Oi, miten juhlallista tuupata ulos blogini sadas postaus! Tai no, oikeasti kyseessä taitaa olla jo 102. postaus, blogin muuttaminen sotki hieman tarkkoja suunnitelmiani.. Tässä sitä kuitenkin ollaan, vajaa puoli vuotta blogini perustamisen jälkeen, ja olo on kieltämättä juhlava.

Reilu puoli vuotta sitten olin minilomalla Budapestissa rakkaan ystäväni kanssa, jota jotkut ihmiset myös Mungo-Annaksi kutsuvat. Tuo neiti otti viinilasin äärellä puheeksi miksi en pidä omaa blogia, ja teki ensimmäisen sysäyksen Vivian Valpuri- blogin syntymiselle. Hauskaa, että tuo ikäänkuin sulki yhden ympyrän – olimmehan tavallaan tutustuneet monta vuotta aikaisemmin pitämäni Irc-Gallerian päiväkirjan kautta, jota Anna luki.

En ollut oikeastaan ajatellut bloggaamista edellisen vuonna 2011 kuopatessani. Suuri osa ystäviäni bloggasi, ja seurasin kauhulla heidän riepotteluaan ympäri Internetin ihmemaata, ja pidin tiukasti kiinni yksityisyydestäni. Monta kertaa ihmettelin ääneen miksi ja miten he jaksavat kaikkea sitä pyöritystä, ja oli vaikeaa uskoa bloggaamisen ”koukuttavuudesta”, kun oli viettänyt monta vuotta ilman sellaista julkista harrastusta. On mahdotonta sanoa miksi juuri viime syksynä näin asian erilaisessa valossa, ehkä planeettojen asennot olivat suotuisat, tai lomalla nautittu unkarilainen punaviini teki tehtävänsä. Uusi blogi oli perustettava.

Olen ollut onnekas siinä, että lukuisat ihmiset muistavat minut ja hölmöt juttuni niinkin pitkän ajan takaa kuin Galtsu, ja sitä kautta sain heti paljon lukijoita. Minulle blogin suosiolla tai statistiikalla ei ole mitään väliä – onhan tämä minulle puhtaasti harrastus – mutta vuorovaikutus lukijoiden kanssa on minulle tärkeintä. Jokainen kommentti, sähköposti ja Insta-tykkäys tuo niin loputtoman paljon iloa päiviini, etten voi tarpeeksi korostaa niiden merkitystä minulle. Lukijakuntani koostuu niin mukavista, hauskoista ja hyväsydämisistä ihmisistä, joiden nimimerkit ja kommenttiboksiin rustatut jutut muistaa helposti! Muutaman lukijani olen saanut myös tavata, ja vaikka se joka ainoa kerta saa pasmat totaalisen sekaisin, ilahduttaa lukijaksi ”tunnustautuminen” jokainen kerta. Se tuntuu siltä, että mun täytyy ehkä tehdä jotain oikein, että joku tuntematon ihminen uskaltaa lähestyä – oli se sitten kommentilla tai kadulla- ja sanoa jotain ystävällistä. Parasta mitä blogin kautta olen saanut, shampoot ei yllä lähellekään!

Suuri kiitos ekasta satasesta myös bloggaaville ystävilleni. Heistä on ollut korvaamaton apu niin tekniikan kuin sisällönkin kanssa painiessa, ja ilman heidän jeesaustaan ja ohjeitaan koko blogia ei varmasti olisi. Muutenkin muut bloggaajat eli ”työkaverit” ovat kaikki kaikessa – aina auttamassa jos on joku ongelma, mutta myös tsemppaamassa ja mukana nauramassa näiden piirien kummallisuuksille. Kukaan ei ymmärrä bloggaajaa kuin toinen bloggaaja. On mielestäni upeaa miten yhteen hiileen näissä piireissä puhalletaan, ja miten monta uutta ystävää olen tätä kautta saanut elämääni.

Korvaamattomia ovat tietenkin myös ne ystävät ja perhe, jotka ovat täysin pihalla koko blogista. En ole kertaakaan julkaissut Facebookissani sanallakaan koko blogista, vaan olen halunnut pitää sen sellaisena, että halukkaat lukekoot, mutta en tyrkytä sitä kenellekään. Se, että suurin osa ystävistäni tai tutuistani ei edes tiedä koko blogista, on virkistävää. Ystäviä ja perhettä tavatessa on paljon tärkeämpääkin puhumista kuin bloggaaminen sen lieveilmiöineen, ja hyvä niin. Äitini on ainoa perheestäni joka seuraa blogitouhua, ja hänen palautteensa on tärkeää. Niin pitkään kun mutsi ei huomauta liiasta kiroilusta, on kaikki hyvin.

Kokopäivätyön sivussa bloggaaminen, noh, käy työstä. Tekstien ideoiminen, kirjoittaminen ja oikoluku vie paljon aikaa, kuvaamisesta ja niiden pläräämisestä ja käsittelystä puhumattakaan. Myös kommentteihin vastaamiseen saa kulutettua vaikka kuinka paljon aikaa niin halutessaan, ja minähän haluan! Kuten sanottua, se on mielestäni antoisin osa koko bloggaamista, mutta itse koen olevani myös sen ”velkaa” lukijoille, että kuittaan kommenttiin muutakin kuin hymiön. Arvontapostauksen satoja hillittömän hauskoja kommentteja lukiessani oikein ahdisti, kun ei mitenkään olisi aika riittänyt jokaiseen vastaamiseen! Vaikka blogin pitäminen ja useita kertoja viikossa päivittäminen viekin suuren viipaleen vapaa-ajastani, ei se koskaan tunnu ikävältä tai jonkun muun asian ”uhraamiselta”. Jotkut ihmiset harrastavat autoja, jotkut käsitöitä, minä kirjoitan blogia.

Vaikka tämä onkin mulle harrastus ja tapa viettää vapaa-aikaa, on se mahdollistanut myös monia sellaisia asioita, joita ilman olisin bloggaamattomana jäänyt. Lukuisat juhlat, julkkarit, aamupalat, iltatilaisuudet ja muut vastaavat kissanristiäiset olisivat jääneet käymättä, ja monet hyvät kontaktit tapaamatta. Blogin kautta testiin lähetettävät tavarat ovat tietysti myös ilahduttava lisä, ja erilaisten shampoiden ynnämuiden tuotteiden kokeilu on parhautta.

Tietysti myös blogiportaalin alle pääseminen on ollut kiva etappi uuden blogini lyhellä mutta tapahtumarikkaalla taipalleella! Vaikka sataa ja yhtä pientä kohtaa vielä hiotaan, niin on mukavaa vaihtelua nähdä omat tuotoksensa vähän skarpimmilla sivuilla. Lisäksi eräs toinen blogin kautta tarjoutunut työmahdollisuus tulee pian julki, ja olen haljeta onnesta! Uskomatonta, miten paljon hyvää spontaanista ideasta onkaan poikinut!

Viimeisimpänä sitten mainittakoot Aussien blogigaalasta saamani kaksi ehdokkuutta! Readers’ Choicen lisäksi olen ehdolla 2013 Newcomeriksi, ja olen tietenkin valtavan ylpeä ja onnessani tästä suuresta kunniasta. Ajatella, tällaisiakin höpöttäjiä ja omien polkujensa tallaajia on suurien kalojen lammikkoon huolittu! Lilyn sivuilla voi äänestää lukijoiden suosikiksi, mutta en todellakaan haaveile mistään voitosta. Minulle riittää se, että saan jatkossakin tehdä sitä mistä eniten nautin, ja aloittaa aamuni uusien kommenttien julkaisulla hymy korvissa.

♡ Kiitos teistä jokaiselle näistä ensimmäisen satasen myötäelämisestä! ♡