdistuisi varmasti enemmän osaajaan kuin verottajaan. Jos tuosta skenaariosta täytyisi etsiä hyvä puoli, niin ainakin yksityisen sektorin kiinnostavuus työnantajana nousisi, mikä olisi sentään erittäin kaivattua.
|
