Tämä kirjoitus on kirjoitettu 1993 .

Ahdistaa, en saa kunnolla henkeä. Vajoan väkisin pinnan alle. Juoksen, pääsemättä kunnolla eteenpäin. Jalat ovat kuin kiinni liimautuneet, johonkin outoon ja luokseensa vetävään aineeseen. Näen pirstaleita: huomisesta, tulevasta, ajasta jolloin kaikki loppuu, myös hyvä ja paha. Yritän pysähtyä miettimään, mikä minua pelottaa, mutta en pysty. On pakko jatkaa, muuten se tavoittaa minut. Jotakin pahaa se on, suunnatonta, muinaisista ajoista. Aistin sen läsnäoloa selkeästi ja tiedän sen myös tiedostavan minun läsnäoloa. Tunnen kuinka taivaanranta puristuu kasaan, vai onko se katto, en ole ihan varma. Painoni kasvaa koko ajan ja puristus rinnassani lisääntyy. Kuolema, tiedän kuolevani kohta. Näen reunan tulevan. yritän hidastaa, jarruttaa, pysähtyä, mutta en pysty. Jalat vievät minua väkisin kohti kuilua. Putoan, putous jatkuu loputtomiin kohti synkkää ja loputonta mustuutta

.- Sinä osaat lentää! Miksi et lennä? huutaa minulle alitajunta ja minä tiedän osaavani. Muistan selkeästi kuinka olen lentänyt, tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Suoristanut käteni sivuille, ottanut hieman vauhtia, hypännyt ilmaan – lentäen sitten tuulen mukana. Tuntenut oloni nuoreksi, voittamattomaksi, tietoinen muinaisuudestani ja siitä, että olen aina ollut olemasa ja tulen aina olemaan, koska se on maailmankaikkeuden perimmäinen tarkoitus. Elämä ja atomit sen luomiseen vaan kierrätetään ja kaikki alkaa taas uudestaan. Muistin sen ja kertojan, joka oli 25- vuotta aikaisemmin kertonut minulle siitä eräässä toisessa unessa, ja samalla paljon muutakin. Olin silloin 4-vuotias lapsi!

-Se on valetta, kaikki maailmassa on pelkkää valetta, ja kohta myös Sinä olet, huutaa ääni pääni sisällä täynnä ivaa ja minä uskon, vaikka en haluakaan. Putoan ja vauhti kiihtyy, samalla kuin pimeys sakenee. Tunnen niin voimakasta surua, että sydämeni on pakahtua siihen. Silloin tajuan yhtäkkiä. Uni, tämähän on pelkkä uni, eikä unessa voi koskaan kuolla. Herään siis ennen kun osun maahan, kuten unessa aina tekee jos putoaa jostakin.

- Se on valetta. Älä valehtele itsellesi, huutaa ääni sisälläni. – Kohta Sinä kuolet, sillä tämä on totta eikä mitään unta, jatkaa ääni täynnä vahingoniloista riemua, samalla kun ruumiini osuu maahan. Tunnen suunnatonta kipua, sellaista mitä syntyy kun suuri määrä luita katkeaa kehos sisällä ja tunnen kuinka osa kylkiluista lävistävät keuhkot ja sydämen. Tunnen myös, miten pääni sisällä hajoaa jotakin ja tiedän kuolevani. Ennen lopullista pimeyttä kuulen pääni sisällä olevan äänen sanovan korostetun virallisella äänensävyllä - tervetuloa minun maailmaani.

On ihmiskunnan viimeinen aamu, aistin sen. Olen vapaa pyytämään, tekemään ja myös saamaan mitä ikinä haluan. Mieleni täyttää suunnaton riemu kun alan pohtimaan, mitä kaikkea olen aina toivonut haluavani.Maailma on oudon oloinen ja värinen. Mitä siinä oikein on vikana, sitä en tiedä vaikka kuinka yritän miettiä. Ilo vaihtuu ensin suruun ja sitten voimakkaaseen ahdistukseen. Samalla myös taivas muuttuu, ensin tulipunaiseksi, sitten täysin harmaaksi ja elottomaksi. Suljen äkkiä silmäni pelosta: pelkään kuolemaa, pelkään myös myrkkykäärmeitä ja paljon, paljon muuta. Ja minun on pelättävä ihan kaikkia asioita maailmassa, koska muuten käy huonosti. Tunnen taas olevani pieni lapsi, juuri syntynyt, mutta kuitenkin ympäristöä tiedostava. En halua avata silmiäni, koska tiedän, että jos avaan ne joudun kohtaamaan pahimmat pelkoni, ja vielä aivan yksin, sillä ketään muuta ei ole. Mutta, vaikka kuinka yritän pitää silmäni kiinni, avaan ne kuitenkin. Samalla hetkellä tunnen kuinka joku tempaisee minua ylöspäin niin voimakkaasti ja nopeasti, että menetän tajuntani.

Herään. Huomaan, että yli sata vuotta vanha filtti on kietoutunut ympärilleni ja olen hiestä märkänä, vaikka sisällä on tuskin kymmentä astetta enemmän lämmintä. Katselen pelokkaasti ympärilleni, ikään kuin kuolemaa tai myrkkykäärmeitä etsien, mutta mitään ei näy. Kuulen heikkoa ääntä ulkoa, mutta en pysty näkemään ulos, koska ikkunaa peittää paksujen kaltereiden liskäksi teräslevy, johon on porattu pieniä reikiä, että sellitä ei loppuisi happi ihan kokonaan. Muistini palaa kokonaan ja muistan, että minut on eristetty määrämättömäksi ajaksi Turun keskusvankilan, eli Kakolan pohjoisselliosastolle karkaamisten takia. Nousen ylös sängystä ja katselen sellini seiniä, jotka ovat yli metrin paksuista harmaa graniittia. Sellissä on myös tavallisen metallioven lisäksi kalteriovi, jossa on pieni luukku, jotta vartijat voivat tuoda minulle ruuan avaamatta ovea. Tämä sen vuoksi, että en vain saisi päähäni karata. Hymähdän itsekseni ja kävelen kohti seinällä olevaa kalenteria, johon vedän uuden ruksin.

- Onneksi olkoon, sanoo sama ivallinen ääni päässäni kuin unessakin. – Olet nyt ollut yhtensä tasan tuhat päivää eristettynä ja tiedätkö mitä, Sinulla on vielä neljätuhatta päivää jäljellä – jos selviät hengissä!

Minulle voi laittaa erilaisia ehdotuksia siitä, mitä haluatte lukea: karkumatkoilta, vankiloista, lähes mistä tahansa. Ystv: Jan Jalutsi