Maailman toiseksi merkittävin kaikentiedonjulkaisu heti Sudenpentujen käsikirjan jälkeen, Valitut Palat, osoitti taannoin lompakkokokeella suomalaiset maailman rehellisimmäksi kansaksi. Kahdestatoista kadulle testinä pudotetusta lompakosta yksitoista palautui omistajalleen.

Edes suomalaiset itse eivät ole tulosta kiistäneet. Jos rehellisiä ollaan, täällä ollaan aika rehellisiä. Elämänmenoon ei kuulu kusettaminen eikä kaunistelu; pakkanen on pakkasta ja paska paskaa, eikä puhumalla saa myytyä mitään, mikä ei kävisi tutustuttua kaupaksi muutenkin.

Maailman rehellisimmässä maassa kansalaisten välisen luottamuksen luulisi olevan huipussaan, mutta kattia kanssa niin kuin koira sanoi K-kaupan Väiskille.

Sama ihminen, jonka tietää palauttavan löytämänsä lompakon, alkaa näyttää äärimmäisen epäluotettavalta ja jopa vaaralliselta viimeistään silloin, kun häneltä pitäisi ostaa jotain tai mennä tälle töihin. Muutaman puupennin takia yrittäjä myrkyttää, riistää ja huijaa heti, jos yhteiskunnallinen valvontakoneisto ei häntä nimenomaisesti estä.

Kun näinkin rehelliset ihmiset luottavat toisiinsa näin vähän, on syytä todeta niin kuin Strother Martin elokuvassa Lannistumattomalle Lukelle: ”What we’ve got here is a failure to communicate.”

Ensimmäinen failure on pantata tietoa, joka kannattaisi tuoda julki.

Taloustieteilijä George Akerlof on esittänyt kuuluisan esimerkin käytettyjen autojen kaupasta. Koska ostaja ei voi tietää, missä autoista on piileviä vikoja ja mitkä ovat hyväkuntoisia, ostohinnat asettuvat johonkin hyvien ja huonojen vaihtoautojen väliin. Tällöin yhdenkään autokauppiaan ei kannata satsata laatuun, ja lopulta myydään aina vain huonompia ja halvempia vaihtoautoja.

Niin myyjät kuin ostajatkin kärsivät, kunnes joku erottautuu lisäämällä avoimuutta. Samanlainen kehnoutumisen kierre toistuu meilläkin, enkä tarkoita autokantaa.

On syntynyt valtava markkinarako rehellisyydelle.

Tuukka Temosen Presidentintekijät -elokuvasta nousi kohu, koska siinä joku sanoo jotakin, mitä on oikeasti sanonut.

Kun Kirsi Pihan kuullaan toteavan vaalien olevan järkyttävän tylsät, ja hetki myöhemmin kampanjapäällikkö epäilee ehdokkaan vetovoiman riittävyyttä kilpailijaan nähden, ollaan viimeinkin renkaita potkivan rehellisyyden äärellä.

Kampanjatiimi reagoi julkisuuteen aivan kuin minkä tahansa yritysten markkinointiosasto. Näissä omanlaisissaan uusluostareissa naamansa nutturalle vetäneet MarCom-nunnat vahtivat eri brändien siveellisyyden perään, vaikka yleisö odottaa aivan jotakin muuta – suorapuheisuutta ja luottamusta siihen, että kuulijat eivät käännä avoimuutta sanojaa vastaan.

Siis kaikkea sitä, miten täällä on tavattu asiat hoitaa, kunnes meitä kohtasi failure to communicate.

Toinen failure on kuunnella niitä, jotka eivät pyri edistämään luottamusta.

Rehellisten maassa paras vallanhankintatapa on epäluulon kylväminen. Vahvimmat institutionaalisen vallan käyttäjät tietävät tämän hyvin. Ne oikeuttavat valvonnan ja oikeuksien rajoitukset sanoen turvaavansa meitä uhalta, jollaiseksi yhä harvempi itsensä enää mieltää.

Kuhmossa sanotaan, että kun joku ehtimiseen vakuuttaa kunniallisuuttaan, on isännän aika laskea hopealusikkansa.

Sanonta mielessä voi miettiä, kumpi on lopulta rehellisempi: se, jonka kanssa on tottunut asioimaan kättä päälle ja sana sanasta, vai se, joka jatkuvasti pyrkii tunkeutumaan väliin varoittaakseen toisen kusettavan kuitenkin, ja sinun olevan aivan liian heikko pärjätäksesi moiselle huijarille yksin.

En tiedä, periikö rehellisyys joskus maan, mutta ainakin tiedän, kenen jäämistöä tällöin ollaan jakamassa.