Maaliskuussa 1985 Millwallin kannattajat riehaantuivat FA Cupin ottelussa Luton Townia vastaan. Tiilin, katsomosta revityin esinein ja jopa biljardipalloin varustautuneet huligaanit ryntäsivät kentälle ja kotiyleisön kimppuun. Ottelu päättyi 1-0, mellakka 47 ihmisen loukkaantumiseen.

Näin pitkän ajan ja välimatkan takaa ei voi uskoa tapahtumille muuta syytä kuin timantiksi tiivistyneen tyhmyyden, vaikka kannattajaryhmien silmissä teot saattoivat olla vääjäämättömiä, jopa kunniakkaita.

”Tuona iltana kaikki saivat nähdä, keitä Millwallin kannattajat olivat. Olimme kaduilla, revimme ihmisiä ulos autoistaan, ulos heidän taloistaan, löimme pubien ikkunat tuoleilla sisään. Olimme kuin eläimiä. Se oli todennäköisesti paras hävitys, johon olen osallistunut”, kuvaili nimettömäksi jäänyt riehuja.

Englannin jalkapalloliiton tuolloinen pääsihteeri Ted Croker vastasi pääministeri Margaret Thatcherin kysymykseen jalkapallohuligaaneista: ”He eivät ole meidän huligaanejamme vaan teidän – yhteiskuntanne tuotoksia.”

Samanlaisia äänenpainoja on kuultu Euroopassa nousevista ääriliikkeistä. Sanoissa korostuvat oikeutus ja kausaliteetti. Kun maailma on tarpeeksi ahterista, on syy heittää kivellä ja potkia poliisi. Harvempi uskaltautuu pohtimaan, onko väkivalta todella jonkin väistämätön seuraus vai onko se vain, olemassa kaiken taustalla, odottamassa veruketta ja lupaa tulla esiin.

Milloin on oikein käyttää voimaa, tukahduttaa mielipiteet, lastata pommikoneet, sytyttää maailma tuleen? Milloin saa viedä ihmiseltä omaisuutta tai hengen? Milloin on tunnettavissa jopa ylpeyttä verenvuodatuksesta sinivalkoisten värien takia? Millwallin värien, siis.

Ihmisen vaarallisin luonteenpiirre on usko omien tekojen oikeutuksesta. Se estää näkemästä kumpaa himoitsee enemmän, päämäärää vai keinoja. Kun lapsenmurhaaja tapetaan vankilassa ja joku hihkuu hänen saaneen ansionsa mukaan, päällimmäisenä tunteena ei ole oikeudenmukaisuus vaan eläytyminen lynkkaajan rooliin. Veruke. Lupa. Kiima. Sama, joka kulki maihareissaan Lutonin kaupungin katuja.

Kun Venezuelan presidentti käskee asevoimat tuontitavaroita myyviin kauppoihin pakottamaan myymään hyllyt tyhjiksi polkuhintaan, lähes ilmaista taulutelevisiota jonottava kansalainen uskottelee itselleen oikeuden toteutuvan eikä suinkaan hänen oman hyötynsä.

Vähä sivistys, joka tälle planeetalle on karttunut, höristää varuillaan korviaan aina, kun kuuluu olevan se hetki ja käsillä niin tärkeä asia, että yksien tunnekuohun on saatava kävellä toisten oikeuksien yli. Se muistaa vallankäytön aina olleen sanapeliä, jossa se sana voittaa, jonka sisältämä tunnelataus saa hyväksymään oikeusvaltioperiaatteen, vapauksien ja vallankäytön rajoitusten siirtämisen syrjään.

Vuonna 1975 lakkautettu House Un-American Activities Committee (HUAC) kuulusteli ja listasi Yhdysvalloissa kommunistisesta toiminnasta epäiltyjä. Komitean jäseneksi pääsi istumalla senaatissa ja kommunistiksi kirjoittamalla tai esittämällä mitä tahansa vallanpitäjien määrittämien normien vastaista.

Keinot ovat yhä samat, vaikka un-american on vaihtunut terroristiksi. Poista muilta oikeuksia ja lisää niitä itsellesi. Pahuutta ei kannata poistaa, sillä samalla poistuisi vallankäytön keinojen oikeutus.

Norjalainen rauhantutkija Johan Galtung nimittää turvallisuuden, taloudellisen romahduksen pelon ja tasavertaisuuden nimissä tehtävän vallankäytön, myös väkivallattoman vallan, rajoittamatonta laajenemista ”uudeksi fasismiksi”. Sekin nousee sanoihin ladatusta oikeutuksen tunteesta.

Sananvapauden rajoittamiseen tarvitaan rasismia, tietoliikenteen tarkkailuun pedofiliaa, omaisuuden konfiskointiin ahneutta ja eriarvoisuutta, vapaan kaupan ja elinkeinon rajoittamiseen alkoholismia, työttömyyttä ja peliriippuvuutta. Väkivaltaan ja aseistautumiseen tarvitaan kasvava uhka, etuoikeuksien jakamiseen epätasa-arvo.

Ääriliikkeiden ja yhden asian puolueiden nousu ei ole mikään ihme. Kun kerran lähtee sanapeliin, tulee laudalle aina vain vahvempia sanoja.

Ajatuspaja Demos Helsingin Roope Mokka käyttää nousevista aatesuunnista osuvaa nimitystä kokemuspuolueet. Ne ovat autenttisia, kokemuksellisen ja tunteisiin vetoavan ideologian liikkeitä.

Kokemuspuolueet luovat tunteen oikeutuksesta näyttää kaikille, keitä niiden kannattajat ovat. Ne vetoavat aivan samanlaisiin tunteisiin kuin mistä fanatismi kumpuaa.

Olemme yhteisö, josta muut eivät pidä. Meitä on kohdeltu väärin. Oikeudenjakajat ja valtaeliitti ovat liitossa vihollisen kanssa, mutta me taistelemme. Tässä biljardipallosi, ystävä, heitä se hetken tullen.

Kollektiivin nimissä vapautuu se, mikä yksilön tekemänä nousee lööppeihin järjettömänä tekona. Ryhmän ottaessa oikeuden omiin käsiin tulee heistä aina jonkun muun huligaaneja ja heidän ottamistaan erioikeuksista muiden omien tekojen syytä.

Minulle on aivan sama, asettuuko oikeuksien yläpuolelle vasemmisto, oikeisto, maras-jengit vai martat. On aivan sama, asettuvatko oikeuksien yläpuolelle kokonaisen valtion nimissä toimivat auktoriteetit. Lopulta on yhtä vaikea erottaa, kenen huligaanit rynnivät kadulla, istuvan vallan vai sen vastustajan, ellei sanapeliä laiteta poikki.

Likaisen työn tekevät aina ne, jotka saadaan sanojen voimalla uskomaan oikeutukseen. He ovat sankareita niille, jotka hyötyvät heidän teoistaan vähän, ja pelinappuloita niille, jotka hyötyvät eniten.