Maailman toiseksi merkittävin kaikentiedonjulkaisu heti Sudenpentujen käsikirjan jälkeen, Valitut Palat, osoitti taannoin lompakkokokeella suomalaiset maailman rehellisimmäksi kansaksi. Kahdestatoista kadulle testinä pudotetusta lompakosta yksitoista palautui omistajalleen.

Edes suomalaiset itse eivät ole tulosta kiistäneet. Jos rehellisiä ollaan, täällä ollaan aika rehellisiä. Elämänmenoon ei kuulu kusettaminen eikä kaunistelu; pakkanen on pakkasta ja paska paskaa, eikä puhumalla saa myytyä mitään, mikä ei kävisi tutustuttua kaupaksi muutenkin.

Maailman rehellisimmässä maassa kansalaisten välisen luottamuksen luulisi olevan huipussaan, mutta kattia kanssa niin kuin koira sanoi K-kaupan Väiskille.

Sama ihminen, jonka tietää palauttavan löytämänsä lompakon, alkaa näyttää äärimmäisen epäluotettavalta ja jopa vaaralliselta viimeistään silloin, kun häneltä pitäisi ostaa jotain tai mennä tälle töihin. Muutaman puupennin takia yrittäjä myrkyttää, riistää ja huijaa heti, jos yhteiskunnallinen valvontakoneisto ei häntä nimenomaisesti estä.

Kun näinkin rehelliset ihmiset luottavat toisiinsa näin vähän, on syytä todeta niin kuin Strother Martin elokuvassa Lannistumattomalle Lukelle: ”What we’ve got here is a failure to communicate.”

Ensimmäinen failure on pantata tietoa, joka kannattaisi tuoda julki.

Taloustieteilijä George Akerlof on esittänyt kuuluisan esimerkin käytettyjen autojen kaupasta. Koska ostaja ei voi tietää, missä autoista on piileviä vikoja ja mitkä ovat hyväkuntoisia, ostohinnat asettuvat johonkin hyvien ja huonojen vaihtoautojen väliin. Tällöin yhdenkään autokauppiaan ei kannata satsata laatuun, ja lopulta myydään aina vain huonompia ja halvempia vaihtoautoja.

Niin myyjät kuin ostajatkin kärsivät, kunnes joku erottautuu lisäämällä avoimuutta. Samanlainen kehnoutumisen kierre toistuu meilläkin, enkä tarkoita autokantaa.

On syntynyt valtava markkinarako rehellisyydelle.

Tuukka Temosen Presidentintekijät -elokuvasta nousi kohu, koska siinä joku sanoo jotakin, mitä on oikeasti sanonut.

Kun Kirsi Pihan kuullaan toteavan vaalien olevan järkyttävän tylsät, ja hetki myöhemmin kampanjapäällikkö epäilee ehdokkaan vetovoiman riittävyyttä kilpailijaan nähden, ollaan viimeinkin renkaita potkivan rehellisyyden äärellä.

Kampanjatiimi reagoi julkisuuteen aivan kuin minkä tahansa yritysten markkinointiosasto. Näissä omanlaisissaan uusluostareissa naamansa nutturalle vetäneet MarCom-nunnat vahtivat eri brändien siveellisyyden perään, vaikka yleisö odottaa aivan jotakin muuta – suorapuheisuutta ja luottamusta siihen, että kuulijat eivät käännä avoimuutta sanojaa vastaan.

Siis kaikkea sitä, miten täällä on tavattu asiat hoitaa, kunnes meitä kohtasi failure to communicate.

Toinen failure on kuunnella niitä, jotka eivät pyri edistämään luottamusta.

Rehellisten maassa paras vallanhankintatapa on epäluulon kylväminen. Vahvimmat institutionaalisen vallan käyttäjät tietävät tämän hyvin. Ne oikeuttavat valvonnan ja oikeuksien rajoitukset sanoen turvaavansa meitä uhalta, jollaiseksi yhä harvempi itsensä enää mieltää.

Kuhmossa sanotaan, että kun joku ehtimiseen vakuuttaa kunniallisuuttaan, on isännän aika laskea hopealusikkansa.

Sanonta mielessä voi miettiä, kumpi on lopulta rehellisempi: se, jonka kanssa on tottunut asioimaan kättä päälle ja sana sanasta, vai se, joka jatkuvasti pyrkii tunkeutumaan väliin varoittaakseen toisen kusettavan kuitenkin, ja sinun olevan aivan liian heikko pärjätäksesi moiselle huijarille yksin.

En tiedä, periikö rehellisyys joskus maan, mutta ainakin tiedän, kenen jäämistöä tällöin ollaan jakamassa.

Tampereen rautatieasemalla on kaksi säilytyslokeroa numeroituina 101 ja 102, joihin kaikki maailman ihmiset pienellä sullomisella mahtuvat. Kun ymmärtää, että on olemassa lopulta vain kahdenlaisia ihmisiä, on sen jälkeen kysymys enää pakkaustekniikasta.

Kerran pantuaan merkille mitä siitäkin tulee -ihmisten ja mitä sitten -ihmisten eron, ei vastaantulijoita tule lokeroitua enää muilla tavoin. Ei aatteiden, vaatteiden tai sukupuolen mukaan, ei lippujen, viirien tai viheltimien. Näkee vain kahdenlaisia ihmisiä (ja heistäkin toisia aivan liikaa).

Eilisen lehdessä joku purki mieltään suivaannuttuaan tavaratalossa näkemiinsä äitiin ja aikuiseen tyttäreen, jotka olivat vetäneet kauppareissulle jalkaansa vanhat kunnon kusiluistimet, ruskeat Reinot.

”Tulevatkohan tällaisia rimanalituksia tekevät ihmiset ajatelleeksi, millaisen kuvan he kotikaupungistaan antavat? Peräkylän junttilako?”, kyselee kirjoittaja. ”Jo vanha äitini olisi vuosia sitten tämän parivaljakon nähdessään kysynyt, että mistähän nuo ovat karanneet”.

Mitä siitäkin tulee, jos kaikki alkavat kulkea aamutossuissa! Kohtahan he vetävät jalkaansa tuohivirsut, ja ei kyllä siitä sitten mitään tule!

Viereisessä tekstissä puolustetaan avioliittoinstituutiota. Kirjoittajan mukaan miesten ja naisten perheenperustamisriitti on ollut ja on jatkossakin yhteiskuntien säilymisen kannalta välttämätön asia.

Välttämätön. Kaupunkikuva. Tulevaisuus. Ajatelkaa lapsia. Mitä siitäkin tulee.

Ryöppynä ilmaan turahtava ”yhteinen etu” muistuttaa koostumukseltaan kuuluisaa homokaasua. Huoli suihkitaan sekaan eau de toilette, koska jos muusta sisällöstä poistaa vittuilun, ei jää jäljelle kuin välilyönnit.

Minä halveksun teitä. Häpeän teitä, koska te ette ymmärrä hävetä itseänne.

Kakistaisipa joku heistä asiansa suoraan, mutta aina ammutaan kaaripallo: Ei minulla tietenkään mitään teitä vastaan ole. Se on vain jumalani, joka teitä vihaa.

Tutkijat Frank Broucek ja Silvan S. Tomkins ovat perehtyneet häpeään. Muidenkin kannattaisi.

Broucek havaitsi jo kolmikuukautisen vauvan reagoivan, jos äiti ei vastaa tämän lähestymisyrityksiin. Vauva lamaantuu, luo katseensa alas ja kääntää kasvonsa poispäin. Niin toimii häpeärefleksi.

Vastavuoroisen hyväksynnän odotus on ihmiseen kovakoodattu ominaisuus, joka ei elinaikana poistu. Se on perustarve, jonka täyttymisestä tykkää kuin Simo sillistä.

Näitte varmaan sen videon, jossa kaksikymmentä entuudestaan tuntematonta ihmistä pussaa. Tarina kulkee estoista tekoihin ja hyväksyntään, haluun saada lisää.

Kaunista, eikö? Ja miten epätodellista! Kadulla ja kaupoissa samat ihmiset eivät edes vilkaisisi toisiaan tai ainakin peittäisivät kiinnostuksensa tarkkaan. Vasta tilaisuus tekee ihmisen, ja niitä tilaisuuksia on äärimmäisen vähän, ellei joku riko kaavaa.

Hyväksyvä vuorovaikutus onkin kysyntäänsä nähden suunnilleen maailman toiseksi niukin asia heti Carl Barksin Aku Ankka -tarinassa esittelemän bombastiumin jälkeen. Määrittämättömän täyttymyksen kuvitelman perässä juostaan maksamassa lopulta yhtä älytöntä hintaa kuin Roope Ankan bombastium-pallerosta pulittamat biljoona dollaria ja kuusi tiskiallasta.

Eikä kelläkään käy hyväksyvää vastetta etsiessään mielessä ajatus alkaa tuottaa sitä itse. Päästäisiin niukkuudesta. Päästäisiin monesta vitsauksesta.

Silvan S. Tomkinsin mukaan pettymykset ja kelpaamattomuuden tunne voivat johtaa ylimitoitettuihin itsetunnon kohentamisyrityksiin, addiktoitumiseen erilaisiin kiihokkeisiin, passivoitumiseen ja masennukseen. Siis kaikkiin niihin ongelmiin, jotka leviävät vauhdilla kuin viitasaarelainen kikkelinkuva twitterissä.

Yhtä usein pettymykset johtavat kääntymiseen sekä itseä että häpeään liittyvää toista vastaan; mitä siitäkin tulee -ihmiseen. Hän myy koko elämänsä lyhyeksi, lyö vetoa sen puolesta että päin ahteria menee ja on useimmiten oikeassa.

On myös ihmisiä, joiden elämää häpeä ei rajoita ja kahlitse, vaan se on rakentava, normaali, ihmisyyteen kuuluva tunne, kotimainen häpeätohtori Ben Malinen kertoo Helsingin Sanomien haastattelussa. Sinä päivänä kun heitä on enemmistö, ei yhteiskuntaa hallita enää retoriikalla, kenen pelko on toisten pelkoja arvokkaampi.