|
Miika Pettersson pe 23.05.2014 |
Marraskuussa 2010 keräsin kaikki rohkeuden rippeeni, ja kiipesin Comedy On The Rocks -treeniklubin lavalle ensimmäistä kertaa. Ja kuolin. Rappuja oli kolme ja maailmoja kaksi. Lavalla yksikään sen ulkopuolisista lainalaisuuksista ei ollut voimassa. Narikkaan jäi siviilisääty, sosiaalinen status ja eläkekertymä. Lavalla oli vain mies, mikrofoni ja kolmekymmentä sekuntia aikaa tehdä itsestään kiinnostava. Eikä se onnistunut. Minä yritin myydä itseäni hauskana miehenä mutta yleisö ei ostanut. En kuitenkaan lannistunut, vaan päätin yrittää viikon päästä uudelleen. Toinen keikkani oli yhtä surkea kuin ensimmäinen. Sen jälkeen päätin, että kokeilen vielä kerran ja jollei yleisö vieläkään suostu ymmärtämään kuinka hauska olen, niin annan olla. Siinä tapauksessa he eivät ole minua ansainneet. Vaikka ensimmäisen ja toisen keikan jälkeinen spontaani reaktioni oli että yleisö on väärässä ja minä oikeassa, niin päätin kuitenkin korjata ”myyntipuhettani”. Kolmatta keikkaani varten muokkasin viiden minuutin settini kokonaan uusiksi. Toimin pitkälti vaiston varaisesti ja lopputulos oli sikermä lyhyitä ja yllättäviä juttuja, joissa kaikissa oli selkeä rakenne. Harhaanjohtava alku + yllättävä isku = varmat naurut. Näin sen suunnittelin ja niin se meni. Kun nousin lavalle sen kolmannen kerran, niin kaikki oli taianomaista ensisekunneista lähtien. Minä syötin ja löin ja yleisö otti kopin. Me keinuimme yhdessä naurujen laineilla. Ja olin koukussa. Sen jälkeen kaikki meni nopeasti. Stand upin ovet avautuivat minulle ja olin tervetullut esiintymään kaikkialle. Tein alkuun lyhyitä, viidestä kymmeneen minuutin open mic -spotteja korvauksetta. Kesällä 2011 sain jo ns. puoliraha keikkoja, jotka olivat kestoltaan 15 minuuttia ja korvaukseltaan puolet perusspotin palkkiosta. Saman vuoden syksyllä pääsin mukaan koko maan kattavalle kiertueelle kera edesmenneen Pekka Jalavan, sittemmin tauolle jääneen Harri Lagströmin ja JP Kankaan. Kiertueen jälkeen jatkoin keikkailua klubeilla ja yksityis- sekä yritysjuhlissa kevääseen 2012, jolloin tuli aika lähteä linnaan. Edessä oli kaksi vuotta lusittavaa, eikä laji olisi enää sama kun sen pariin palaisin. Sitä en toki tiennyt tuolloin. Vankeusaikana säilytin kosketukseni stand upiin melko hyvin, koska pääsin siviilitöihin keikkamyyjäksi. Täten olin päivittäin tekemisissä koomikoiden ja tilaajien kanssa ja huomasin, että ajat muuttuivat. Kiristyvä taloustilanne ajoi ravintoloita ahtaalle, klubeja lopettiin kannattamattomina ja yritykset sekä yksityiset juhlivat harvemmin ja taustanauhojen kera. Syksyllä 2013 palasin koomikkona lavoille, tarkkaan ottaen takahuoneisiin, sillä lavalle olikin vaikea päästä. Klubeja oli jäljellä murto-osa, mikäli poisluetaan open mic – ja treeniklubit joilla esiintymisestä ei makseta. Jäljellä olevat klubit olivat suuria ja keskittyneet parille toimijalle, erityisesti Sami Hedbergin Showhouse -tuotantoyhtiölle. Sami oli koomikkona lyönyt lopullisesti läpi sillä välin kun minä olin linnassa. Yhtäkkiä stand upissa pyöritettiin miljoonaliikevaihtoa ja ansaittiin satoja tuhansia. Hienoa. Totta kai, ja ansaittua. Samin menestys perustui ja perustuu yleisösuosiolle. Samin komiikka vetoa niin moniin, että siitä tulee väkisinkin suurta bisnestä. Ei ole mitään järkeä heittää läppää kellaribaarissa, jos yleisöä riittää jäähallikiertueelle. Mutta asiaan liittyy muutakin, kuten se, että Samin suosio määrittelee stand upin. Toki stand upin yhteenlasketut yleisömäärät ovat rajusti nousseet, kiitos Samin työn, mutta samalla on muuttunut kuva siitä, mikä on stand upia. Musiikkitermein bluesista on tullut poppia, tai jopa eurodiscoa. Uusi, suuri yleisö pitää Samin esitystä normina ja tilaajat seuraavat luonnollisesti perässä. Ilman Samia on vaikea avata taka-hikiälle omaa klubia, eikä Sami taka-hikiälle tule, vaikka pyydetään, vaan hän tuo itse itsensä etu-hikiälle palloiluhalliin ja sinne menee yleisökin. Luonnollisesti. Ja hyvä niin. Sillä Samin he haluavat nähdäkin. Mutta samaan aikaan ne klubit, joille Sami ei ehdi, kuolevat. Eikä uusia synny. Sami on tietenkin syytön hänen suosionsa aiheuttamiin marginaalisiin lieveilmiöihin. Näin markkinatalouden, suosion ja median pyhä kolminaisuus toimii ja aina joskus joku siitä kärsii. Elämä ei ole reilu. Reilua ei myöskään ole se, jos Samin asemassa oleva henkilö kusee muitten päälle, ja pitää sitä reviirin merkkaamisena. Kuten kävi Apollo Roastien yhteydessä. Sami on jo pitkään ja menestyksekkäästi tuottanut stand upia Helsingin Apollossa ja samalla luonut paikasta komiikan ykkösmestan Helsingissä. Viime syksynä Apollosta lähestyttiin meitä, siis allekirjoittanutta ja tuotantoyhtiö Suomen Komiikkateollisuutta. Apollon johto oli pitkään halunnut lanseerata oman Roast -sarjan, jonka tuottamista he olivat tietojeni mukaan ensin tarjonneet Hedbergin Showhouse -yhtiölle. Sami&Co ei kuitenkaan aiheesta innostunut ja täten tarjous tuli meille. Me koimme sen haasteena ja mahdollisuutena, jonka otimme ilolla vastaan. Roasthan on stand upin ilkikurinen pikkuserkku ja siten kuin luotu Apolloon. So far so good. Kun sitten viime syksynä aloimme valmistelemaan tämän vuoden Apollo Roast -sarjaa, niin törmäsimme outoon ilmiöön. Koomikoita oli vaikea saada mukaan. Moni kieltäytyi ja syyt olivat hyvin epämääräisiä. Melko pian alkoi eri lähteistä tihkua tietoa, jonka mukaan koomikot pelkäsivät keikkojensa puolesta. Hedberg oli kokenut että hänen varpailleen oli astuttu ja siitä loukkaantuneena varoittanut koomikoita osallistumasta Apollo Roasteihin. Koska suomalaisessa stand upissa todellisuus on se, että monen koomikon toimeentulo on täysin riippuvainen Samin ja Showhousen tarjoamista keikoista, koomikoilla on tapana kuunnella Lauttasaaren Lumikkia, vaikka se tekeekin heistä älykääpiöitä. Yhden miehen talutusnuorassa kulkeminen on aika kaukana vapaan taiteilijan ideaalista, oli se lieka kuinka pitkä tahi luut miten mehukkaita tahansa. Huomionarvoista on, etteivät Sami ja Showhouse toiveistaan huolimatta ole onnistuneet monopolisoimaan stand upia, joten ao. toiminta hankaloittaa alan muita tuotantoyhtiöitä ja ennen kaikkea rajoittaa koomikoiden oikeuksia. Onneksi alalta löytyy kuitenkin niitäkin koomikoita, joilla on munaa ja munasarjaa. Tämän kevään neljä Apollo Roastia ovat olleet niin taiteellisia kuin yleisömenestyksiä. Ilta toisensa jälkeen on ulvottu naurusta. Huomenna, lauantaina 24.5., on vuorossa Teuvo Hakkarainen Roast joka tulee olemaan aivan huikea! Alkuun katsotaan porukalla Suomen peli ja sitten näytetään Viitasaaren poppaukolle mistä sateenkaarikana pissii. Lopuksi pitää kuitenkin sanoa se, että minä ymmärrän Samia. Hänen reaktionsa oli inhimillinen. Jossain kohtaa nousukiitoa ego turpoaa, ja sitä kuvittelee olevansa legenda, vaikka ei älynnytkään kuolla nuorena. Se on niin nähty ja sekin, mihin se johtaa. Itse uskon että Samista tulee stand upin Danny. Entinen nuorisoidoli, joka kuusikymppisenä kiertää Suomea jäähyväiskiertueella aavistuksen liian kireässä nahkapuvussa. Onnea sille tielle. |
















