- Soitapa kuule tähän numeroon, sanoi pamppu, kun palasin lomilta Suomenlinnaan. Se ojensi mulle hailakan lilan post it -lapun, ja mä tiesin, että nyt on joku kuollut. Se lappu poltti mun paljon pahaa tehnyttä kättä ja mä pelkäsin – ensimmäisen kerran vuosiin. Pelkäsin ja toivoin. Toivoin, että se olis meidän äijä, ja pelkäsin, ettei olis.

Siinä mä seisoin, sielu sikiöasennossa Suomenlinnan työsiirtolan tuulisella pihalla, näppäilin numeroita ja nielin kurkkuun karannutta kauhua. -Miika täällä, sanoin kun toisessa päässä vastattiin. Se oli mun äiti, mun tuskainen äiti, jonka hennoilla hartioilla ei taakka tahtonut pysyä.

- Nyt se on ohi, Markus pääsi vihdoinkin parempaan paikkaan, äiti sanoi. Ja mä kuolin puoliksi. Puolet musta oli kuollut. Mun veli. Ja puolet musta sortui vasten sen puhelinkopin ruvelle raavittua pleksiä. – Älä vittu ämmä valehtele, mä sain sanottua äidilleni. – Ei se ole paremmassa paikassa, sitä ei vaan ole! Ja kun mä suljin sen luurin, niin mä tiesin, että joku maksaa – hengellään.

Markus Ilmari

Se meni, se mun veli.
Yhdessä yössä.
Kesken kaiken.

Kymmenen vuotta sitten, kuitenkin kuin eilen.

Vittu siihen mitään totu,
tuskaan.

Se pappi tiennyt paskaa,
mistään.

Ei sen ole parempi olla,
sitä ei vaan ole.
Mulla ei helpota,
eikä pidä.

Minä muistan, muistot sattuu, kiitos siitä, pysyy mielessä.

Se oli mun veli.
Toista ei tule.
Koskaan.