Suomessa on erittäin trendikästä pyrkiä karsimaan työntekijöiden oikeuksia ja lyömään työväestön järjestäytymistä mahdollisimman monella tapaa. Tällä oikeistonousukkaat ja työnantajaleiri pyrkivät vähentämään työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksia ja järjestäytymistä, joka on edellytyksenä palkkataistelun käymiselle.

 Yleensä näissä yksipuolisissa työnantajanäkökulmaa edustavissa ”uudistuspyrkimyksissä” keskitytään palkanalennuksiin, eläkeiän nostoon tai kitinään ns. laittomista lakoista. Harvoin kuullaan kuitenkaan kitinää työsuojelusta. Tähän on näemmä tulossa muutos.

Petri Hollménin blogimerkintä Työsuojelun kautta Suomi nousuun, levisi 18.3. varsin laajalti sosiaalisessa mediassa ja keräsi hänen ilmoituksensa mukaan yli 40 000 lukijaa. Hollmén korostaa merkinnässään sitä miten “hyvä fiilis” hänen Lyyti-firmassaan on, ja paheksuu syvästi siihen kohdistunutta työsuojelutarkastusta.

Varsinais-Suomen Vuoden nuoreksi yrittäjäksikin valittu Hollmén kuittailee työsuojelutarkastuksen turhasta pikkutarkkuudesta ja siitä, että hänelle vaivaudutaan huomauttamaan sitovan työlainsäädännön rikkomisesta. Mitä kaikkia muita lakeja Hollménin mielestä saa fiilispohjaisesti rikkoa jää lukijan ulottumattomiin.

Hyvis-yrittäjämme ei kerro lukijoilleen miksi tarkastus on tehty. Sitä taas kaikki me, jotka yhtään tunnemme työsuojelua hämmästelemme. Yleensä tarkastuksia tapahtuu nimittäin lähinnä ilmoitusten perusteella. Jos fiilis on “tosi mahtava”, niin miksi kukaan pyytäisi tarkastusta. Toisaalta voin olla väärässäkin, sillä tekeväthän aluehallintovirastot myös satunnaistarkastuksia.

Lyytiä huomautetaan tarkastuksessa työaikalain noudattamatta jättämisestä. Tähän Hollmén toteaa mukanokkelasti: “Meidän on jatkossa otettava kellokorttijärjestelmä käyttöön.”

Todellisuudessahan työvuoroluettelon voi tehdä vaikka ainiaaksi eteenpäin määrittämällä työajan ja sitten asianmukaisesti sopimalla liukumasta, kuten työaikalain 3 luvun 13 §:n säätää. Kellokorteista ja työajan seurantalomakkeita ei työaikalaissa mainita.

Työaikalaki sen sijaan ei salli kuinka pitkiä työaikoja tahansa. Tämä on hyvä, koska ylipitkät päivät lyhentävät työuraa loppuunpalamisen takia. Laki myös tunnistaa ainoastaan palkalliset ylityöt tapauksissa, jossa Hollménin mainitsemalla tavalla “päivä venyy” tai “pitää hoitaa [työnantajan] kiireellisiä asioita”.

Jos ei työvuoroluetteloa laadita voi se olla tapa kiertää ylityösäädöksiä, mikä jo nyt on merkittävä ongelma Suomessa, jossa työntekijä helposti lahjoittaa tuhatlappuisia työnantajalleen.

Näkisin itse palkattomat ylityöt työvuoroluettelon käyttöä suurempana yhteiskunnallisena ongelmana. Esimerkiksi Akavan pääekonomisti Eugen Koev laskee, että:

“valtiolta jää vuosittain saamatta 115 miljoonan euron verotulot akavalaisten tekemien harmaiden ylitöiden vuoksi. Lisäksi työnantajan maksamattomien sosiaaliturvamaksujen vuoksi menetetään kymmeniä miljoonia euroja.”

En osaa blogimerkinnän perusteella arvioida Lyytin tilannetta tarkemmin, mutta vanhan sanonnan “follow the money” -perusteella, en ehkä luottaisi yksisilmäisesti pelkästään omistajan näkemykseen. Ainakaan ilman todisteita.

Toisaalta taas kun huomioidaan, että työhyvinvointi, johon työajat kuuluvat hyvin keskeisesti, on merkittävä kansantaloudellinen ongelma on minun vaikea samaistua kritiikkiin työlainsäädäntöä kohtaan. Päinvastoin. Meillä on liian vähän työsuojelua ja työaikalain valvontaa Suomessa.

Työterveyslaitoksen Guy Ahosen mukaan heikon työhyvinvoinnin kustannukset ovat:

“Suomelle vuosittain jopa 34 miljardia euroa. Tästä 18 miljardia koostuu ennenaikaisista eläkkeistä ja työpanosten menetyksistä, kun taas sairauspoissaolot ja heikentynyt työteho maksavat kumpikin seitsemän miljardia. Tapaturmiin taas kuluu kaksi miljardia.”

Se, että työnantaja sopii asianmukaisesti työajasta on mielestäni pieni hinta edellämainittuun nähden. Ja tämä ihan riippumatta fiiliksestä.

PS. Disclaimer nokkelille oikeistonousukkaille
Kirjoittamalla edellämainitun tekstin en tietenkään tarkoita, ettei työelämää saisi uudistaa tai, että asioista ei saisi sopia työpaikoilla. Sen sijaan on tärkeää, ettei yksittäiset työntekijät joudu asemaan, jossa he enemmän tai vähemmän yksin joutuvat neuvottelemaan vahvemman osapuolen eli työnantajansa kanssa työsuhteensa ehdoista. Laki ja työehtosopimukset takaavat ainoastaan vähimmäistason. Paremmin voi ja on suotavaa asiat järjestää.