Jos omien lasten koulu on lakkautusuhan alla, on erittäin ymmärrettävää olla harmissaan. Siksi ei ole ihme, että kouluverkkotarkastelut herättävät Helsingissä aina suuria tunteita. Omalla tavallaan ymmärrettävää on sekin, että moni poliitikko ei osaa tällaisissa tilanteissa vastustaa kiusausta kalastella ääniä asettumalla lakkautusuhan alla olevien koulujen puolustajaksi – tai vähintään jonkinlaiseksi myötähuolestujaksi.

Tämä on kuudes vuoteni Helsingin opetuslautakunnassa ja toinen vuoteni sen varapuheenjohtajana. Koulukiinteistöistä luopumiset eivät koskaan ole erityisen mukavia päätöksiä – kuvitelkaa vain jatkuvasti soiva puhelin ja kiukkuisten vanhempien yhteydenotoista täyttyvä sähköposti – mutta rajallisten resurssien maailmassa kaikkea ei ole mahdollista saada. Kun resurssit ovat niukat, on parempi panostaa opetuksen sisältöön kuin väljässä käytössä oleviin koulutiloihin.

Kaupunkimme velkaantuu koko ajan huimaa vauhtia. Olemme eläneet jo pitkään yli varojemme, eikä sille ole loppua näköpiirissä. Valtuustoryhmät ovat päässeet sopuun vain velkaantumisen hidastamisesta, eivät sen pysäyttämisestä. Tänäkin vuonna Helsinki ottaa uutta velkaa peräti 260 miljoonaa euroa.

Silti nykyinenkin budjettiraami tietää merkittäviä leikkauksia monelle hallintokunnalle. Opetustoimen osalta ensi vuoden 666 miljoonan euron menokehys merkitsee noin 25 miljoonan euron leikkauspainetta. Voin sanoa, ettei tuon suuruusluokan säästöjen löytäminen ole aivan helppoa.

Henkilökohtaisesti toivoisin, ettei leikkausten painopiste olisi näin paljon opetustoimen puolella. Korkeatasoiset koulut ovat Helsingin viimeisiä selviä valttikortteja suhteessa naapurikuntiin. Hyvät koulut ovat monelle perheelliselle veronmaksajalle yksi tärkeimmistä syistä pysyä Helsingissä kirjoilla. Mutta jos menokehys on tämä, niin sitten meidän on etsittävä säästöt sieltä, missä ne sattuvat vähiten.

Ensi vuoden tiukka budjetti tarkoittaa sitä, että joutunemme joka tapauksessa leikkaamaan esimerkiksi lukio- ja perusopetuksen tuntikehyksistä, lyhytaikaisten sijaisten palkkaamisista, ammatillisen koulutuksen lähiopetustunneista, perusopetuksen koulunkäyntiavustajien määrästä ja erityisen tuen oppilaiden määrärahoista. Nämä ovat kaikki varsin huonoja menoleikkausten kohteita. Silti näitä leikkauksia on tässä talousraamissa erittäin hankala välttää.

Leikkauslistalla on toki monia fiksujakin säästökohteita, kuten hallinnon ja keskitettyjen tukipalveluiden määrärahat, perusopetuksen Ruuti-rahoitus ja luomuruokasuunnitelmista luopuminen. Fiksuihin säästökohteisiin kuuluu myös vajaassa käytössä olevista koulukiinteistöistä luopuminen. Tutusta koulurakennuksesta luopuminen ei tietenkään ole lasten ja vanhempien kannalta mukava juttu, mutta ne muut leikkausvaihtoehdot ovat vain vielä paljon ikävämpiä.

Olen havainnut, että aivan riippumatta luovuttavasta kiinteistöstä päätöksen vastustajilla on käytössään aina jotakuinkin samat argumentit:

1. Väestöennusteet ovat vääriä, tai ainakin oppilasmäärä pitkällä aikavälillä kääntyy nousuun. Ja niinhän se tietysti on, että kaupungin väestöennusteet ovat kuin Forecan sääennustukset: parin seuraavan päivän sää voidaan tietää kohtalaisen varmasti, mutta siitä pidemmälle mentäessä ennusteen epävarmuus lisääntyy. Pitkällä aikavälillä oppilasmäärä saattaa todella kääntyäkin nousuun, mutta se ei ole riittävä peruste ylläpitää ylimitoitettua koulukapasiteettia nyt.
2. Toimivaa kokonaisuutta ei saa hajottaa. No totta kai likipitäen jokainen olemassa oleva rakenne on ”toimiva kokonaisuus”, mutta se ei tarkoita, että kyseinen kokonaisuus toimisi kovin kustannustehokkaasti.
3. Vanhempia ei ole kuunneltu tai ainakaan heidän näkemystään ei ole huomioitu. Kyllä varmasti kuunnellaan, mutta kuulluksi tuleminen ei aina tarkoita sitä, että saisi oman tahtonsa läpi.
4. Mitä sille koulurakennukselle sitten käy? Joissain tapauksissa tämä tiedetään jo ennakolta, kaikissa ei. Helsingin kiinteistövarallisuudesta huolehtii kaupungin Tilakeskus, jonka asiantuntijat ovat erikoistuneet näiden kysymysten ratkaisemiseen.
5. Koulumatkasta tulee liian pitkä ja siihen sisältyy vähintäänkin yksi vaarallinen tienylitys. Toden totta; asumme kaupungissa, ja täällä todellakin on teitä ja liikennettä. Liikenneturvallisuuteen kannattaakin satsata. Silti missään muualla Suomessa eivät palvelut ole niin lähellä asukasta kuin Helsingissä. Pätee myös näiden päätösten jälkeen.
6. Samaan aikaan opetusvirasto käyttää 44 miljoonaa euroa uuteen virastorakennukseen! Höpö höpö, tämä oli täysi uutisankka, joka perustui yhteen tarkoitushakuiseen blogitekstiin. Kyseessä on Teollisuuskadun kiinteistöhanke, johon tulee yli 900 opiskelijapaikkaa Stadin ammattiopistolle. Opetusvirasto muuttaa samoihin tiloihin. Nykyisin virasto on vuokralaisena yksityiselle vuokranantajalle; muuttaessaan se siirtyy pienempiin tiloihin kaupungin omistamaan kiinteistöön. Vuokra pienenee vuositasolla puolella miljoonalla ja muuttuu kaupungin sisäiseksi.

Koulukiinteistöjen puolesta taistelevat aktivistit ovat saaneet monet kaupunginvaltuutetutkin panikoimaan ja vaatimaan päätöksentekoon aikalisiä tai kouluverkon tarkastelua ”kokonaisuutena”. Molemmat vaatimukset ovat minusta outoja. Ikävät tosiasiat eivät nimittäin muuksi muutu sillä, että niiden edellyttämiä päätöksiä vitkutetaan.

Vaatimus kouluverkkotarkastelujen tekemisestä ”kokonaisuutena” liittynee siihen, että poliitikkojen mielestä on mukavampaa tehdä ikävät päätökset kertapakettina kuin jatkuvana sarjana yksittäisiä päätöksiä. Toisekseen näissä pakettiratkaisuissa on mahdollista suojella jotain yksittäistä suosikkikohdettaan lakkauttamiselta ja paukutella sitten henkseleitä urhoollisesta kotiinpäinvetämisestä neuvottelupöydässä. Tosin tällaisessa ”kokonaistarkastelussa” se kaupungin kokonaisetu unohtuu kyllä aika sukkelaan.

Ylipäätäänkin: peruskoulu on alueellinen peruspalvelu. Tilakapasiteetin pitää elää muuttuvien palvelutarpeiden mukana. Kaupunginosilla on omat elinkaarensa. Lasten määrä voi vähentyä yhdellä alueella ja kasvaa samaan aikaan toisaalla. Palveluverkon pitää mukautua tähän. Ja nämä päätökset ovat nimenomaisesti aluekohtaisia, eivät mitään merkillisiä kokonaisratkaisuja.

Ei minusta ole mukavaa tehdä päätöksiä, joilla tutuista ja rakkaista koulurakennuksista luovutaan. Mutta vielä enemmän minua inhottaa tehdä päätöksiä, joilla heikennetään opetuksemme laatua. Politiikka on kuitenkin aivan väärä paikka toimia, jos päätösten tekeminen tuntuu liian vaikealta. Kun kysymyksenä on, leikataanko opetustiloista vai opetuksesta itsestään, vastaus on ainakin minulle harvinaisen selvä.

Ihminen uskoo mielellään siihen, minkä toivoo olevan totta. Lännessä on haluttu uskoa, että kylmä sota päättyi Berliinin muurin murtumiseen, Neuvostoliiton hajoamiseen ja entisten neuvostotasavaltojen itsenäistymiseen. Venäjän on toivottu kehittyvän demokraattiseksi ja vapaaksi markkinataloudeksi, jossa poliitikot eivät kontrolloi tiedotusvälineitä ja jossa valta vaihtuu kansan niin äänestäessä.

Toiveikas läntinen narratiivi on pyrkinyt näkemään Venäjän viimeisten 22 vuoden kehityksen hitaana ja kuoppaisena, mutta kuitenkin oikeansuuntaisena prosessina. Jeltsin purki Neuvostoliiton ja demokratisoi Venäjän. Putinin otteet Venäjän vakauttamiseksi olivat ehkä vähän kovakouraiset, mutta olihan se Jeltsinin kausi kieltämättä aika kaoottinen. Ja Medvedev taas antoi Venäjälle hieman lempeämmän näköiset kasvot ilmeettömän Putinin jälkeen.

Läntinen tulkinta Venäjän kehityksestä on niin miellyttävän kuuloinen, että siihen olisi mukava uskoa. Vielä mukavampaa olisi, jos se olisi totta. Valitettavasti se ei ole totta.

Vladimir Putinille lähihistoria näyttäytyy aivan toisenlaisena. Entiselle KGB-everstiluutnantti Putinille sosialismin romahdus ei ollut odotettu vapauden, demokratian ja rauhan riemuvoitto. Ei Putin ilmeisesti kommunismia itsessään rakastanut, mutta silti neuvostoimperiumin romahdus oli hänelle ”vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi”. Hänelle kyse oli venäläisen suurvaltamahdin katkerasta romahduksesta.

Putin ei ole sosialisti, jos kohta tuskin tuntee suurta aatteellista paloa markkinatalouttakaan kohtaan, liberalismista nyt puhumattakaan. Putin on ennen muuta patriootti ja isovenäläinen imperialisti. Se, eteneekö isovenäläinen imperialismi panslavismin, sosialismin vai ”Euraasian unionin” viittaan pukeutuneena, on Putinin näkökulmasta samantekevää – kunhan imperiumi jollain verukkeella pystyy jatkamaan vuosisataista laajenemistaan.

Putinin valtaannousun yksityiskohdat selvinnevät kunnolla vasta seuraavan sukupolven historioitsijoille. Selvää kuitenkin on, että Putinin valtaannousun avainselittäjä on hänen KGB-taustansa ja hänen nousunsa KGB:n seuraajan FSB:n johtoon. Putinilla oli käytössään vanhoista KGB-liittolaisistaan koostuva verkosto, jonka turvin hän epäilemättä läpi koko 1990-luvun raivasi tietään valtaan. Venäläiseen hallintokoneistoon soluttautuneet entiset KGB-miehet olivat lojaaleja määrätietoiselle ja luotetulle johtajalleen.

Vuosituhannen taitteessa aika oli viimein kypsä Putinin FSB-vetoiselle verettömälle vallankaappaukselle. Sillä kaappauksesta nimenomaisesti oli kyse. Ensin Jeltsin laitettiin nimittämään Putin pääministeriksi elokuussa 1999, ja muutaman kuukauden perästä tulikin Jeltsiniltä jo ilmoitus, että hän joutuu ”terveydellisistä syistä” luopumaan presidentin tehtävistään. Ja kappas, näin ollen presidentin tehtäviä alkoikin hoitaa tuore pääministeri, joka sitten pian valittiin myös jonkinlaisilla vaaleilla presidentiksi.

Venäjän demokratisoituminen ja vapautuminen pysähtyi sillä hetkellä, kun länsimaissa ensimmäistä kertaa kuultiin Vladimir Putinin nimi. Nimittäin ennen vuosituhannen vaihteen kaappausta juuri kukaan lännessä ei ollut Putinista kuullutkaan. Vallananastus oli suoritettu parhaalla KGB-osaamisella – operaatiota valmistavalla hiljaisella myyräntyöllä ja nopealla toiminnalla otollisella hetkellä.

Vuosituhannen taitteen kaappauksesta eteenpäin Putin on hallinnut maataan täysin itsevaltaisesti. Demokratian kulissi on säilytetty, mutta tosiasiallisesti Putin tappoi Venäjän demokratian ennen kuin se ehti kunnolla syntyäkään. Putinin kaudella vapaat mediat on tukahdutettu, vaaralliset toisinajattelijat vangittu, kiusalliset toimittajat saaneet surmansa epäselvissä olosuhteissa ja varteenotettaville oppositiopoliitikoille tehty mahdottomaksi pärjätä vaaleissa – joiden tulokset sitä paitsi järjestetään muutenkin tarvittaessa Putinin mielen mukaisiksi. Putinin valtakauden vaalimanipulaatio voidaan todentaa tilastollisestikin.

Läntistä toiveikkuutta Putinin sitoutumisesta demokraattisiin ja perustuslaillisiin käytäntöihin saattoi lisätä se, kun Putin ei aluksi muuttanut perustuslakia eikä tavoitellut kolmatta perättäistä kautta presidenttinä vuonna 2008. Kuitenkin juuri se, että Putin saattoi luopua muodollisesta presidenttiydestä neljäksi vuodeksi ja johtaa maataan tilapäisesti pääministerin asemasta käsin, alleviivaa sitä, kuinka olematon merkitys Venäjän muodollisilla valtioinstituutioilla on. Maata johtaa Putin riippumatta siitä, mikä titteli hänellä kulloinkin käyntikortissaan lukee.

Jos Putinin Venäjää vertaa vanhaan Neuvostoliittoon, niin epäilemättä Putin kohtelee toisinajattelijoita lempeämmin. Vaaleissa saa käydä äänestämässä oppositiotakin rangaistuksetta, vaikkei annettu ääni välttämättä virallisessa äänestystuloksessa näykään. Mutta toisaalta Stalinin jälkeisessä Neuvostoliitossa valta ei ollut kertaakaan niin henkilöitynyttä kuin mitä Putinin valta Venäjällä on. Neuvostoliitossa oli keskuskomiteansa, politbyroonsa ja ajoittaiset koulukuntaerimielisyytensä, mutta Putinin Venäjällä on vain Putin. Osaavat KGB-taustaiset sekurokraatit ovat huolehtineet siitä, ettei kilpailevia vallankäyttäjiä ole.

On Venäjän ja venäläisten tragedia, ettei oikeusvaltioperiaatteiden annettu juurtua maahan sosialismin romahduksen jälkeenkään. Venäjän naapurimaiden tragedia taas on se, ettei Putinin vallanhalu rajoitu oman maan rajojen sisäpuolelle. Putinin tavoite on alusta alkaen ollut Venäjän suurvalta-aseman palauttaminen, ja sisäisten kilpailijoiden hävittäminen on ollut siinä projektissa vain ensimmäinen askel.

Putinin taustaideologien luoma visio ”Euraasian unionista” on jäänyt länsimediassa vaarallisen vähälle huomiolle, vaikka sellaisen muodostaminen on ollut Putinin avoimena pyrkimyksenä jo pitkään. Lännen välinpitämättömyys tämän suunnitelman suhteen lienee seurausta siitä, että ”Euraasian unioni” on rinnastettu mielikuvissa Euroopan tai Afrikan unioneihin. On ajateltu, että Venäjä havittelee jonkinlaista kilpailevaa vapaakauppa-aluetta, johon maat voivat halutessaan ja omasta vapaasta tahdostaan liittyä.

Terminologia kuitenkin pettää. Venäjällä ”Euraasian unionia” ei nähdä Euroopan unionin kaltaisena organisaationa, jonka jäseneksi ei ole pakko tulla ja josta halutessaan pääsee poiskin. Venäjällä ajatus Euraasian unionista merkitsee venäläisen imperiumin uudelleenelvytystä, joka toteutetaan joko suorin alueliitoksin tai alistamalla muilla tavoin naapurimaat suuren ja mahtavan vasallivaltioiksi.

Vasta ymmärtämällä nämä taustat voi Venäjän nykypolitiikan laittaa kontekstiinsa. Georgia alistettiin sodalla vuonna 2008. Valko-Venäjä alistettiin jo kauan sitä ennen nukkehallitsija Aljaksandr Lukašenkan avulla. Ukrainan kohdalla Venäjä on yrittänyt samaa Viktor Janukovitshin myötävaikutuksella, mutta pahuksen ukrainalaiset ovat kovasti haranneet vastaan. Siksi Putin on päättänyt siirtyä pehmeähköistä menetelmistä – vaalivilpistä, korruptiosta, kiristyksestä ja uhkailusta – astetta kovempiin keinoihin: aseelliseen väliintuloon ja miehitykseen.

Putinin toiminta on käynyt jatkuvasti rohkeammaksi. Hän kokee Venäjän vahvistuneen, kun vahva talouskasvu on mahdollistanut asevoimienkin uudistamisen isolla rahalla. Toisaalta hän myös laskee lännen heikentyneen. Kymmenen vuotta sitten Putin sai olla varuillaan Bushin kanssa, mutta kun Putin viime vuonna kielsi Obamaa puuttumasta Syyrian kansanmurhaan, niin Obamahan totteli. Euroopan unioni taas on Putinin silmissä vieläkin isompi kansainvälispoliittinen vitsi kuin Obaman hallinto. Putin siis laskee, että Venäjän suuruuden palauttamisen mahdollisuus on juuri nyt, kun länsi näyttäisi olevan heikoimmillaan.

Tässä samassa kontekstissa pitää nähdä myös Venäjän omituiset lapsiasiakiistat Suomen kanssa. Kysymys on siitä, että Venäjä testaa, miten pitkälle naapurimaat ovat valmiita menemään myöntyväisyydessään. Ja mitä enemmän myönnytään, sitä enemmän myönnytyksiä tohditaan taas vaatia. Jos Ukraina lopulta sortuu Venäjän alle, Kremlin huomio siirtyy varmuudella taas pohjoisemmaksi. Siksi on mitä suurimmassa määrin Suomen intresseissä pyrkiä tukemaan Ukrainaa, ettei se joudu kokemaan Valko-Venäjän kohtaloa.

Läntisten johtajien tulisi myös tiedostaa, etteivät Putinin kaltaiset laajentumishaluiset itsevaltiaat pysähdy neuvotteluilla ja diplomatialla. Eivät ole pysähtyneet ennen, eikä pysähdy tälläkään kertaa. Neuvottelut ovat Putinille tapa pelata aikaa ja myönnytykset todisteita siitä, että myönnytyksiä saa jatkossakin, kun niitä vain kehtaa vaatia. Putinin kaltaisiin valloittajiin tepsivät vain kollektiiviset turvatakuut: sitoutuminen siihen, että kaikki puolustavat yhdessä hyökkäyksen kohteeksi joutunutta. Sellaiset turvatakuut on tällä hetkellä vain Naton jäsenmailla.

Jos Ukrainan synkästä tilanteesta haluaa väkisin etsiä hyviä puolia, niin ainakin viime päivinä Suomessa on esiintynyt poikkeuksellisen vähän turvallisuuspoliittista haihattelua. Yllättävänkin moni puoluekannasta riippumatta vaikuttaa heränneen huomaamaan, että Suomi on edelleen vähäväkinen kansakunta arvaamattoman suurvallan naapurina. Suurvallan, joka on valmis käyttämään aseellista voimaa naapureitaan vastaan.

Herääminen maailmanpolitiikan kylmien ja kovien tosiasioiden tiedostamiseen olisi tosin saanut tapahtua jo kauan sitten. Venäjä on paisuttanut ja uusinut asevoimiaan kovaa vauhtia koko presidentti Putinin valtakauden ajan. Samaan aikaan Suomi on leikannut puolustusbudjettiaan, luopunut jalkaväkimiinoista ja vapaaehtoisesti jättäytynyt sotilasliitto Naton ulkopuolelle. Euroopan unionin turvatakuutkin Suomi vesitti omasta aloitteestaan.

Venäjän länsinaapureista vain kolmella ei ole Nato-jäsenyyttä suojanaan. Nämä kolme ovat Valko-Venäjä, Ukraina ja Suomi. Valko-Venäjä solmi itsevaltaisen presidenttinsä Aljaksandr Lukašenkan johdolla valtioliiton Venäjän kanssa jo vuonna 1999. Ukrainaa Venäjä on pyrkinyt määrätietoisesti ohjaamaan samaan suuntaan – paraikaa myös aseellisesti.

Venäjän pelottomuus puuttua rajanaapureidensa asioihin on kasvanut jatkuvasti. Suomikin on saanut suurvallan kasvaneesta röyhkeydestä osansa esimerkiksi lapsikiistoissa. Georgian rajan venäläiset joukot ylittivät vuonna 2008; tällä hetkellä Venäjä tekee samaa Ukrainassa. Mikäli Ukraina murtuu Venäjän voiman alle, lisää se itäistä painetta väistämättä myös Suomen suuntaan.

Käsi kädessä Venäjän kasvaneen omavaltaisuuden kanssa kulkee länsimaiden lisääntynyt heikkous. Niin parjattu kuin presidentti George W. Bush aikanaan olikin, niin Bushin jämäkkä ote oli omiaan toimimaan myös pelotteena ja pitämään maailmanpolitiikan kuumapäitä varovaisina. Obamaa Putin pitää selvästikin niin heikkona presidenttinä, ettei Yhdysvalloista tämän johdolla ole Venäjän etenemisen esteeksi.

Obaman heikkous tuli Putinin silmissä ilmeiseksi viimeistään viime vuonna, kun Obama taipui vastoin lupauksiaan olemaan puuttumatta Putinin tukeman Bašar al-Assadin kemiallisten aseiden käyttöön Syyriassa. Se oli Venäjän johdolle signaali siitä, ettei lännestä ja Yhdysvalloista ole sille kansainvälispoliittista vastusta.

Eikä tilanne ole paljon lohdullisempi Euroopankaan kohdalla. Saksasta on tullut pelottavan riippuvainen Venäjän kaasusta. Ranskan presidentin suosio on vajonnut niin alas, että se vaikuttaa jo hänen toimintakykyynsä maan johdossa. Iso-Britannia puolestaan on pyrkinyt ottamaan etäisyyttä kaikkiin Manner-Euroopan asioihin, mikä ei olekaan ihme, kun Euroopan yhdentyminen on viimeisten vuosien ajan merkinnyt lähinnä sitä, että hyvin taloutensa hoitaneet maat joutuvat maksamaan yli varojensa eläneiden velkoja.

Miten hyvänsä Ukrainan konflikti päättyykään, on sillä aivan ratkaiseva ja käänteentekevä merkitys Euroopan tulevaisuudelle. Mikäli demokraattiset voimat vakiinnuttavat asemansa Ukrainassa, se todennäköisesti johtaa myönteisiin uudistuspaineisiin sen lähialueillakin. Myös Venäjällä.

Mikäli taas Venäjä onnistuu alistamaan Ukrainan valtansa alle, on se selvä signaali sekä Venäjälle että muille siitä, että länsi on heikko. Ja että naapureidensa asioihin voi puuttua asevoimin ilman, että sillä on kansainvälispoliittisia seurauksia. Tällaisen skenaarion toteutumista kannattaa Suomen pelätä jos jonkun.