Elettiin 90 -luvun alkua ja minä huonoa elämää. Suomessa oli lama ja minä Ruotsissa. Paahtoleipä oli siellä pehmeämpää ja hillo makeampaa mutta minä olin tullut loukatuksi. Jyväskylän Henkka, Miljoona-Matin kummipoika, niin ikään Tukholmaan hiljattain rantautunut venepakolainen, oli minut suututtanut. En enää muista mitä hän sanoi tai teki vai jättikö sanomatta vaiko tekemättä mutta kunnian miehenä olin pakotettu kostamaan. Täsmäiskutunnelmissa tein aamuöisen tiedustelumatkan tulevan arkkiviholliseni toimipaikalle. Kostonhimo oli kova ja yönkunto heikko.

Alue, jolla Henkan toimisto sijaitsi, oli tyypillinen peilikuvilla kyllästetty pesubetoniviidakko. Jokainen talo oli toisensa kopio ja niitä oli paljon. Siellä minä hiippailin, kultturiperimäni taakan alla hieman horjuen, hiekkalaatikon laitaan nojaten, Henkan konttuuria etsien. Ja löytyihän se ja syntyipä suunnitelma. Toimisto oli katutasossa ja suunnitelma ytimekäs. Koska Henkalla oli tietojeni mukaan käsiase konttoripöydän laatikossa, niin ovikellon soitto tuntui turhalta riskiltä. Parasta olisi mennä sisään suurista ikkunoista. Ja silloin, kun Henkka on paikalla. Ja koska aamuun oli vielä aikaa, niin siirryin varikkoalueelle.

Aurinko oli jo korkealla, kun heräsin lehtilaatikosta uuteen päivään. Linnut lauloi ja talkkari torui mutta minulla oli tehtävä. Ripeästi mutkitellen ja puoliksi kontaten noudin 99 Saabini takakontista baseball-mailan ja eikun menoksi. Kettärästi löntystäen hiivin sirkusnorsun lailla kohteeseen. Kolme metriä ennen Henkan toimistoa vetäydyin viimeiseen rappusyvennykseen. Siellä, katseilta suojassa, nielin oksennuksen ja valmistauduin sinkoamaan 150 -kiloisen ruhoni krapulaisilla raajoillani maisemaikkunoiden eteen. Pelotti ja pissatti vaan perääntyä ei voinut. Nopat oli heitetty.

Siinä minä sitten seisoin, hakkasin baseball-mailalla näyteikkunoita paskaksi ja huusin kuolemaa vasikalle. Yllättävän nopeasti sain raivattua karmien väliin suomipojan mentävän aukon ja loikkasin sisään toimistoon. Maila oli koholla ja ohimosuoni pinnassa. Vaan ei Henkkaa missään. Vain pari ruotsalaisen näköistä ämmää ja kohtalainen määrä lasimurskaa. Punoittavilla silmilläni bongasin konttorin takanurkasta suihkuverhotyyppisellä ratkaisulla erotetun taukotilan. Heureka, siellä se on, rotan kolo! Reippaalla vimpeliläisellä otteella löin tilanjakajan takalaittomaksi, mutta turhaan. Sen takaa paljastui vaan pöytä ja pari somaa taittotuolia. Pöydän alla ei ollut ketään ja päälläkin vain pannullinen puoliksi hautunutta kamomillateetä.

No, minä siitä ympäri kääntymään ja ääneen ihmettelemään, että onpa Henkalla paljon peilejä ja vitusti saksia plus kuusi fööniä. Ja mitä tuo yksi parturi tekee sen toimistossa ja miksi vitussa se on tuonut asiakkaan mukanaan. Ja kun ne arvon rouvat vaan kalpeana tuijottivat, niin poistuin samaa kautta, kun olin tullut.

Tämän tarinan opetus on se, että 6A on Ruotsissakin 6A, ei 6B.