Jos ennen joulua about jokainen postaukseni käsitteli aiheita ”akuutti väsymys” ja ”kinder maxi”, niin nyt trendinä on ollut kiire. Kiire töissä, kiire viedä roskat, kiire ehtiä salille, kiire vastata meileihin, kiire käydä kaupassa ennen sulkemista. Pyykkääminenkin on jäänyt kiireessä siihen vaiheeseen, että puhtaat vaatteet on viikattu torneihin, jotka on aseteltu tarkkoihin pinkkoihin asunnon jokaiselle tuolille, tai muulle tasaiselle alustalle. Kiirettä ja siitä aiheutuvaa stressiä on tullut lähipäivinä viikkoina valitettua vähän joka käänteessä ja joka aiheesta, ja sen on kuitannut sen pikaisesti kommentoimalla alkuvuoden olevan aina vähän tällästä. Niin, aikamoista havahtua nyt olevan maaliskuun puoliväli.

Yleisestikin ottaen mulla on paha tapa rustata kalenteri viikoiksi eteenpäin suorittamista odottavia asioita, tapaamisia, kirjoituksien aiheita ja omia projekteja, mutta nyt on ollut kyllä poikkeuksellisen haipakkaa, ja se kyllä näkyy ja tuntuu. Kun tarpeeksi kauan riuhtoo vaan eteenpäin päivästä ja viikosta toiseen, alkaa jossain kohtaa kroppa ja mieli taistella vastaan. Se näkyy paitsi silmänalusten tummentumisena, rispaantuneina kynsilakkoina, ponnarikampauksina, sekä myös pahimpana oireena suusta purkautuvana valituksena ja ininänä. Ne jutut mistä yleensä tykkää -kuten nyt vaikka tuo kynsien lakkaaminen- tuntuvat ikäviltä ja uuvuttavilta velvollisuuksilta, ja sitten ne vähemmän suosiossa olevat -siivous ja salilla juokseminen neljästi viikossa- suorastaan vastenmieliseltä. Kovan uupumisen tunnistaa myös siitä, että työnteko tuntuu oikeasti työltä, eikä sellaiselta kashmirinpehmeältä sopukalta, missä kaikki menee omalla painollaan cha-cha-chaata.

Sellaisena peruspirteenä (hyi mikä sana hahaha) ja pärskähtelevän iloisena höpöttäjänä kamalinta on aina se, miten kiireen ja väsymyksen ja stressin kuristaessa kaulan ympärillä muuttuu persoonakin hiukan. Vaatii ponnisteluja olla kassaneidille ja muille kulkijoille avulias ja ystävällinen, kun tekis mieli vaan ostaa ne hiton astianpesukonetabletit ja maitorahkat mahdollisimman nopeasti, ja lähtee kikee koko fakin’ alepasta. En tunnista itseäni sellaisesta ihmisestä joka ei yksinkertaisesti jaksa repiä energiaa puhua puhelimessa maratonpuheluja ystäviensä kanssa, ja jota kiinnostaa vaan peittojen alle tuhanneksi vuodeksi hautautuminen.

”Sä et ole mikään robotti joka vaan loputtomiin voi painaa eteenpäin” totesi ystäväni eilen. Se herätti ajattelemaan, että tosiaankin – ehkä olisi taas aika edes ihan pikkiriikkisen rahtuisen viipaleen verran höllätä otetta, ja ottaa iisimmin. Hermo kireellä ja otsasuoni tykyttäen hampaiden narskuttelu ei ole mikään ihailtava state of mind, siispä näin itsediagnosoin ja kotilääkärin valtuuksilla määrään itselleni rennon viikonlopun. Veljeni kävi lounaalla kanssani alkuviikosta, ja hänkin huomasi stressi-Valpurin tulleen taas käymään. Paitsi että vitamiinivesi tekisi kuulemma minulle hyvää, (AHAHAH tuskin, kuka hölmö niitä kittaa!) kehotti hän minua vetämään pitkästä aikaa aivan mielisairaan tiukat nakit silmille, ja nollaamaan myös maksa-arvot. Mikä mahtava neuvo – kun ei neljään viikkoon käy tuulettamassa kera kossukarpalon, ei ole ihmekään jos pikkusen hermoja kiristelee. Ai että, miten fiksuja ohjeita läheisiltään saakaan! Ei vain niitä ainaisia smoothiereseptejä ja vinkkejä kyykkäämiseen, vaan aivan rehellistä kehotusta ankaraan pämppäämiseen. Arvostan, joskaan en suosittele varauksetta.

Jotain pientä positiivistä oli jäänyt minunkin purnukkani pohjalle, sillä lähiviikkoina olen kyllä antanut kaikille muille kulkijoille kannustavia vinkkejä alkukevään päiviin. Vanha sanonta ”älä tee niinkuin minä teen, tee miten sanon” on pitänyt todellakin kutinsa vinkkivihkostani laatiessani, sillä jokaiselle toiselle olen kyllä jaksanut maalata hopeareunaista taivaanrantaa. Lähes päivittäin kuulemani kauhistelut nurkan takaa (tai siis lauantaina) iskevästä takatalvesta olen kuitannut naureskellen toteamalla, että hei c’moon sun pitää elää hetkessä ja nauttia siitä mitä nyt on! Tänään on kevät ja aurinko paistaa täysillä, relaa hei ja ota ihan iisisti, se loskamyrsky menee ohi nopeammin mitä ees tajuaa! Joo, ei tekisi elämänasenteen kertauskurssi pahaa itsellenikään. Se olkoon henkilökohtainen projektini tälle viikonlopulle, mutta sellainen, jolla ei ole ahdistavaa deadlinea tai turhan tarkkaa määritelmää. Punkkupullo olkoon punainen lankani.

Muita positiivisia asioita kuluneelta viikolta: uudet lenkkarit ja paljaat nilkat, acid pussy-manikyyri, mun naama HAHAHA jooei, mämmikauden avaus 2014, kukkapuskan viimeiset eloonjäänet kaunokaiset pienempään maljakkoon siirrettyinä – kuin muistuttamassa siitä, että elämä kukoistaa aina hetkittäisestä tunkkaisesta sisäilmasta ja lajittelemattomista pyykkikasoista huolimatta.

Parasta viikonloppua kaikille! Sydän.