Hulppeudella en tarkoita tässä tapauksessa pelkästään huoneiden kadehdittavaa sisustusta, paikan yleistä tyylikkyyttä tai pehmeää jättisänkyä, jossa pääsimme yöpymään. Puhun jostain muusta, jostain paljon tärkeämmästä: tunnelmasta. Tunnelma taas on monen pienen seikan summa – esimerkiksi lämpimien tervetulohymyjen, kauniisti sivupöydälle asetellun teeastiaston, ikkunan takaa kantautuvan kaupunkihuminan.
Meinasin unohtaa tärkeimmän – ne näkymät. Kun katsoo ikkunasta oikealle, näkee ehkä maailman kuuluisimman kupolin, Brunelleschin Duomolle suunnitteleman kruunun. Kun katsoo vasemmalle, näkee Palazzo Vecchion, Medicien renesanssinaikaisen päämajan.
- Keitäköhän tässä on asunut? Silloin, kun Medicit ovat asunneet tuolla? kysyi poikaystäväni ja osoitti kirjaimellisesti kivenkantaman päässä komeilevaa palatsia.
En tietenkään osannut vastata retoriseen kysymykseen, mutta valistunut arvaukseni on, että aika vaikutusvaltaisia ja varakkaita ihmisiä. Aivan kaupungin ytimessä sijaitseva talo on rakennettu 1400-luvun lopulla, ja esimerkiksi huoneiden kattoja koristavat 1700-luvun freskot osoittavat, että siitä on pidetty hyvää huolta läpi vuosisatojen.
Niin myös nykyään. Majatalon isäntäpariskunta Alessandro ja Sonia ostivat sen vuosituhannen vaihteessa sijoituskohteeksi. Kunnostustöiden lomassa he kuitenkin ihastuivat rakennukseen ja sen historiaan niin kovasti, että päättivät olla myymättä ja avata sen sijaan talon ovet kaikille Firenzeen matkustaville maailmankansalaisille.
Jos pääset itse joskus vierailemaan residenzassa ja juttelemaan omistajien kanssa, lähetä terveisiä :) Ja jos sinulla on aikaa ja aitoa kiinnostusta, pyydä heitä myös näyttämään sinulle ”kenkänsä”. He tietävät kyllä mitä tarkoitat, ja sinä taas pääset kirjaimellisesti kosketusetäisyydelle Firenzen rikkaasta ja jännittävästä historiasta: ei sitä joka päivä pääse katsomaan lähietäisyydeltä 1400-luvulle sijoittuvaa jalkinetta*.
* Ai mikä on sen vuosisatoja vanhan kengän tarina? Se on varmasti paljon mielenkiintoisempi paikan päällä kuultuna kuin blogista luettuna, mutta niille, jotka eivät ole ihan lähitulevaisuudessa matkustamassa Firenzeen: kenkä löytyi seinän sisästä talon kunnostustöiden yhteydessä, ja sen ikä on varmistettu mm. Ferragamon museossa. Se oli luultavasti muurattu talon sisälle jo rakennusvaiheessa ja ”unohdettu” sinne vuosisatojen ajaksi. Löytäjät, eli hotellin omistajat, saivat pitää kengän itsellään, koska paikallisten museoiden kokoelmissa on jo tarpeeksi 1400-luvun jalkineita… Näin Firenzessä.
]]>
Tämä kuva on otettu kahden aikaan viime viikon tiistain vastaisena yönä. Olimme juuri saapuneet viikon mittaisen Walesin-matkamme ensimmäiseen tukikohtaan, syrjäiselle, peltojen keskelle piileksivälle mökille. Reissu oli ollut vähintäänkin hurja. Aamulla Lontoossa olimme huomanneet, että menopelistämme oli loppunut akku, joten skoban lataamisessa vierähti muutama tunti, ja lähtömme viivästyi merkittävästi. Tämän lisäksi olimme eksyneet reitiltä, missanneet liittymiä ja aliarvioineet matkan pituuden, joten pääsimme Walesiin vasta puoleyön aikoihin.
Mutta tässäkään ei ollut vielä kaikki: pieniä maalaisteitä suunnistaessamme seikkailumme jatkuivat vielä tulvineen tien, irronneen navigaattorin, kännykästä loppuneen akun ja koirien hyökkäyksen muodossa. Kun seisoimme keskellä pilkkopimeää, kuoppaista tietä yrittäen saada navigaattoria paikalleen taskulampun valossa, meitä vielä nauratti. Kun parikymmentä minuuttia myöhemmin seisoimme keskellä peltoja, kylmissämme, nälissämme, väsyneinä ja täysin tietämättöminä siitä, mihin meidän oikein pitäisi suunnata (navigaattori ei aina toimi maaseudun uumenissa), nauru meinasi hyytyä. Voitte vain kuvitella, miten iloisia olimme, kun lopulta löysimme tieme oikean maatilan pihaan: tässä vaiheessa edes se, että matkatavaroitamme parkkipaikalta mökille kuljettaneet kottikärryt kaatuivat keskelle mutaista peltoa ei enää haitannut meitä.
Olimme vihdoin mökillä, saimme sytyttää takkatulen ja istahtaa lämpimään kylpyyn – ja olimme ainakin kokeneet tarpeeksi seikkailuja yhden reissun ajaksi. Mikään ei enää voisi mennä pieleen. Eihän?
No, saman viikon perjantaina, keskittyessäni kaikin voimin siihen, etten tipahtaisi polkupyörän tarakalta poikaystäväni polkiessani minua kohti kolmannen tukikohtamme lähistöllä (maaseudun mittasuhteilla mitattuna) sijainnutta lääkäriä olin vähän eri mieltä. Minä olin todella sairas, skootterimme ei suostunut käynnistymään, mikään koko viikkona ei ollut mennyt suunnitelmien mukaan, ja seuraavana päivänä meidän tulisi jotenkin päästä takaisin Lontooseen. Kun muistelin menomatkaamme ja ajattelin, että edessä saattaisi olla taas yhtä pitkä reissu, minun teki mieli mieli itkeä.
- Sehän on hyvä, jos edessä on yhtä pitkä reissu, koska se tarkoittaisi sitä, että ollaan saatu jotenkin skoba käyntiin, eikä jouduta maksamaan montasataa puntaa sen hinaamisesta Lontooseen, sanoi poikaystäväni synkästi.
- Se on kieltämättä hyvä, sillä se tarkottaisi myös sitä, että mä olen jotenkin pystynyt kapuamaan skootterin selkään, vastasin, ja jouduin taas keskittämään kaikki voimani siihen, etten tipahtaisi tarakalta.
Lääkärissä, apteekissa ja autokorjaamossa käynnin jälkeen kumpikin meistä näytti vähän reippaammalta. Aloimme uskoa siihen, että pääsisimme seuraavana päivänä kotiin ilman taksin tai hinauspalvelujen käyttöä. Ja oi kyllä – seuraava aamu sarasti kirkkaana ja pilvettömänä, minä pysyin jaloillani, ja skootterikin käynnistyi sen suurempia kiukuttelematta. Menomatkasta poiketen päätimm tällä kertaa ajaa suoraan, pysähdyksittä, nopeinta motaria Lontooseen. Kuuntelin musiikkia, katselin ohikiitäviä maisemia ja luin aina vain tyytyväisempänä tienvarressa näkyviä lukemia: Lontoo 130 mailia, Lontoo 103 mailia, Lontoo 90 mailia, Lontoo 74 mailia, Lontoo 48 mailia, Lontoo 14 mailia… olimme jo melkein perillä, navigaattorin mukaan matkaa oli jäljellä enää puoli tuntia!
Kolmen tunnin päästä avasimme kotiovemme, tiputimme kantamamme tavarat maahan ja istuimme itse niiden viereen lattialle.
- Mun kädet on niin kipeät, sanoi poikaystäväni, joka oli joutunut kantamaan skootterin painavaa matkatavaraboksia – emme olleet uskaltaneet jättää sitä tien varteen.
- Milloinkohan me saadaan meidän skoba takaisin? Kysyin.
- Mä katsoin netistä, että lähin skootterikorjaamo on vain viiden kilsan päässä. Matkustan huomenna takaisin ja työnnän skoban sen pihaan.
- Mikset sä vain soita niitä hinaamaan? Ihmettelin, sillä olin juuri saanut todistaa, miten raskasta monisataakiloisen skootterin työntäminen oikein oli.
- Ne ei ole auki ennen maanantaita, ja me saadaan sakot, jos pidetään sitä tuolla parkissa viikonlopun jälkeen, selitti poikaystäväni.
- Onneksi tonne sentään pääsee julkisilla, hän lisäsi hetken hiljaisuuden jälkeen.
Minä puraisin kieltä. Mietin, kannattaisiko minun odottaa seuraavan päivään vai kertoa totuus jo nyt. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
- Kävin just Transport for Londonin nettisivuilla, ja niiden mukaan huomenna meidän linjalla…
- No service?
- No service.
En muista tarkkaan, kuinka pitkään meni, ennen kuin saimme naurultamme rauhoituttua, enkä ole ihan varma, kumpi meistä sanoi sen ensin, mutta olen täysin samaa mieltä: Ihanaa olla Lontoossa. Jos matka ei mene niin kuin Strömsössä, maistuu kotiinpaluu sitäkin makeammalta.
Onko jollain muulla vastaavia kokemuksia?
**************************************
- Mä haluan näyttää sulle jotakin, sanoi poikaystäväni ja tarttui minua kädestä. Kiedoin kevyttä takkia tiukemmin ympärilleni: olimme viettäneet koko päivän kaupungilla, enkä rehellisesti sanottuna olisi enää jaksanut kavuta edessämme kohoavalle kukkulalle. En kuitenkaan halunnut pilata toisen innostusta.
Niinpä seisoin viittä minuuttia myöhemmin Primrose Hillin laella. Enää en ollut lainkaan väsynyt – T:n innostus oli muuttunut omakseni. Tuijotin lumoutuneena edessäni aukeavaa maisemaa: London Eyeta, BT Toweria, Center Pointia, Shardia ja niiden alla kimaltelevia puistovaloja.
T levitti takkinsa maahan, istuimme alas. Emme suinkaan olleet ainoita: kukkulalle oli kokoontunut paljon ihmisiä koiranulkoiluttajista kaveriporukoihin, ja puheensorina täytti kuulaan, asteittain yhä samettisemmaksi muuttuvan kevätillan.
Tälläkin tarinalla on opetuksensa: Jos joku tarttuu sinua kädestä, älä ajattele. Mene.
**************************************
Jos meidän Italian matkoista tekisi soundtrackin, olisi ”nami, nami, NAMI!” aika kova vaihtoehto sen tunnariksi. Paikallisesta ruoasta nauttiminen on yksi saapasmaassa lomailun ehdottomia kohokohtia, eikä Firenze (onneksi!) muodosta tässä suhteessa poikkeusta sääntöön. Ravintolat, kahvilat, kaupat ja katuruokakojut notkuvat herkkuja, ja joskus voi olla vaikea valita, minne sitä oikein suuntaisi lounaalle tai illalliselle. Siksi päätin paljastaa muutaman oman lempparini kaupungin laajasta ravintolatarjonnasta.
Lista on koottu kuuden kuukauden paikallistuntemuksella, ja kaikki tämän postauksen paikat sopivat paremmin kuin hyvin myös opiskelijan kukkarolle. Oliko tästä hyötyä? Puuttuuko joukosta joku superkiva paikka? Odotan innolla kommentteja & lisävinkkejä!
If, for some weird reason, someone wanted to record & analyse the conversations we have during our trips to Italy, they’d find ”yummy!” an essential part of our vocabulary. Who could blame us – food is one of the many delights awaiting voyagers in the Bel Paese. Florence is no exception to the rule: you’ll be spoilt for choice.
To help out, I decided to reveal some of my favourite Florentine eateries. These are places that I learned to love during my six-month exchange in Università degli Studi di Firenze in 2011 or (re-)discovered when I was lucky enough to return for a long weekend this April. All of them suit travellers on a budget. Did you find the list useful? Or have you got something to add? Please leave a comment! :)
Sitten asiaan! / Here we go!
Mostodolce – Via Nazionale
Yksi mun lempiravintoloista – ei vain Firenzessä, vaan koko maailmassa. Herkullinen ruoka ja edulliset hinnat saavat asiakkaan kuin asiakkaan iloiseksi, välitön ja ystävällinen tunnelma vielä iloisemmaksi. 11 pistettä & monta, monta papukaijamerkkiä.
One of my favourite restaurants ever & the place to go if you like your beer – and pizza, and pasta, and panini. Simply delicious.
Festival del Gelato – Via del Corso
Jätskipaikan etsimininen on Italiassa tosi helppoa: gelateriat koristavat jokaista kadunkulmaa, ja mihin tahansa niistä meneekin, saa varmasti parempaa jäätelöä kuin missään muussa maassa. Festival del Gelaton superherkulliset maut, laaja valikoima ja ystävällinen palvelu kuitenkin varmistavat sen, että se erottuu edukseen lukuisista loistavista kilpailijoistaan huolimatta. Siksi suuntaan aina Via del Corsolle, kun haluan jäätelöä, Noin viisi kertaa päivässä, siis :p.
When it comes to ice cream in Italy, you can’t get it wrong. But if you want to get it really, really right, head to Festival del Gelato. You’ll be running back for more. Like I do. Five times a day. At least.
Mercato Centrale
Mercato Centrale ei nimensä mukaisesti ole ravintola tai kahvila, vaan Euroopan suurin katettu tori. Täältä myydään kaikkea hedelmistä juustoihin ja oliiviöljystä miljoonaan eri pastalaatuun. Lisäksi asiakaskunta ei koostu suinkaan pelkistä turisteista, mikä on aina plussaa Firenzen kaltaisessa kaupungissa. Aurinkoisena päivänä ei kannata etsiä tämän parempaa lounasvaihtoehtoa vaan ostaa korin täydeltä mieleisiään herkkuja ja siirtyä nauttimaan niitä Arnon rantaan. Täydellistä!
Europe’s grandest indoor market has everything and anything a foodie could wish for, from dozens of different types of prosciutto to fresh and delicious frutte e verdure. It’s also the perfect destination for a DIY lunch: fill your basket with Florentine delicacies, take them down to Arno & enjoy.
Da Nerbone - Mercato Centrale
Tämä paikallisten suosima, firenzeläisiä erikoisuuksia valmistava ruokakoju sijaitsee Mercato Centralen kauniiden holvien alla. Da Nerbonesta ostetut herkut voi nauttia seinustalle asetetuilla yksinkertaisilla penkeillä tai ottaa mukaan kaupungille, mutta kummassakin tapauksessa kannattaa varautua jonottamaan. Odotus kyllä palkitaan – ruhtinaallisesti!
This small food stall, located within the beautiful Mercato Centrale, is loved by locals and tourists alike. No wonder: it offers great Florentine fare for budget-friendly prices. You can sit down or take the food with you, but either way, be prepared to queue. It’s definitely worth it.
Il Bufalo Trippone – Via dell’Anguillara
Tämä suloinen ravintola on niin pieni, että sen ohitse on helppo kävellä. Ei kannata tehdä sitä virhettä – Il Bufalo Tripponen täytetyt leivät ja antipastolautaset etsivät vertaistaan. Tämä on myös loistavia paikka tuliaisostoksille: tarjolla on kauniisti pakattuja italialaisen keittiön kulmakiviä oliiviöljystä orgaaniseen balsamicoon.
Pay attention or you could easily walk past this tiny sandwich shop – and come to regret it. In addition to truly delicious panini, they make oh-mazing antipasti platters and sell organic goodies to take home. Sit down behind the pocket-sized table, chat to the friendly owners while they prepare your food, then close your eyes, take a bite and get ready to fall in love with Italy all over again.
Salumeria Verdi – Via Verdi
Edulliset hinnat, ystävällinen palvelu ja herkullinen ruoka – siinä täydellisen välipalapaikan resepti. Varoituksen sana: meillä kesti 15 minuuttia päättää, mitä laajan listan toinen toistaan herkullisemman kuuloisista täytetyistä leivistä kokeilisimme. Näyttää hyvältä ja maistuu vielä paremmalta.
Salumeria Verdi is the perfect place for a quick bite: the prices are great, the service is friendly and the food is simply delicious. Just so you know, it took us 15 minutes to decide which panino to go with… they look good and taste even better!
]]>Tämän jälkeen voi vaikka kävellä Piazza San Marcolle, ostaa sen laidalla sijaitsevasta pikkuliikkeestä kolmen vuoden takaisissa hinnoissa pysyneet bussiliput ja astua Fiesoleen vievään linja-autoon. Muutaman tunnin kukkulalla sijaitsevassa villassa vietettyään ja alhaalla avautuvaa kaupunkia ihasteltuaan on aika lähteä takaisin keskustaan. Ohjelmassa on iltapala pienessä kortteriravintolassa ja kävely salaperäisessä Santa Crocessa.
Illalla saan idean: haluan ehdottomasti käydä suosikkiravintolassamme vielä kolmannen kerran 48:n tunnin sisään. Pizzoja odottaessamme bongaamme naapuripöydästä tuttuja. Kyllä, Firenze on pieni – mutta miten kiinnostava, miten monipuolinen kaupunki se onkaan!
Koska olimme päässeet ylös niin aikaisin, olimme pikku retkestämme huolimatta ensimmäiset asiakkaat kahdeksalta alkaneella aamiaisella. Söimme mahat täyteen hedelmiä ja muita herkkuja ja joimme kahteen pekkaan kokonaisen karahvin tuorepuristettua appelsiinimehua. En kyllä laittaisi vastaan, jos saisin aloittaa vaikka joka aamun yhtä herkullisella annoksella vitamiineja!
Aamupalan jälkeen kapusimme takaisin huoneeseemme – ja suoraan sänkyyn lepäämään. Torkkumisen välissä katsoimme sivusilmällä italialaista televisiota – aivan mahtavaa viihdettä. Vaikka poikaystäväni ei osaakaan paikallista kieltä, ovat käsieleet yleensä sen tasoisia, ettei sanottu jää epäselväksi edes ummikolle, haha. Erityisen innolla seurasimme paikallista Junior Masterchefiä – tällaiselle keittiön ja ruoanvalmistuksen välttelijälle oli aika hyödyllistä katsoa, miten mua 15 vuotta nuoremmat lapset taikoivat tuomariston eteen tunnissa paitsi herkullisia, myös hauskan näköisiä annoksia. Okei, he ovat tietysti erityislahjakkuuksia, mutta mulle riittäisi edes se, että osaisin laittaa illallista keittokirjaan tai omaan keittiömuistivihkooni turvautumatta. Ja illallisen valmistamisella tarkoitan jotain muuta kuin nuudelipussin keittoa, kiitos vain. :p
Paikallisen tv:n kiinnostavuudesta huolimatta päätimme pian lähteä katsomaan jotain moninkertaisesti kiinnostavampaa ja palasimme kaupungille. Meillä ei ollut sen suurempia suunnitelmia, mutta kummankin teki mieli kierrellä entisillä kotikulmilla. Niinpä löysimme itsemme ensin kuuluisan katetun ruokatori Mercato Vecchion edestä ja sitten kolmen vuoden takaisesta kantapuistostamme Piazza dell’Indipendenzalta. Loikoilin penkillä pari tuntia, ja aina välillä silmät avatessani ja kaistaleen sinistä taivasta sekä tuttuja rakennuksia nähdessäni meinasin unohtaa, että olemme jo vuodessa 2014.
Jatkoimme vanhoja perinteitä myös lounaalla lempiravintolassamme. Sen jälkeen mun oli ihan pakko päästä käymään vanhan kotiovemme luona. Leikittelin hetken ajatuksella, että olisin painonut asuntomme summeria, mutta onnistuin vastustamaan mielitekoani: mitä olisin muka sanonut, jos joku olisikin vastannut? Ciao, asuin täällä kolme vuotta sitten - pääsenkö vielä sisälle?
Iltakävelylle lähdimme tällä kertaa joen toiselle puolelle, kauniiseen ja keskustaa huomattavasti rauhallisempaan Oltrarnoon. Kävimme samalla hakemassa kaupasta iltapalaa, jonka söimme hotellihuoneemme pienen pöydän ympärillä. Ricottaa, focacciaa, oliiveja ja aurinkokuivattuja toimaatteja – Italiassa ei todellakaan tarvitse olla mikään masterchef päästäkseen nauttimaan herkullisesta ruoasta. :)
Muuten, latautuvatko teillä näinkin monikuvaiset postaukset hyvin, vai onko vähemmillä kuvilla parempi? :)
]]>
Totisesti nousi!
Meille ortodokseille Pääsiäinen on vuoden suurin ja tärkein juhla. Harmittaa tosi paljon, etten ollut eilen Suomessa yömessussa. Pääsiäisyön palvelus on aina niin kaunis: kokoontuminen hämärään kirkkosaliin ja kynttilöiden sytytys, ristisaatto kirkon ympäri, tielle tiputeltavat ruusun terälehdet, pääsiäislausut, monikieliset toivotukset, käsinkosketeltava ilon ja toivon ilmapiiri… se on jotain aivan ainutlaatuista.
Firenzessä asuessani pääsin viettämään vähän erilaista, mutta silti ihanaa Pääsiäistä. Toscanan pääkaupungissa suurta juhlaa nimittäin vietetään Scoppio del Carron merkeissä. Kirjaimellisesti vaunun räjähtämiseksi kääntyvä perinne on peräisin ristiretkien ajoilta. Nykyisinkin suuri, vuosisatoja vanha kärry tuodaan Firenzen upean katedraalin edustalle. Kärry on täynnä ilotulitteita, ja jos ne monimutkaisen prosessin jälkeen syttyvät ja ”räjähtävät”, on tiedossa perinteen mukaan mukava vuosi.
Musta tuntuu, että kuvat voivat tosiaan kertoa Scoppio del Carrosta enemmän kuin tuhat sanaa, joten tässä napsimamme kuvasarja vuodelta 2011, jolloin scoppio onnistui onneksi erinomaisesti. :)
Millaisia pääsiäisperinteitä teillä on? Onko joku muu käynyt katsomassa Scoppio del Carroa?
]]>
Kohteen keksiminen ei ollut kovin vaikeaa, sillä olen jo pitkään halunnut käydä Lontoon eteläpuolella sijaitsevassa Elthamissa. Työkaverini ihmetteli innostustani: hän ei ollut ikinä kuullutkaan koko paikasta. Se ei sinänsä ole yllättävää, sillä Eltham Palace and Gardens avattiin yleisölle vasta 1999. Sitä ennen paikan nykyinen omistaja, englantilaisesta kulttuuriperinnöstä huolehtiva English Heritage oli restauroinut sen 1930-luvun loistoon. Tällöin taloon muuttanut ja sen art deco -palatsiksi muuttanut pariskunta ei kuitenkaan ollut Elthamin ensimmäisiä asukkaita: paikalla sijaitsee myös vuosisatoja vanha linnoitus, joilla on siteitä mm. kahdeksasta vaimostaan (ja ehkä myös jostain muusta…) tunnettuun Henrik XVI:n.
Upean art deco -villan ja rauniolinnoituksen lisäksi Elthamin kolmas vetonaula on sen upea puutarha. Muodollisia istutuksia, kukkaloistoa, ruohoniittyjä ja kulman taakse kätkeytyviä penkkejä, siltoja ja salakäytäviä – täällä voisi kulkea tuntikausia. Tai sitten ottaa mukaan viltin, kirjan ja täyteen pakatun eväsrasian – kuka sanoi että löhöily ja retkeily ovat vaihtoehtoisia aktiviteetteja? :p
Eikö tämä olekin sama kioski, josta hain aina lehteni? Eikö tämä rakennusmaa ollut tässä jo mun vaihtokevään aikana? Jopa julkisen liikenteen hinnat ovat pysyneet samana.
Illalla kiirehdimme kauppaan. Se on jo menossa kiinni, Katson lasiseinän läpi pimeältä kadulta kirkkaasti valaistuun liikkeeseen ja hätkähdän: tunnistan turvamiehen kolmen vuoden takaa.
Kävelemme illalliselle vanhaan, tuttuun suosikkipizzeriaamme. Istumme kulmatiskillä ja nauramme: ruoka on jopa parempaa kuin olimme muistaneet. Olen ylpeä meistä – olemme yhdessä tehneet niin paljon kaikenlaista, asuneet niin monessa eri paikassa. Siinä on yhteisen seikkailun tuntua.
Duomon kupoli saa minussa edelleen aikaan saman reaktion kuin sen ensi kertaa nähdessäni. En voi ymmärtää, miten kukaan on onnistunut rakentamaan jotain niin suurenomaista. Miten hassua olikaan kuvitella, että tämä vuosisatoja ihmisiä ihastuttanut kaupunki olisi muuttunut kolmessa vuodessa.
Britit tunnetaan hyvistä käytostavoistaan, mutta ruuhkametrossa tätä on joskus vaikea muistaa. Toisaalta täyteen pakkautuneessa metrovaunussa on kieltämättä aika vaikeaa olla kohtelias, kun on pakko liimautua aivan kanssamatkustajien kylkeen ihan vain mahtuakseen sisälle. Istumapaikasta on yleensä turha haaveillakaan. Pari päivää sitten metron pysähtyessä asemalle huomasin, että vieressäni seisoi joku vanhempi nainen, jonka kanssa matkustanut kaveri kehotti tätä kuuluvasti istumaan vapaana olleelle paikalle. Ennen kuin mummo ehti tehdä työtä käskettyä, harppoi istuimen luo kuitenkin keski-ikäinen mies, joka istahti tyytyväisenä alas sivuilleen katsomatta. Anteeksi? (Älkää huoliko, tarjosin mummolle luonnollisesti omaa paikkaani, jonka hän ottikin tyytyväisenä vastaan).
Tällaiset tilanteet tuovat aina mieleeni sen, kun matkustin muutama vuosi sitten Nykkiin. Olin osan aikaa reissussa ryhmän kanssa, mutta niin meno- kuin paluumatkan lentokentälle tein ihan yksin. Nuori tyttö, iso matkalaukku ja paljon, paljon portaita – olisi voinut kuvitella, että joku herrasmies olisi ymmärtänyt tarjota auttavaa kättä (kirjaimellisesti, haha) viimeistään siinä vaiheessa, kun jouduin pysähtymään huilaamaan joka toisella askelmalla. Vaan ei. Pukumiehet ja hopparit vain vilistivät ohitseni portaissa ja aloin olla vähän epätoivoinen. Äkkiä tunsin kuitenkin, että takanani joku tarttui määrätietoisesti laukkuuni ja auttoi minua kantamaan sen maanpinnalle. Käännyin ympäri kiittääkseni ystävällistä ohikulkijaa – joka olikin suureksi hämmästyksekseni nainen. Girl power!
En tietenkään oikeasti ole sitä mieltä, että miehillä olisi jotenkin naisia suurempi velvollisuus tarjota omaa paikkaansa sitä tarvitsevalle tai auttaa painavien laukkujen kanssa ongelmiin joutunutta turistia (ainakin allekirjoittanut turisti on yllä kuvailemansa episodin jälkeen aloittanut hauistreenit :p). Täällä Lontoossa ihmiset ovat kuitenkin yleensä niin ystävällisiä ja avuliaita, että liikennevälineissä ilmenevä tylyys voi aluksi yllättää. Esimerkiksi väärällä puolella liukuportaita seisoskelevat (se toinen puoli kun on varattu niille, jotka haluavat kävellä ylös!) ja lippuporteilla Oyster cardien kanssa hidastelevat (kortit kuuluu ottaa valmiiksi jo hyvissä ajoin) tyypit keräävät varmasti vähintään nuolisateen verran vihaisia katseita.
Koska ärtyneisyys tarttuu tiiviissä tunnelmassa helposti matkustajalta toiselle, kannattaa siltä suojautua parhaansa mukaan. Itse yritän varata joka matkalle jotain kivaa tekemistä (lehti, kirja, kännykkäpeli tai kirjoitusvälineet), enkä ole ainoa. Paikalliset vitsailevatkin joskus, että on suoranainen etikettimoka nostaa metrossa katseensa pois Evening Standardista (paikallinen ilmaisjakelulehti) – varsinkin, jos sen erehtyy suuntaamaan kanssamatkustajaan.
Kaikesta huolimatta Lontoon julkisen liikenteen verkosto on laajuudessaan ja tehokkuudessaan todella vaikuttava. Pakko myos alleviivata, että ruuhka-aikojen ulkopuolella matkustaminen on suoranaista luksusta: busseista näkee toinen toistaan upeampia nähtävyyksiä, metrolla pääsee kymmenessä minuutissa toiselle puolelle kaupunkia, overground kulkee Lontoon kattojen yllä ja DLR tuntuu paikoin melkein huvipuistolaitteelta. Tästä kaupungista ei voi lähteä testaamatta joukkoliikennettä!
Kannattaa silti muistaa, että kävely on hyvä vaihtoehto bussiin tai metrovaunuun hyppäämiselle. Urheilulliset ja urheat taas suosivat pyöräilyä. Taksin käyttäminen on varsin edullista, etenkin, jos liikkuu lyhyitä matkoja ja isossa porukassa. Näiden ”perinteisten” liikuntamuotojen lisäksi urbaanissa viidakossa bongailee usein myös niitä vähän erikoisempia: esimerkiksi rullalautailua ja -luistelu on varsin suosittua, ja tyokaverini taas paljasti taannoin tulevansa toimistolle potkuskootterilla.
Mitä liikennemuotoa sinä suosit? Onko Lontoon julkinen liikenne tullut tutuksi?
**************************************
Instagram Travel Thursday on kokoelma matkailuun ja instagramiin liittyviä postauksia. Suomessa projektia vetävät Kaukokaipuu, Destination Unknown ja Running with Wild Horses -blogit, ja niiden sivuilta löytyy paitsi lisätietoa, myös ohjeet osallistumista varten.
]]>