Marraskuussa 2010 keräsin kaikki rohkeuden rippeeni, ja kiipesin Comedy On The Rocks -treeniklubin lavalle ensimmäistä kertaa. Ja kuolin. Rappuja oli kolme ja maailmoja kaksi. Lavalla yksikään sen ulkopuolisista lainalaisuuksista ei ollut voimassa. Narikkaan jäi siviilisääty, sosiaalinen status ja eläkekertymä. Lavalla oli vain mies, mikrofoni ja kolmekymmentä sekuntia aikaa tehdä itsestään kiinnostava. Eikä se onnistunut. Minä yritin myydä itseäni hauskana miehenä mutta yleisö ei ostanut. En kuitenkaan lannistunut, vaan päätin yrittää viikon päästä uudelleen. Toinen keikkani oli yhtä surkea kuin ensimmäinen. Sen jälkeen päätin, että kokeilen vielä kerran ja jollei yleisö vieläkään suostu ymmärtämään kuinka hauska olen, niin annan olla. Siinä tapauksessa he eivät ole minua ansainneet.

Vaikka ensimmäisen ja toisen keikan jälkeinen spontaani reaktioni oli että yleisö on väärässä ja minä oikeassa, niin päätin kuitenkin korjata ”myyntipuhettani”. Kolmatta keikkaani varten muokkasin viiden minuutin settini kokonaan uusiksi. Toimin pitkälti vaiston varaisesti ja lopputulos oli sikermä lyhyitä ja yllättäviä juttuja, joissa kaikissa oli selkeä rakenne. Harhaanjohtava alku + yllättävä isku = varmat naurut. Näin sen suunnittelin ja niin se meni. Kun nousin lavalle sen kolmannen kerran, niin kaikki oli taianomaista ensisekunneista lähtien. Minä syötin ja löin ja yleisö otti kopin. Me keinuimme yhdessä naurujen laineilla. Ja olin koukussa.

Sen jälkeen kaikki meni nopeasti. Stand upin ovet avautuivat minulle ja olin tervetullut esiintymään kaikkialle. Tein alkuun lyhyitä, viidestä kymmeneen minuutin open mic -spotteja korvauksetta. Kesällä 2011 sain jo ns. puoliraha keikkoja, jotka olivat kestoltaan 15 minuuttia ja korvaukseltaan puolet perusspotin palkkiosta. Saman vuoden syksyllä pääsin mukaan koko maan kattavalle kiertueelle kera edesmenneen Pekka Jalavan, sittemmin tauolle jääneen Harri Lagströmin ja JP Kankaan. Kiertueen jälkeen jatkoin keikkailua klubeilla ja yksityis- sekä yritysjuhlissa kevääseen 2012, jolloin tuli aika lähteä linnaan. Edessä oli kaksi vuotta lusittavaa, eikä laji olisi enää sama kun sen pariin palaisin. Sitä en toki tiennyt tuolloin.

Vankeusaikana säilytin kosketukseni stand upiin melko hyvin, koska pääsin siviilitöihin keikkamyyjäksi. Täten olin päivittäin tekemisissä koomikoiden ja tilaajien kanssa ja huomasin, että ajat muuttuivat. Kiristyvä taloustilanne ajoi ravintoloita ahtaalle, klubeja lopettiin kannattamattomina ja yritykset sekä yksityiset juhlivat harvemmin ja taustanauhojen kera.

Syksyllä 2013 palasin koomikkona lavoille, tarkkaan ottaen takahuoneisiin, sillä lavalle olikin vaikea päästä. Klubeja oli jäljellä murto-osa, mikäli poisluetaan open mic – ja treeniklubit joilla esiintymisestä ei makseta. Jäljellä olevat klubit olivat suuria ja keskittyneet parille toimijalle, erityisesti Sami Hedbergin Showhouse -tuotantoyhtiölle.

Sami oli koomikkona lyönyt lopullisesti läpi sillä välin kun minä olin linnassa. Yhtäkkiä stand upissa pyöritettiin miljoonaliikevaihtoa ja ansaittiin satoja tuhansia. Hienoa. Totta kai, ja ansaittua. Samin menestys perustui ja perustuu yleisösuosiolle. Samin komiikka vetoa niin moniin, että siitä tulee väkisinkin suurta bisnestä. Ei ole mitään järkeä heittää läppää kellaribaarissa, jos yleisöä riittää jäähallikiertueelle.

Mutta asiaan liittyy muutakin, kuten se, että Samin suosio määrittelee stand upin. Toki stand upin yhteenlasketut yleisömäärät ovat rajusti nousseet, kiitos Samin työn, mutta samalla on muuttunut kuva siitä, mikä on stand upia. Musiikkitermein bluesista on tullut poppia, tai jopa eurodiscoa. Uusi, suuri yleisö pitää Samin esitystä normina ja tilaajat seuraavat luonnollisesti perässä. Ilman Samia on vaikea avata taka-hikiälle omaa klubia, eikä Sami taka-hikiälle tule, vaikka pyydetään, vaan hän tuo itse itsensä etu-hikiälle palloiluhalliin ja sinne menee yleisökin. Luonnollisesti. Ja hyvä niin. Sillä Samin he haluavat nähdäkin. Mutta samaan aikaan ne klubit, joille Sami ei ehdi, kuolevat. Eikä uusia synny.

Sami on tietenkin syytön hänen suosionsa aiheuttamiin marginaalisiin lieveilmiöihin. Näin markkinatalouden, suosion ja median pyhä kolminaisuus toimii ja aina joskus joku siitä kärsii. Elämä ei ole reilu. Reilua ei myöskään ole se, jos Samin asemassa oleva henkilö kusee muitten päälle, ja pitää sitä reviirin merkkaamisena. Kuten kävi Apollo Roastien yhteydessä.

Sami on jo pitkään ja menestyksekkäästi tuottanut stand upia Helsingin Apollossa ja samalla luonut paikasta komiikan ykkösmestan Helsingissä. Viime syksynä Apollosta lähestyttiin meitä, siis allekirjoittanutta ja tuotantoyhtiö Suomen Komiikkateollisuutta. Apollon johto oli pitkään halunnut lanseerata oman Roast -sarjan, jonka tuottamista he olivat tietojeni mukaan ensin tarjonneet Hedbergin Showhouse -yhtiölle. Sami&Co ei kuitenkaan aiheesta innostunut ja täten tarjous tuli meille. Me koimme sen haasteena ja mahdollisuutena, jonka otimme ilolla vastaan. Roasthan on stand upin ilkikurinen pikkuserkku ja siten kuin luotu Apolloon. So far so good.

Kun sitten viime syksynä aloimme valmistelemaan tämän vuoden Apollo Roast -sarjaa, niin törmäsimme outoon ilmiöön. Koomikoita oli vaikea saada mukaan. Moni kieltäytyi ja syyt olivat hyvin epämääräisiä. Melko pian alkoi eri lähteistä tihkua tietoa, jonka mukaan koomikot pelkäsivät keikkojensa puolesta. Hedberg oli kokenut että hänen varpailleen oli astuttu ja siitä loukkaantuneena varoittanut koomikoita osallistumasta Apollo Roasteihin. Koska suomalaisessa stand upissa todellisuus on se, että monen koomikon toimeentulo on täysin riippuvainen Samin ja Showhousen tarjoamista keikoista, koomikoilla on tapana kuunnella Lauttasaaren Lumikkia, vaikka se tekeekin heistä älykääpiöitä. Yhden miehen talutusnuorassa kulkeminen on aika kaukana vapaan taiteilijan ideaalista, oli se lieka kuinka pitkä tahi luut miten mehukkaita tahansa. Huomionarvoista on, etteivät Sami ja Showhouse toiveistaan huolimatta ole onnistuneet monopolisoimaan stand upia, joten ao. toiminta hankaloittaa alan muita tuotantoyhtiöitä ja ennen kaikkea rajoittaa koomikoiden oikeuksia.

Onneksi alalta löytyy kuitenkin niitäkin koomikoita, joilla on munaa ja munasarjaa. Tämän kevään neljä Apollo Roastia ovat olleet niin taiteellisia kuin yleisömenestyksiä. Ilta toisensa jälkeen on ulvottu naurusta. Huomenna, lauantaina 24.5., on vuorossa Teuvo Hakkarainen Roast joka tulee olemaan aivan huikea! Alkuun katsotaan porukalla Suomen peli ja sitten näytetään Viitasaaren poppaukolle mistä sateenkaarikana pissii.

Lopuksi pitää kuitenkin sanoa se, että minä ymmärrän Samia. Hänen reaktionsa oli inhimillinen. Jossain kohtaa nousukiitoa ego turpoaa, ja sitä kuvittelee olevansa legenda, vaikka ei älynnytkään kuolla nuorena. Se on niin nähty ja sekin, mihin se johtaa. Itse uskon että Samista tulee stand upin Danny. Entinen nuorisoidoli, joka kuusikymppisenä kiertää Suomea jäähyväiskiertueella aavistuksen liian kireässä nahkapuvussa. Onnea sille tielle.

Mä näin kun se kuussatanen Fiat ajoi Hapuan suoraa Poriin päin ja tiesin, että ne kääntyy meille ja jotain tapahtuu. Ja siihen pihakaivon viereen ne kaarsi, Palmun Jounin vaimo ja se toinen matalampi nainen. Sisään tulivat kuin aurinko ja äiti jäi kuuntelemaan sitä jehovan sanaa, jota ne niin sujuvasti siteerasivat. Äijä ei ollu kotona, eikä tulossa.

En enää muista, kuinka monta kertaa ne kävi meillä ”tutkiskelemassa” mutta pian me jo ravattiin kirkonkylällä kokouksissa. Ja sitten konventeissa ja kohta mentiin kasteelle. Meistä oli tullut HC Jehovan täysjäseniä ja tulevaisuudessa häämötti ikuinen elämä paratiisissa. Ei paskempi diili seitsemän-vuotiaalle koulukiusatulle.

Mä niin uskoin siihen kaikkeen koko pienen pojan sielullani – kadotukseen ja pelastukseen. Pelkäsin jehovan kaiken näkeviä silmiä. Ja rakastin sitä, mitä se meille maan päälle toisi. Ensin piti kuitenkin sinnitellä, käydä kentällä, raivata tietä, viedä sanaa ja väistellä ”maallisia” ja varoa, ettei niitten paska tartu meidän pyhään hipiään.

Alkuun oli kivaa ja uusia kavereita. Tehtiin ja uskottiin yhdessä. Huomasin nopeasti oppivani raamattua ulkoa ja että se mielytti seurakunnan vanhimpia. Niinpä minä, pikkuvanha kiharatukka, istuin kokouksissa villaliivissä, kovat kaulassa ja korvat höröllä. Tomerasti viittasin aina ja kaikkeen. Puheitakin sain pitää ja kerran ottivat konventissa lavalle. Papukaijamerkki jäi saamatta. Mutta tonttipaikkaa paratiisista jo lupailivat.

En tiedä oliko se sitten ne kaikkivaltiaat äijät, isäpuoli etunenässä ja seurakunnan vanhimmat perässä, vaiko se viidessadas ovikellonsoitto, mutta jossakin kohtaa mua alko vituttamaan. Mä olin kakara mutta en mä ollu tyhmä. Mä näin läpi ja kuulin nurkan taa. Niitä tilanteita, jotka nakersi mun uskoa, oli monta. Me oltiin aina perseauki, mutta silti isäpuoli joka kokouksessa tiputti setelirahaa kolehtiin. Meillä ei veljen kanssa ollu edes kunnon talvikenkiä, ja kun me saatiin papalta lapikkaat, niin ne piti omin käsin heittää roskiin. Koska pappa pelas pasianssia ja ”se oli saatanasta”. Selkään tuli vanhan testamentin hengessä harva se päivä. Eniten vitutti hakea uusi vitsa, kun se eka jonka haki, oli isäpuolen mielestä liian pieni.

Ehkä kuitenkin pahinta oli se, ettei saanut puolustaa itseään, vaan piti kääntää toinen poski. Mä yritin, voi vittu, että mä yritin. Mä juoksin karkuun, kiersin kaukaa, pyysin anteeksi, annoin kumit ja kynät, otin turpaan ja autoin läksyissä. Mutta siihen kyllästyy, meinaan paratiisiin pyrkimiseen, jos sinne pitää mennä helvetin läpi. Sitten tuli se päivä, kun mä löysin väkivallan ja hukkasin jehovan. Välitunnilla otin yhden pahimmista kiusaajista sihtiin, juoksin kumoon ja potkin siltä kuset housuun. Se tuntui hyvältä ja toimi. Siitä eteenpäin sain olla rauhassa, kunhan silloin tällöin vilautin, että täältä pesee ja sen jälkeen nessulla pyyhkii.

Irti täysjäsenyydestä mä en päässyt kuitenkaan vielä, vaan hengailin mukana. Hengailin siihen asti, kun palasin takaisin äidin ja isäpuolen luo asuttuani kaksi vuotta isällä. Silloin mä olin viisitoista, mitta täysi ja jehova unohtunut. Ilmoitin kotona ääneen sen, mitä jo pitkään olivat epäilleet. Olin mennyt ”maailman mukaan”.

Äiti itki ja isäpuoli sätti – perussetti. Mutta minä olin epäuskossani luja, joten edessä oli oikeuskomitea. Se koostui kolmesta seurakunnan vanhimmasta, kolmesta äijästä, jotka olin kakarasta asti tuntenut. Kaksi niistä oli ihan ok ja se yksi oli hyvä. Sen kanssa olin onkinu, mopoillu, samoillu, marjastanu, kalastanu ja ajellu peltoautolla. Ja nyt mun piti kertoa sillekin totuus. Totuus, joka niille oli vale ja kuolemansynti.

Ja kun mä olin lopettanut, niin musta tuntu, että ne oli mulle kateeellisia. Kateellisia tytöistä ja tavoista ja vapaudesta. Ja siitä, ettei mun enää tarvinnut lyhentää paratiisitontin lainaa.

Ote 3

Siinä suihkun alla, kun Linna-shampoo nipisteli iiriksiä kuin pakkanen porkkanan vartta, mä tiesin että nyt se rassi raivaa tiensä mun rintaan ja kohta mun paha veri kuohuu sen kellastuneen kaakelilattian kaadoissa. Mutta ei se lyönyt. Se vain pesi harvan tukkansa, kuivas munat ja lähti. Myöhemmin, kun me juotiin pajanessiä sen sellissä peltimukeista, se kaivoi kuvan esiin. Siinä kuvassa oli sen isä – sellainen jatkosodasta valmistunut ryssäntappaja; raaka, iso ja pitkävihainen.

- Äijän nimi oli Pentti ja sä olet sille elämäs velkaa, se sanoi. – Pena löi aina eikä kuunnellut koskaan. Mä en enää halua olla samanlainen. Tästä edes mä aion kuunnella mua ja sun kohdalla mä sanoin mulle, että et sä sitä nyssäkkää nyysinyt. Aika näyttää kumpi oli oikeassa, mä vai Pena, se totes.

Mietin, miten kiittäisin miestä, joka hakkasi pojastaan viittä vaille läpipahan. Mutta sitten muistin, että se makaa sen halvimman valkoisen puuristin katveessa Hietaniemen laitamilla ja nauttii hyvin ansaitusta mutta ennenaikaisesta eläkkeestä. Siitä, jonka se sen ainokainen poika sille myönsi. Siinä lienee kiitosta kerrakseen.

Kun mä illalla kymppiuutisten jälkeen sammutin lukuvalon ja käänsin sellille selkäni, niin mun käsi tärisi vähän. Kalman lahnaparvi, se siellä mun mieleni pohjamudissa, imeskeli matoa ja pompotti kohoa. Vielä ei oikein olleet syönnillään, senkun härnäsivät. Hyvin mä olin pelkoni salannut, mutta niin täällä pitääkin. Viimeisenä ennen kuin nukahdin, niin mietin vielä, että ihan sama mitä se Teurastaja sanoo, mutta mä en kyllä aio hivakkaa pitää perseessä.

Seuraavana päivänä sain idean. Mitä jos nyysisin remonttiryhmästä maalarinteippiä ja kiertäisin sitä reilusti ja väärinpäin, ylt ja ympäri sitä nyssäkkää. Silloin mulla olis teippipuoli pinnassa ja jos oikein kävis tuuri, niin saisin paketin pysymään kassien takana karvoissa kiinni. Se olis lähellä hivakkaa mutta ei kuitenkaan.

Ote 4

- Soitapa kuule tähän numeroon, sanoi pamppu, kun palasin lomilta Suomenlinnaan. Se ojensi mulle hailakanlilan post it -lapun, ja mä tiesin, että että nyt on joku kuollut. Se lappu poltti mun paljon pahaa tehnyttä kättä ja mä pelkäsin – ensimmäisen kerran vuosiin. Pelkäsin ja toivoin. Toivoin, että se olis meidän äijä, ja pelkäsin ettei olis.

Siinä mä seisoin, sielu sikiöasennossa Suomenlinnan työsiirtolan tuulisella pihalla. Näppäilin numeroita ja nielin kurkkuun karannutta kauhua. -Miika täällä, sanoin kun toisessa päässä vastattiin. Se oli mun äiti, mun tuskainen äiti, jonka hennoilla hartioilla ei taakka tahtonut pysyä. – Nyt se on ohi, se pääsi vihdoinkin parempaan paikkaan, se sanoi. Ja mä kuolin puoliksi. Puolet musta oli kuollut. Mun veli. Kulkuriveljeni Jan. Ja puolet musta sortui vasten sen puhelinkopin ruvelle raavittua pleksiä. – Älä vittu ämmä valehtele, mä sain sanottua äidilleni. – Ei se ole paremmassa paikassa, sitä ei vaan ole! Ja kun mä suljin sen luurin, niin mä tiesin, että joku maksaa – hengellään.

Niistä hautajaisista mä en muista juuri mitään. Paitsi että se arkku painoi liikaa. Eikä se pappi tiennyt paskaakaan, mistään. Ja että meidän äijä kysyi, voiko se viedä loput sillileivät mennessään Honkajoelle. Mä en vastannu.

Siitä on jo yli kymmenen vuotta, mutta siltikin mä väliin öisin mietin, että miksen mä tappanu sitä Orava-Teroa. Miksi se saa elää, kunnei se osaa. Eikä ansaitse. Sen käsissä on mun veljen verta ja musta on tullut niin vitun keskiluokkainen, että mä en pese niitä ysimillisellä puhtaaksi. Ei, kun mulla on nämä lapset ja niitten äitillä talo ja meillä kaikilla farmari-primera. Vittu mikä Jani-Petteri musta on tullut.