Viime viikolla luin uutisjutun, jossa Ehyt ry:n toiminnanjohtaja puolsi keskikaljan myynnin rajoittamista kello kuuteen illalla toteamalla, ettei sillä väliä, vaikka töissä käyvät eivät ehtisi perjantaina ostaa saunakaljaa töiden jälkeen.

Tuohon toteamukseen sisältyi jotain sellaista korviini ylimielisenä kalskahtavaa, etten voinut olla kiinnostumatta siitä, kuka noin sanoo ja mikä on Ehyt ry.

Googlettelin. Demari.fi -sivustolta löysin saman toiminnanjohtajan kolumnin, jossa hän kirjoittaa alkoholipoliittisesta selontelosta näin:

”Tällä kierroksella olennaista on, etteivät kansalaisetkaan enää perää liberalisointia. Alkon monopolille ei löydy purkajia, ja kovin harva enää kaipaa viinejä ruokakauppaan. ”

RAY, SDP, WTF, OMG

Ennen kuin tätä voi jatkaa, on avattava Ehyt Ry:tä. Ehkäisevä päihdetyö Ehyt Ry on kolmen päihdealan järjestön, Elämäntapaliitto ry:n, Elämä on parasta huumetta ry:n ja Terveys Ry:n vuoden 2012 alusta toimintansa aloittanut fuusioituma. Ehyt ry:llä on toimisto Helsingin Vallilassa ja sen toiminnan vuosibudjetti on noin 5 miljoona euroa, joka rahoitetaan RAY:n avustuksilla. Ehyt ry:llä on 60-70 työntekijää, joista valtaosa näyttäisi olevan kytköksissä joko puoluekirjan, työhistoriansa tai sukulaissuhteidensa kautta SDP:hen, Vasemmistoliittoon tai kristillisiin piireihin. Voidaan siis puhua aatteellisesti sävyttyneestä kansanterveydellisestä toimijasta.

Terveys ry:stä en löytänyt juurikaan tietoja netistä, eikä RAY:n tietokannastakaan heitä löytynyt. En sitten tiedä, millä rahalla Terveys Ry on projektejaan rahoittanut, sillä Facebookista löytyy edelleenkin Terveys Ry:n sivu, jossa päivitykset päättyvät vuoden 2011 loppuun. Sieltä kuitenkin löytyy useita työpaikkailmoituksia, kun erinäisiin projekteihin on vetäjiä etsitty.

Elämä on parasta huumetta ry on sen sijaan mielenkiintoinen. Alkujaan kyseinen järjestö perustettiin kahden poliisimiehen toimesta ja Eläke-Varman rahoittamana vuonna 1992. Itsellänikin on teini-iästä muistoja Elämä on parasta huumetta -kampanjoista, joten nuorisotyötä se on ainakin harrastanut. Elämä on parasta huumetta ry:n hallituksen puheenjohtajana toimi viimeisinä aikoina Raideammattilaisten liiton puheenjohtaja Vesa Mauriala, jonka yhteys SDP:hen on sekin ilmeinen; hän mm. toimii tällä hetkellä SDP:n puheenjohtajakisassa Antti Rinteen kampanjapäällikkönä.

Ilmeisesti suurin Ehyt Ry:hyn sulautuneista järjestöistä, Elämäntapaliitto, on ihan alkujaankin rehellisen vasemmistolainen työväestön raittiusjärjestö. Elämäntapaliitolla oli ilmeisesti varoja ja omaisuutta varsin muikeasti ja vuonna 2011 se möi Vihdistä kokoushotelli Elo-hovin. Elämäntapaliiton toimisto sijaitsi Helsingissä Haapaniemenkatu 14:ssa, mutta toimiston omistussuhteesta minulla ei tietoa ole.

Elämäntapaliitto oli kuitenkin aktiivinen hakemaan RAY:lta avustuksia tilojen hankintaan ja peruskorjaamiseen. Vuodesta 2007 alkaen Elämäntapaliitto jätti RAY:lle hakemuksia näihin liittyen ja haetut summat pyörivät jopa yli puolessa miljoonassa eurossa per vuosi. RAY ei tosin näihin hakemuksiin erityisen myötämielisesti suhtautunut.

Elämäntapaliitto oli joitain vuosia takaperin vaalirahoitussotkujen selvitysten yhteydessä julkisuudessa, kun se oli yksi pienehköjä summia RAY:n avustuksista vaaliapuna SDP:n ehdokkaille kanavoineista järjestöistä.

Ehyt Ry on jatkanut hyvällä menestyksellä Elämäntapaliiton harrastamaa toimitila-avustushakuilua. Vuonna 2012 haettiin 2 800 000 euroa järjestötalo Vallilan hankintaan. RAY päätti myöntää tuohon tarkoitukseen 2 000 000 euroa sillä ehdolla, että se hyväksyy Ehyt Ry:n tekemät selvitykset tilojen käytöstä sekä taloudesta ja että hankittavat tilat ovat osa Elimäenkadun järjestötalon kokonaisuutta. Samana vuonna yleisavustuksena järjestötoimintaan 2 000 000 euroa myöntäessään RAY kirjasi ehtoihin erikseen, ”avustusta ei saa käyttää vuokrakuluihin Elimäenkatu 25-27 osalta, mikäli kiinteistökauppa hakijan osalta toteutuu, avustusta voidaan käyttää vuoden 2011 aikana syntyviin kuluihin.”

En tiedä, millainen osuus yleisestä järjestötuesta, joka on siis ollut 2012-2014 kahden miljoonan euron luokkaa, menee näihin kiinteistömenoihin, sillä minulla ei ole käytössä mitään tilinpäätöksiä tai muitakaan tietoja. On myöskin hyvin vaikea sanoa, millainen osuus tuosta parin miljoonan euron yleisavustuksesta menee lukuisien johtajien ja suunnittelijoiden palkkakuluihin. Uskallan kuitenkin veikata, että ainakin palkkakulut lohkaisevat mukavan loven yleisavustuksesta, sillä itse toiminta on lohkottu projekteiksi, ja projektit saavat erillisiä avustuksia RAY:lta. Uskallanpa jopa veikata, että projektien parissa työskentelevien palkkakulut sisältyvät projektirahoituksiin, eivät yleisavustukseen.

Valitettavaa on myöskin se, ettei ulkopuolisille välity mitään tietoa siitä, mitä tapahtui esim. Elämäntapaliiton omistuksille ja varoille, ja missä määrin Ehyt ry:ksi sulautuneiden järjestöjen omaisuutta käytetään erinäisiin toimitilahankintoihin.

Ehyt ry yhteiskunnallisena vaikuttajana

Ehyt ry:n johto koostuu kaikkien kolmen fuusioituneen järjestön toimijoista, mikä ”luonnollisesti” selittääkin, miksi Ehyt ry:llä on niin paljon työntekijöitä. Toiminnanjohtajana toimii Elämäntapaliitosta Ehyt ry:hyn kulkeutunut valtiotieteiden lisensiaatti Sari Aalto-Matturi, jonka työkokemus sisältää viestintäjohtajuutta SAK:ssa sekä Väestörekisterikeskuksessa ja hän toimi vuosina 2007-2010 neuvottelevana virkamiehenä oikeusministeriössä. Tuo kyseinen virkanimitys aiheutti aikanaan hieman kohua, sillä nimitystä pidettiin puhtaasti poliittisena virityksenä. Oikeusministeriöstä Aalto-Matturi siirtyi ilmeisesti sitten suoraan Elämäntapaliittoon / Ehyt ry:hyn.

Sari Aalto-Matturi toimii myöskin Alkon hallituksen jäsenenä. Mielenkiintoista on se, että valtion monopoliyrityksen hallituksessa istuu henkilö, jonka edustama kansalaisjärjestö vaatii keskikaljankin myynnin siirtämistä Alkoon. Miksi Alkon hallituksessa ei istu yhtään Panimoliiton tai viinitilallisten edustajaa, mutta siellä istua nakottaa henkilö, joka edustaa hyvin kireää ja Alkon monopoliasemaa pönkittävää alkoholipolitiikkaa edustamaa järjestöä? Tuohon minulla ei mitään vastausta ole.

Motiivi?

Kun tutkailin Ehyt ry:n taustoja, nousi mieleeni kysymys, mikä on heidän toimintansa motiivi. Tokihan on totta, että maailmaan ääntä mahtuu, mutta kun se ääni tuotetaan Raha-automaattiyhdistyksen myöntämin miljoona-avustuksin ja sillä äänellä vaikutetaan suomalaisten elämään, on motiivin perään syytä kysellä.

Toisin kuin nämä järjestöt väittävät, päihdeongelmat eivät ole pahentuneet eikä humalahakuinen juominen ole lisääntynyt. Alkoholin kulutus on toki vuosikymmenten aikana lisääntynyt johtuen mm. siitä, että naisetkin nauttivat alkoholia ja viiniä on opittu käyttämään aterioiden yhteydessä. Siltikin monesti unohtuu se fakta, että vain 4% suomalaisista ovat alkoholin ongelmakäyttäjiä ja suomalaiset ovat Euroopan tasolla yksi vähiten alkoholia kuluttava kansa.
Kuvaavaa on mielestäni sekin, että mm. Ehyt ry:n ajamassa keskikaljan siirtämisessä Alkoon puhutaan 350 ihmishengen ”pelastamisesta”, kun taas esim. katupöly tappaa vuosittain Suomessa yli 1000 ihmistä. Alkoholin tiedetään aiheuttavan vuosittain noin miljardin suorat kustannukset yhteiskunnalle, mikä on summana suunnilleen sama kuin mitä kerätään alkoholiverona. Vertauksena tähän, että mielenterveysongelmat aiheuttavat vuosittain noin 10 miljardin kustannukset tai veromenetykset, ylipainon kustannuksista puhumattakaan.

Ehkäpä se motiivi löytyy sittenkin niin raadollisesta puolesta kuin rahasta ja henkilökohtaisesta hyödystä. Järjestössä työskentely tuskin kamalan vastenmielistä puuhaa on, joten se oma järjestö kannattaa lobata yhteiskunnallisesti tärkeäksi toimijaksi. Jotain kertoo sekin, että ehkäisevän päihdetyön verkoston tekemässä sosiaali- ja terveysministeriölle suunnatussa kirjelmässä ehdotetaan mm. että osa alkoholiveron tuotosta olisi suunnattava ennaltaehkäisevään päihdetyöhön, koska RAY antaa niin vähän rahaa. Tuohon ongelman paisutteluun oman asemansa pönkittämiseksi viittaisi myöskin alkoholin haittojen ja alkoholista kumpuavien ongelmien suoranainen liioittelu.

Koska Ehyt ry:llä tuntuu olevan poliittistakin valtaa, herää kysymys, vaikuttaako kansalaisjärjestö lobbaamalla aatettaan alkoholipoliittiseen päätöksentekoon vai ajaako kansalaisjärjestö RAY:n tukemana tietyn poliittisen ryhmän agendaa, toimien siinä samalla suojatyöpaikkana muutamille tiettyjen puolueiden jäsenkirjan omistaville? Ehyt ry:ssähän ei näytä hallinnossa työskentelevän päihdealan ammattilaisia vaan nimenomaan jonkinlaisin yhteiskunnallisin meriitein kunnostautuneita ihmisiä, joita ei kinnosta realiteetit pätkääkään. Ei heitä tunnu kiinnostavan se, että kaikenlaiset rajoitukset ainoastaan kasvattavat tuontia Virosta ja erityisen vastenmieliseksi koen sen, että Ehyt ry:lle on yrittäjiä ja taloutta tärkeämpää saada läpi oma alkoholipoliittinen näkemys eikä heitä kiinnosta, vaikka kauppoja tai ravintoloita menisikin nurin, kunhan saavat tahtonsa läpi. Itse valitettavasti ajattelen niin, että vapaassa yhteiskunnassa eivät kansalaisjärjestöt saa päästä epädemokraattisesti kontrolloimaan yrityksiä.

Ehyt ry ei takuulla ole ainoa, ei ensimmäinen eikä takuulla viimeinenkään yhteiskunnallisen päätöksenteon taustalla häärivä tukivaroin toimiva piilopoliittinen järjestö. Tästä syystä en halua kohdistaa mitään syytöksiä ketään yksittäistä henkilöä kohtaan. Se nyt vaan on maan tapa, että varoja siirrellään kaverilta toiselle.

Sen sijaan kohdistaisin kysyvän katseeni poliittisiin päättäjiin, jotka takuulla tietävät Ehyt ry:nkin taustat ja olemassaolemisen syyn. Miksi kukaan ei sano ääneen esimerkiksi sitä, että alkoholipolitiikkaan vaikuttaa miljoonatuilla pyöritettävä vasemmistolaistaustainen järjestö, jonka juttuja ei nyt ehkä ihan niin vakavasti tulisi ottaa. 

Saattahan se olla, että kansainvälisen pihvi ja suihinotto -päivän taustalla on joku nerokas nainen, joka on keksinyt lopultakin ratkaisun siihen, kuinka miehen saa muistamaan syntymä-, vuosi-, ystävän- ja naistenpäivät, mutta olen kyynisempi. Luultavasti tuon päivän on keksinyt joku sellainen mies, jolla on kaikki hyvin. Hänen oli helppo keksiä tuollainen juhlapäivä, koska hän tietää saavansa pihviä ja suikkareita. Suurin osa miehistä saa vain haaveilla moisesta, ja enimmäkseen omasta syystään.

En voi uskoa, että ihminen, jonka elämäntilanteen todellisuuteen moiset mukavuudet eivät kuulu, voisi tai edes viitsisi pihvi ja suihinotto -päivää keksiä. Tai sitten hänen on oltava melkoinen opportunisti, henkilö, joka kuvittelee, että kun moisen juhlapäivän keksii ja sille tarpeeksi somessa julkisuutta hankkii, ja sitten astelee mummotunneliin, niin jopa on mammat kimpussa huuliaan lipoen ja pihvin kypsyysastemieltymystä tiedustellen. En tosin ole mies enkä kokeillut, että toimisiko tuo, mutta naisena vähän epäilen…

Olipa päivän keksijä millainen tahansa, itse koen sen melkoisen syrjivänä. Tai siis eihän se minua syrji, mutta miettikäähän niitä miehiä, jotka ovat kasvissyöjiä. Tai, mikä vielä masentavampaa, miehiä, joiden naiset ovat kasvissyöjiä. Mies menee kotiin, läimäsee vaimoaan takamukselle ja toteaa rehvakkaan humoristisesti, ”se on muuten tänään se kansainvälinen pihvi ja suihinotto -päivä.” Ja vaimo repii jo siinä persauksensa, kun pihviä pitäisi paistaa! PIH-VI-Ä! Hyvässä tapauksessa miehelle tarjoillaan grillattu tofupihvi, pahemmassa tapauksessa keskustelu päättyy riitaan, jonka seurauksena mies nukkuu sohvalla. Yksin.

Ja kyllähän se muutenkin on vähän moraalitonta markkinoida jotain tilaisuutta kansainvälisenä pihvi ja suihinotto -päivänä, kun puoli maailmaa elää köyhyydessä ja kurjuudessa, jopa nälkäkuoleman partaalla. Ja entäs esim. kipeästä viisaudenhammasta tai saatanallisista kuukautisvaivoista kärsivien naisten miehet? Yllyttääkö tuollainen juhlapäivä pettämiseen ja lisääkö se parisuhdetyytymättömyyttä???

Väitetään, että tämä kansanvälinen pihvi ja suihinotto -päivä olisi vastine ystävänpäivälle. Ihmettelen kyllä tätä väitettä, koska se olisi vastine vain siinä tapauksessa, jos ystävänpäivä olisi ”kansainvälinen lahjoja ja pinpinnuolentaa -päivä”, koska oikeasti kilohinnaltaankin naudan sisäfilee on vähän toista luokkaa kuin joku kahden euron sydänkonvehtirasia tai lähikaupan ale-tulppaanit. Lisäksi oraalityydytyksen antamisen fyysinen rasitus on huomattavasti suurempi kuin kukkapuskan ojentaminen.

Ihan typerä ja eriarvoistava nk. juhlapäivä.

Kirjoittaja irvistää kaikille typerille juhlapäiville.

Aamulla luin uutisen, joka kertoi, että runsaasti eläinperäisiä proteiineja sisältävä ruokavalio tappaa. Sen ja eilisen Ylen kannabisiltaman innoittamana rupesin ihan yleisesti miettimään näitä elämisen pituuteen vaikuttavia juttuja ja sitä, että kuinka kovasti ne minua oikeastaan kiinnostavatkaan.

Varmaankin yhtä kauan kuin ihminen on abstraktiin ajatteluun ja joutavaan haikailuun kyennyt, on haaveiltu ikuisesta elämästä. Onko taustalla kuolemanpelko vaiko puhdas uteliaisuus nähdä, mitä ne seuraavat sukupolvet keksivät, en tiedä, mutta itselleni tuollainen ikuisen elämän havittelu on jotenkin tosi vieras ajatus. Minä en vaan millään tasolla pysty keksimään yhtään syytä sille, miksi haluaisin elää ikuisesti, tai edes pitkään.

Tavallaan tuo käsittämättömyys kumpuaa siitä, että saan aina jonkinlaisen allergisen reaktion lukiessani juttuja ”näin elät kauemmin” tai ”se ja se lyhentää elinikääsi sen ja sen verran”, varsinkin kun ne elämääni lyhentävät jutut ovat hyvin usein sellaisia, joista nautin. Olenkin ihan julkisesti tunnustanut olevani hedonisti, jolle nautinto on elämän pituutta tärkeämpi juttu.

Hedonismini ei ole mitään ökyilyä tai ylellisyydessä rypemistä, vaikka ylellisistä asioista pidänkin, vaan pikemminkin kyse on aivojen palkitsemiskeskusta hivelevien kokemusten ja elämysten rakastamisesta. Hedonistisen mieleni saa orgastiseen hurmioon ihan niinkin yksinkertaisilla asioilla kuin upealla maisemalla, hyvällä ja rauhallisella fiiliksellä, puhtaalla kodilla, sielukkaalla musiikilla ja pitkällä kävelylenkillä kauniina kevätaamuna.

Nuo tuskin lyhentävät elinikääni, mutta mutta…

Voi pyhä Luojani, että minä rakastan hyviä viinejä (pakko suositella yhtä tämän hetken lemppareistani eli Feudi di San Marzano Primitivo 2012, sillä Alkon setä pelotteli, että jos sitä ei myydä tarpeeksi, se poistuu valikoimasta!). Minä rakastan hyvää pihviä, medium rare. Voisin itkeä onnesta, kun pistän suuhuni biitin mehukasta lihaa ja tajuan, että törmäsin juuri taivaallisen onnistuneesti laadukkaasta lihasta valmistettuun pihviin. Rakastan myöskin niitä hetkiä, kun kenelläkään ei ole mihinkään kiire ja voi korkata skumppapullon aamupäivällä kello yksitoista, ja ihan ilman mitään syytä. Tai noh, kippistäessähän voi aina todeta, ”la vie est belle” tai ”la dolce vita” tai ”ka on se vaan tämä elo muajaalle”.

Rakastan helliä kosketuksia, sillä iho on ihmisen suurin elin ja sitä kuuluu koskettaa. Rakastan kylpeä pitkään. Otan kylpyyn mukaan lasin punaviiniä ja kuuntelen musiikkia. Suosikkejani kylpyseuralaisista ovat Diana Krall ja Carla Bruni.

Ja entäs ne iltapäivät välimerellisessä miljöössä, kun aurinko alkaa laskea ja olet nautinnostasi väsähtänyt ja loikoilet lämpöisellä terassilla. Tekisi mieli nukahtaa, mutta sielu sanoo, ”ELÄ!” ja menet suihkuun ja meikkaat ja pukeudut. Menet syömään, elät ja olet rakastunut.

Ja ne pitkäksi venähtävät illat ystävien ja tuttavien tai perheen parissa! Kiivasta keskustelua, liian monta olutta ja snapsukkaa.

Ja tietenkin olen minäkin joskus poltellut marihuanaa, kuten varmaan suurin osa ikäluokastani on tehnyt. Nautin siitä. Ikävä on niitä aikoja, kun kikatettiin kippurassa ja luultiin, että Bob Dylan piti konserttia pöytämme äärellä.

Voi turmion tie sentään, että minä rakastan kaikkea sitä, mikä todennäköisesti lyhentää elinikääni radikaalisti, mutta minua ei valitettavasti (tai onneksi) kiinnosta pätkääkään se, kuinka kauan mahdollisesti elän. Minä voin kuolla huomenna tai elää 95 vuotiaaksi.

Enkä minä ihan täysin edes ymmärrä, minkä takia ihmisiä kannustetaan elämään mahdollisimman kauan, kun rahaa ei vanhustenhuoltoon ole ja eläkkeidenkin maksujen kanssa tulee tulevaisuudessa olemaan vähän niin ja näin. Eikö se yhteiskunnan kannalta ole parempi, että ihmiset eläisivät suhteellisen toimintakykyisen, mutta lyhyehkön elämän? Ja olen kyllä vähän sitäkin mieltä, että elämällä elostelu on myös erityisen oiva kannustin, jotta ihmiset haluavat tehdä elämässään jotain.

Minun mielestäni on myöskin varsin huolestuttavaa se, kuinka paljon ihmiset sairastavat syöpiä ja mielenterveydellisiä sairauksia, kun yleensä ne romahtajat ja monesti syöpäpotilaatkin ovat niitä, jotka ovat yrittäneet tehdä asioita oikein syömällä sydänystävällistä kevytmargariinia ja tupakointia ja ranskalaishenkisiä iltapäivähiprakoita välttäen. Osa ihmisistä vaan stressaa käsittämättömän paljon sitä, että kuinka kauan se henki pihisee ja lopputulos on sitten syöpä ja masennus. 

Älkääkä käsittäkö minua väärin. Olen aina ihaillut sitä elämänkokemusta, jota vanhoilla ihmisillä on. Yksi elämäni rakkaimmista ihmisistä oli Hilma-mummoni, joka kuoli pari kesää takaperin 92 vuoden iässä. Hän muisti, kun Svinhufvudista tuli presidentti ja hänellä oli veteraanitunnukset talvisodasta. Mummo teki suunnilleen asiat just päin vastoin kuin virallissuositukset antavat ymmärtää. Voi ja täysmaito olivat päivittäisessä käytössä, tupakkia mummo poltti suurimman osan aikuisiästään, liikuntaa hän harrasti eläkkeelle jäätyään tasan sen verran, kun mitä ukille nalkuttaminen leukaluita loksutti ja elämänasenteen positiivisviritteisyyttä kuvastaa ehkä erityisen hyvin se, että noin vuodesta 1992 alkaen hän muisti mutista, ”minä se en ens kessee niä.”

Mikä on kirjoitukseni pointti, niin se, että minusta on väärin, edesvastuutonta ja suoranaisesti hanurista, että tässä terveysvouhotuksessa unohdetaan täysin se fakta, että ne ihmiset, jotka haluavat nauttia elämästä muutenkin kuin paistamalla rypsiöljylurauksessa kurkkua ja leikkiä sen olevan jokin kulinaristinen nautinto tai jotka eivät saa kuntosalilla irti mitään muuta kuin fiiliksen ”yksi, kaksi, kolme, mitä helvettiä minä tuhlaan elämääni tätä laitetta vemputtaessa”, kokevat tämän yhteiskunnan ihan kamalan ahdistavana.

Toki tämä nihilistinen asenne hivelee joidenkin suomalaisten auktoriteettiuskovaista ja protestanttista mieltä, mutta kun me kaikki emme ajattele niin. Uskon, että kaapissa on meitä hedonisteja todella valtava lauma, ja toivoisinkin, että me kaikki Suomen hedonistit ja pahikset uskaltaisimme sanoa, mitä me oikeasti tästä rajoitusten, pelottelun ja pahoinvoinnin yhteiskunnasta ajattelemme. Mitä meidän tarvitsee pelätä?

http://youtu.be/riXYWLo622w

”Liittovaltio” on saanut niin kielteisen leiman, etteivät liittovaltiokehitystä kannattavat yleensä uskalla käyttää sitä sanaa ollenkaan. Joskus se korvataan vähemmän kiistanalaisella ”yhteisöllisyydellä”.

Noin kirjoitti blogissaan vuonna 2002 eurooppaministerimme Alexander Stubb.

Tuolloin Stubb oli nuori ja innokas EU-asiantuntija. Vuoteen 2014 ja eurovaaliehdokkuuteen mentäessä on ikä kai tuonut malttia ja viisautta Alexin päähän, sillä nyt hän on (älyllisen epärehellisesti?) sitä mieltä, että ei liittovaltiokehitykselle.

Keskustakaan ei enää kannata EU:n liittovaltiokehitystä, vaikka aiemmin suhtautuminen liittovaltiokehitykseen on ollut vähintäänkin outo. On kyllä vastustettu, mutta Vanhasen johdolla sidottiin Suomi kansalta kysymättä Lissabonin sopimukseen ja europarlamentissa on istua nakotettu liittovaltiomyönteissä ryhmässä. Jopa talouskomissaari ja eurovaaliehdokas Olli Rehn vaihtoi pukunsa rentoon neuleeseen ja totesi, että jos joku vielä väittää, että keskustan europarlamenttiryhmä Alde muka kannattaa liittovaltiokehitystä, niin vanhentuneella tiedolla ratsastaa. Mieli on muuttunut. Kukaan ei kannata liittovaltiokehitystä, ei ainakaan yksiselitteisesti.

Mieleeni muistuivat viime syksyiset Björn Wahlroosin sanat.

”Tiivis liittovaltio on suurin uhka EU:n kehittymiselle. Sitä ei aja kukaan muu kuin Brysselin byrokraatit. Ne, jotka ajavat voimakkaasti liittovaltiokehitystä, tuottavat tulevaisuudelle luultavasti suurempia uhkia kuin ketkään muut.”

Ja kukapa ei Brysselin byrokraatti haluaisi olla. Kasvoton, anonyymi ja epädemokraattisesti virkaansa päätyvä taho, jolla on valtaa, joka kasvaa sitä mukaa, mitä tiukemmin jäsenvaltiot Brysselin ohjaksissa ovat. Ei paha pesti, jos valta kiehtoo. 

Wahlroos nosti esiin myöskin tärkeän pointin: missään EU:n jäsenvaltiossa ei liittovaltiokehityksen kannatus kovinkaan merkittävää ole. Liittovaltiota vastustavia äännähdyksiä onkin nyt (yllättäen vaalien alla) kuulunut sieltä sun täältä. Hätä varmistaa oma jatkopesti Brysselissä tai maanpako Brysseliin pakottaa jaakonsaaret ja alexit hokemaan ”ei liittovaltiokehitykselle”, sillä liittovaltiota ei oikeasti kukaan halua. Ammattipoliitikotkin ovat sen verran älynneet, että liittovaltiokehityksen vastustus ympäri Euroopan on hyvin vahvaa, mikä onkin pakottanut ehdokkaat ja puolueet vastustamaan federaatiota, jos mielii vaaleissa menestyä. Äänestäjien huonoon muistiin ja heikkoon ymmärryskykyyn on luja uskominen ja sanokaapas minun sanoneeni, nämä kriittiset näkemykset unohtuvat sillä sekunnilla, kun äänet on laskettu.

Valitettavasti keskustelusta unohtuu kuitenkin usein se, että me olemme jo jonkinlaisessa liittovaltiossa. EU:n jäsenvaltiot ovat sitoutuneet niin moneen sopimukseen ja sitoumukseen, että nämä integraatiokehityksen uudet vastustajat voivat aivan pokkana kertoa vastustavansa liittovaltiokehitystä, kunhan muistavat olla puhumatta esimerkiksi Lissabonin sopimuksesta, mikä jo sellaisenaan on liittovaltiomuotoisen Euroopan Unionin perusta, sopimus ja perustuslaki, joka voidaan tarvittaessa jopa jyrätä kansallisten perustuslakien yli.

Enpä siis voisi olla enempää yhtä mieltä Jussi Halla-ahon kanssa siitä, että jeesustelu EU:n liittovaltiokehityksestä on oikeastaan melkoisen turhaa, sillä EU on jo liittovaltio. Jokainen voi puolestani lueskella sen Lissabonin sopimuksen läpi ja väittää sitten pokkana, etteikö tässä nyt jo liittovaltiokyhäelmässä elettäisi.

En voi kuitenkaan olla miettimättä, mitä tapahtuu, jos aidosti liittovaltiovastaiset voimat saavat kriittisen rajan ylittävän menestyksen kevään vaaleissa. Mitä jos demokraattisesti valitut edustajat sanovatkin, että ei, me emme halua liittovaltiota, vaan haluamme säilyttää kansalliset valtiomme ja turvata kansallisen päätöksenteon ensisijaisuuden? Onko Euroopan Unionilla enää mahdollisuutta ja kykyä taipua demokratian mukaiseen järjestykseen vai voiko demokratian jyrätä sieltä, missä oikeasti päätöksiä tehdään?

Talouselämän uutinen kertoo, että Suomen kuluttajahinnat ovat nousseet huimasti muuta Eurooppaa nopeammin ja inflaatio onkin Brittilän ohella EU:n korkein.

Hälyttäväksi tilanteen tekee se, että Suomen kohdalla kyse on aika puhtaasti veroinflaatiosta, siis verotuksellisilla syillä syntyneestä tilanteesta. Elintarvikkeiden ja muiden ihmisten käyttämien pakollisten hyödykkeiden hinnat kun eivät ole nousseet laisinkaan siten kuin kuluttajahintaindeksi näyttää, vaan kyse on verotuksen vaikutuksista kuluttajahintoihin.

Kun rahalla saa vähemmän kuin aikaisemmin, niin sen seurauksena syntyy paineet nostaa palkkoja ja etuuksia, ja samalla myöskin kulutus vähenee. Tästä seuraa monta ongelmaa, esimerkiksi se, että kun iso osa suomalaisista työskentelee julkisella sektorilla, jossa palkkakulut kuitataan verokertymästä, siis siitä samasta, joka muodostuu mm. arvonlisäveroista, on valtion pakko saada jostain kahisevaa kuitatakseen kasvavat palkkamenot. Toisaalta kulutuksen ja kysynnän väheneminen ja palkankorotuspaineet vähentävät yksityisen sektorin mahdollisuuksia työllistää tai investoida.

Valoa ei tunnelin päässä ole. Valtion rahakirstun pohja kuultaa satunnaisten kolikoiden läpi ja onkin puhuttu, että kaikkia muita arvonlisäverokantoja, paitsi yleistä alv:tä (joka on siis tällä hetkellä 24%) pitäisi jälleen korottaa. Viimeksihän kaikkia alv-kantoja korotettiin viime vuonna yhdellä prosenttiyksiköllä. Niinkin villejä ehdotuksia on ihan valtiovarainministeriön suulla esitetty, että kaikki arvonlisäverokannat ruoasta ja lääkkeestä alkaen tulisi yhtenäistää 22 prosenttiin. Tuo tarkoittaisi esimerkiksi elintarvikkeiden kohdalla 8-12 prosentin hinnannousua.

Saatan vaikuttaa taas vähän höperöltä, mutta väkisinkin tulee mieleen, että ajetaanko Suomea nyt jotenkin ihan tahallisesti täydelliseen umpikujaan ja kyykkyyn. Puhutaan miljardien eurojen säästötarpeesta ja siitä kuuluisasta velkasuhteen taittamisesta, ja sitten puhutaankin kaikesta, millä kurjistetaan veronmaksajien ja suomalaisten asemaa. Korviini ei ole vielä kantautunut uutisia, jotka kertoisivat, että leikattaisiin jostain sellaisista asioista, jotka eivät keskivertosuomalaista hyödytä mitenkään, vaan sen sijaan epätoivoisesti nyhdetään rahaa sieltä, mistä voi nyhtää; elintarvikkeista, lääkkeistä ja polttoaineista saatavista alveista, sillä ihmisten on pakko syödä, hoitaa sairautensa, tankata auto ja lämmittää torppa.

Noh, eipähän siinä sikäli mitään, vaan niin kauan kuin valtion, kuntien ja sosiaaliturvarahastojen hallintojen menot pyörivät siellä 12 miljardin kieppeillä per vuosi, on ainakin minulle hyvin vaikea uskottavasti selittää sitä, miksi arvolisäveroja, tai muitakaan veroja, tulisi korottaa. Samaan aikaan kun hyvinvointivaltion huipentumia; terveyden- ja vanhustenhuoltoa tai esimerkiksi lapsiperheiden palveluita ajetaan alas ja veroja halutaan kerätä enemmän, jätetään leikkaamatta sieltä, mistä leikkausvaraa todellakin olisi, esim. byrokratiasta.

Vaan sepä onkin sitten jo ihan oman kirjoituksensa ansainnut aihe.