Ote 3

Siinä suihkun alla, kun Linna-shampoo nipisteli iiriksiä kuin pakkanen porkkanan vartta, mä tiesin että nyt se rassi raivaa tiensä mun rintaan ja kohta mun paha veri kuohuu sen kellastuneen kaakelilattian kaadoissa. Mutta ei se lyönyt. Se vain pesi harvan tukkansa, kuivas munat ja lähti. Myöhemmin, kun me juotiin pajanessiä sen sellissä peltimukeista, se kaivoi kuvan esiin. Siinä kuvassa oli sen isä – sellainen jatkosodasta valmistunut ryssäntappaja; raaka, iso ja pitkävihainen.

- Äijän nimi oli Pentti ja sä olet sille elämäs velkaa, se sanoi. – Pena löi aina eikä kuunnellut koskaan. Mä en enää halua olla samanlainen. Tästä edes mä aion kuunnella mua ja sun kohdalla mä sanoin mulle, että et sä sitä nyssäkkää nyysinyt. Aika näyttää kumpi oli oikeassa, mä vai Pena, se totes.

Mietin, miten kiittäisin miestä, joka hakkasi pojastaan viittä vaille läpipahan. Mutta sitten muistin, että se makaa sen halvimman valkoisen puuristin katveessa Hietaniemen laitamilla ja nauttii hyvin ansaitusta mutta ennenaikaisesta eläkkeestä. Siitä, jonka se sen ainokainen poika sille myönsi. Siinä lienee kiitosta kerrakseen.

Kun mä illalla kymppiuutisten jälkeen sammutin lukuvalon ja käänsin sellille selkäni, niin mun käsi tärisi vähän. Kalman lahnaparvi, se siellä mun mieleni pohjamudissa, imeskeli matoa ja pompotti kohoa. Vielä ei oikein olleet syönnillään, senkun härnäsivät. Hyvin mä olin pelkoni salannut, mutta niin täällä pitääkin. Viimeisenä ennen kuin nukahdin, niin mietin vielä, että ihan sama mitä se Teurastaja sanoo, mutta mä en kyllä aio hivakkaa pitää perseessä.

Seuraavana päivänä sain idean. Mitä jos nyysisin remonttiryhmästä maalarinteippiä ja kiertäisin sitä reilusti ja väärinpäin, ylt ja ympäri sitä nyssäkkää. Silloin mulla olis teippipuoli pinnassa ja jos oikein kävis tuuri, niin saisin paketin pysymään kassien takana karvoissa kiinni. Se olis lähellä hivakkaa mutta ei kuitenkaan.

Ote 4

- Soitapa kuule tähän numeroon, sanoi pamppu, kun palasin lomilta Suomenlinnaan. Se ojensi mulle hailakanlilan post it -lapun, ja mä tiesin, että että nyt on joku kuollut. Se lappu poltti mun paljon pahaa tehnyttä kättä ja mä pelkäsin – ensimmäisen kerran vuosiin. Pelkäsin ja toivoin. Toivoin, että se olis meidän äijä, ja pelkäsin ettei olis.

Siinä mä seisoin, sielu sikiöasennossa Suomenlinnan työsiirtolan tuulisella pihalla. Näppäilin numeroita ja nielin kurkkuun karannutta kauhua. -Miika täällä, sanoin kun toisessa päässä vastattiin. Se oli mun äiti, mun tuskainen äiti, jonka hennoilla hartioilla ei taakka tahtonut pysyä. – Nyt se on ohi, se pääsi vihdoinkin parempaan paikkaan, se sanoi. Ja mä kuolin puoliksi. Puolet musta oli kuollut. Mun veli. Kulkuriveljeni Jan. Ja puolet musta sortui vasten sen puhelinkopin ruvelle raavittua pleksiä. – Älä vittu ämmä valehtele, mä sain sanottua äidilleni. – Ei se ole paremmassa paikassa, sitä ei vaan ole! Ja kun mä suljin sen luurin, niin mä tiesin, että joku maksaa – hengellään.

Niistä hautajaisista mä en muista juuri mitään. Paitsi että se arkku painoi liikaa. Eikä se pappi tiennyt paskaakaan, mistään. Ja että meidän äijä kysyi, voiko se viedä loput sillileivät mennessään Honkajoelle. Mä en vastannu.

Siitä on jo yli kymmenen vuotta, mutta siltikin mä väliin öisin mietin, että miksen mä tappanu sitä Orava-Teroa. Miksi se saa elää, kunnei se osaa. Eikä ansaitse. Sen käsissä on mun veljen verta ja musta on tullut niin vitun keskiluokkainen, että mä en pese niitä ysimillisellä puhtaaksi. Ei, kun mulla on nämä lapset ja niitten äitillä talo ja meillä kaikilla farmari-primera. Vittu mikä Jani-Petteri musta on tullut.