Oletko käynyt Chiswickissä? Osaatko suositella jotain muita päiväretkikohteita Lontoosta?

Enpä olisi uskout eilen iltapäivällä uupuneena flunssapotilaana sänkyy asettuessani, että pian mua sattuisi kurkun lisäksi myös poskiin. Hymyilemisestä. :)

Kerroin synttäripostauksessani isoäitini pyrkimyksistä saada mut pikimmiten naimisiin. Olen monesti selittänyt mummolle, että täällä lännessä naimattomuus ei parikymppiselle naiselle ole mikään häpeä Olen myös monta kertaa painottanut, ettei ystäväpiiristänikään kukaan ole vielä juhlinut tai edes suunnitellut häitä. Se on ollut ihan totta: minulla on pari naimisissa olevaa ystävää, jotka olen tavannut heidän ollessaan jo rouvia, ja yksi hyvä kaverini meni pari vuotta sitten naimisiin, mutta pienessä seremoniassa ja vasta lapsen saamisen jälkeen,

Mutta arvatkaa mitä: pian en voi enää käyttää tätä selitystä. Siinä nenäliinojen ja flunssalääkkeiden ympäröimänä sängyssä istuessani sain nimittäin yhdeltä parhaista ystävistäni jännittävän viestin, hän menee poikaystävänsä kanssa naimisiin tänä kesänä!

Kyseessä on tosiaan ensimmäinen häitään juhliva ystäväni, enkä ollut aikaisemmin edes tajunnut, miten iloiseksi tuollainen uutinen voi tehdä. Mun olisi tehnyt mieli nousta tanssimaan ja pomppimaan keskelle sänkyä. Koska olin kipeä, tyydyin kuitenkin vain nauramaan ja kiljahtelemaan ääneen samalla kuin vaihdoimme ystäväni kanssa kymmeniä fiilistelyviestejä.

En ole vielä kertonut uutista mummolleni, mutta epäilen, että hän tulee olemaan yhtä riemuissaan kuin minäkin, tosin eri syistä :P. Mutta vaikka ihana uutinen ei ole ainakaan vielä saanut mussa aikaan omaa hääkuumetta (kunhan saisin nyt mahdollisimman pian tämän oikean kuumeen hoidettua pois), olen yht’äkkiä noin 1000 kertaa kiinnostuneempi hääjuhlista ja niiden järjestelyistä kuin ennen ystävältäni saamaani viestiä.

Voin vain kuvitella, miten upeat juhlat ystäväni järjestää, ja on aivan mahtavaa, että saan olla mukana järjestelyissä. Sekä tietysti myös suunnittelemassa polttareita. ;)

Onko jollain kokemusta ystävien häistä tai polttareiden järkkäämisestä?

Oh spring, where’d you go? Lontoon on vallannut takatalvi. Okei, en tiedä, voinko puhua varsinaisesta talvesta, kun täällä liikutaan kuitenkin kymmenen plusasteen tuntumassa, mutta sen tiedän, että viime viikonlopun kahtakymmentä hiponeiden lämpöasteiden jälkeen se tuntuu aika vähältä. Onneksi en ollut vielä ehtinyt pakata ihan kaikkia talvivaatteittani kesäunille: nyt niille on taas käyttöä.

Suomessa asuessa talvipukeutuminen tuotti mulle päänvaivaa – mikään määrä villapuseroita ja sukkiksia kun ei tuntunut riittävältä pakkassäällä – mutta oli toisaalta tosi helppoa: puolen vuoden ajan oli pakko kietoutua siihen lämpimimpään toppatakkiin. Täällä talvikuukausien pukeutumiseen on enemmän vaihtoehtoja. Pyrin ottamaan Lontoon leudommasta ilmastosta kaiken ilon irti ja pukeutumaan vähän monipuolisemmin myös vuoden kylmimpänä aikana.

En tosin ole ihan varma, miten hyvin onnistuin siinä. Tiedättekö, kun jollain ihmisillä on fiksaatio tietyntyyppisiin vaatekappaleisiin? Sitten niitä haalitaan aina lisää, vaikka vaatekaapissa on samaa tyyliä jo viikon jokaiselle päivälle. Jollekin se voi olla korkkarit, toisille trenssitakit. Minulle se on ehdottomasti värikkäät farkut. Keltaiset, siniset, vaaleansiniset, punaiset, vaaleanpunaiset, pari erilaista pinkkiä… you name it, I’ve probably got it. Lissabonin reissulla kauppoja kierrellessämme Annika kielsi mua ostamasta enää yksiäkään värikkäitä farkkuja, haha.

Tällä kertaa päällä oli:

Takki Zara (2008)
Lakki Primark (2009)
Farkut HM (2013)
Saappaat MTNG (2013)

Lämpimien vaatteiden lisäksi takatalvi on tuonut mukanaan myös toisen, vähemmän kivan, seuralaisen: flunssan. Olin niin innoissani, kun olin pärjännyt ilman sitä koko talven, mutta ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa. Uudesta duunista ei tietenkään halua olla poiskaan, mutta toisaalta pidän eettisesti vastuuttomana hengailla töissä ja kaupungilla kipeänä, sillä siinä altistaa muutkin tartunnalle. Meillä on tosin koko toimisto yskinyt, aivaistellut ja kuumeillut kilpaa, joten ei ainakaan tarvitse kantaa huolta muiden tarttuttamisesta.

Tunnollinen työntekijä sairastaa tietenkin viikonloppuna. Tänä yönä flunssa yltyi niin pahaksi, etten saanut nukuttua, vaan katsoin unien sijasta BBC IPlayeria eli paikallisen yleisradioyhtiön netti-tv:tä. Olemme siihen aivan koukussa – Britit kyllä tietävät, miten tehdä hyvää televisioviihdettä! Ymmärtääkseni moni paikallisista sarjoista päätyy pienellä viiveellä myös Suomeen, joten on pakko mainita ihan vain muutama sarja, joita kannattaa odottaa: Sherlock, Ripper Street, The Fall ja The Escape Artist sopivat paremmin kuin hyvin jännityksen ystäville. The Revolution Will Be Televised on ehkä kaikkien aikojen hauskin piilokameraohjelma – poliittisesti vastuullista komediaa, joka ei todellakaan säästele epärehellisten politiikkojen ja ahneiden businessmiesten tunteita. Perinteistä brittihuumoria arvostavat joutuvat jopa kärsimään valinnanvakeudesta: laugh out loud -hauskoja BBC:n komediasarjoja ovat olleet esimerkiksi The Thick of It, The Inbetweeners, Bad Education, Uncle, Cuckoo, The Wrong Mans ja W1A - en edes mainitse sellaisia klassikkoja kuin The Peep Show, The Gentlemen’s League tai The Office. The Voice UK on myös tosi hyvä – tästä maasta löytyy paljon paitsi oikeasti tasokkaita laulajia, myös mielenkiintoisia ihmisiä. Sen lisäksi olen kehittänyt salaa pienen ihastuksen yhteen tuomareista, Ricky Wilsoniin.

Tänä yönä en kuitenkaan viihdyttänyt itseäni sarjalla, vaan elokuvalla – BBC:n valikoimista kun sattui sopivasti löytymään Revolutionary Road. Kate Winsletin ja Leonardo Dicaprion tähdittämä leffa on juuri niin hyvä, kuin uskalsin odottaa. Tai oikeastaan vielä parempi. Sen lisäksi, että taitavien näyttelijöiden välinen kemia toimi hienosti, oli itse tarinassa sellaista syvällisyyttä ja koskettavuutta, joka monissa draamaelokuvista puuttuu tai ainakin tuntuu päälleliimatulta. Tässä ei.

Sinänsä se ei ole mikään ihme, sillä elokuva perustuu Richard Yatesin kuuluisaan debyttinovelliin. Kaikki kirjat eivät kuitenkaan ole mestariteoksia, ja monesti valkokankaalle tuntuvat päätyvän ne helpoimmat, hauskimmat tarinat. Revolutionary Roadia ei todellakaan voi kuvailla helpoksi. Ei myöskään hauskaksi, mutta jotain (tragi)koomista on siinä, miten helposti päähenkilöt ajautuvat muutaman varomattoman sanan (ja syvälle piilotettujen salaisuuksien) vuoksi aina vain syvemmälle riitelyn ja huonojen päätöksien kehään. Niin typerää ja samalla niin inhimillistä.

Elokuvan katsominen sai tietysti aikaan myös mielenkiinnon itse kirjaa kohtaan. Voin ilokseni sanoa, että olen pysynyt hyvin mukana itselleni asettamassa UV-haasteessa mitä tulee kirjojen lukemiseen, etekin, kun se on aika olennainen osa uutta duuniani. Myös leffassa, teatterissa ja konserteissa olen onnistunut käymään ihan kiitettävästi. Muut kolme tavoitetta ovat valitettavasti jääneet vähän vähemmälle huomiolle.

Voi olla, että teen tavoitteista vielä erillisen seurauspostauksen. Hyvä tapa motivoida itseään :P. Lukemistani kirjoista aion joka tapauksessa kirjoittaa arvostelut, jos kiinnostusta riittää – riittääkö? Ja hei, kuulisin myös teiltä mielelläni vinkkejä hyvistä sarjoista, leffoista ja luettavista! :)

Lissabon. On kulunut jo kuukausi siitä, kun kuljin pitkin sen kauniita katuja, ja nyt uskallan jo sanoa, että Portugalin pääkaupunki onnistui todella tekemään muhun suuren vaikutuksen.

Miksi? Mikä tekee juuri Lissabonista niin erityisen, etten saa sitä mielestäni? Miksi haluan palata sinne, kun tiedän, että maapallo on täynnä toinen toistaan kauniimpia paikkoja?

En osaa vastata itse asettamiini kysymyksiin, tai selittää Lissabonin taikaa sanoiksi. Ehkä se on juuri sopiva yhdistelmä kauneutta ja karuutta. Ehkä se on tarpeeksi eksoottinen tuntuakseen jännittävältä, mutta tarpeeksi eurooppalainen tuntuakseen tutulta. Ehkä se on tarpeeksi iso ja vilkas pitääkseen matkailijan mielenkiinnon yllä, mutta tarpeeksi pieni ja rauhallinen sopiakseen jalan valloitettavaksi.

Tai istuttavat ikkunalaudalle kukkia… mutta niin fiiliksissä kun sitä itse turistina tällaisista pienistä yksityiskohdista on, ja niin mielellään kuin sitä matkabloggaajana omistaisikin kaikki postaukset niiden jakamiselle, tiedän, että reissua suunnitellessa haluan lukea myos niistä isoista linjoista: mitä kohteessa voi tehdä? Mitä siellä on pakko tsekata? Millaista paikallinen keittio on? Kuinka ison budjetin lomalle tarvitsee?

Jos haluaa saada vähän paremman yleiskuvan Lissabonista, kannattaa kavuta mäelle. Kaupunki ei ole turhaan saanut lempinimeä cidade das sete colinas, seitsemän kukkulan kaupunki. Niiltä loytyy useampi mirador eli näköalapaikka, joilta avautuvat huikeat maisemat tuntuvat jatkuvan silmänkantamattomiin.

Ruoka on Lissabonissa paitsi superherkkullista, myos superedullista, ja toinen toistaan houkuttelevampia ravintoloita on ihan joka kulmassa. Pakko tosin myontää, että itse ihastuimme heti ekana päivänä bongaamaamme tavernaan niin totaalisesti, että emme edes testanneet muita paikkoja. Nam!

Itselleni yksi muutenkin mahtavan reissun ehdottomia kohokohtia oli ”eksyminen” vanhaan kaupunkiin. Vaeltelin päämäärättomasti toinen toistaan suloisemmilla mukulakivikaduilla, poikkesin aina välillä johonkin kaupungin lukuisista kauniista kirkoista, ihastelin vapaana kulkevia koiria ja muistelin joskus kauan sitten kuulemaani teoriaa, joiden mukaan ihmiset viihtyvät parhaiten juuri tiiviisti rakennetuissa, keskiaikaisissa kaupungeissa.

Jos teoria pitää paikkansa, ei ole ihme että minä ja oikeastaan kaikki paikan päällä vierailleet kaverini ovat ihastuneet Lissaboniin. Kuten jo aiemmin mainitsin, se on todella kompakti kaupunki, jossa kaikkialle voi kävellä. Me vieläpä majoituimme aivan ydinkeskustassa, Rossion torin kupeessa. Ihan asunntomme vieressä sijaitsi monta mielenkiintoista vierailukohdetta, muiden muassa yksi kaupungin kuuluisimmista maamerkeistä, Elevador de Santa Justa. Nimensä mukaisesti rakennelma tosiaan toimii hissinä ja vie matkalaiset kauniille ylätasanteelle ihailemaan alle avautuvia maisemia. Mulle tuli tästä heti ekaksi mieleen Tour de Eiffel, ja vähän myöhemmin luin paikallisesta turistioppaasta, että elevadoria pidetäänkin Lissabonin omana Eiffel-tornina! :)

Ciaooo! Täällä kirjoittelee 26-vuotias.. mikä? tyttö? nainen? Suomesta puuttuu venäjässä niin hyödylliseksi osoittautuut devushka, joka on käytännössä vain kaunis ja kunnioittava tapa sanoa ”nuori nainen”. Englannin kielen ”miss”-titteli on myös aika ihana, joskin se kuuluu kaikille naimattomille naisille ikään katsomatta. Ne joiden mielestä naisten luokittelu siviilisäädyn perusteella on vanhentunut ja takapajuinen tapa (you don’t say?) preferoivat tosin Ms.:sää, joka onkin aina turvallinen vaihtoehto. No, tittelit sikseen ja asiaan: Olen juhlinut täällä Lontoossa nyt kolmia synttäreitä ja kutsunut joka kerta paikallisia ystäviäni juhlimaan kanssani. Tällä kertaa illanistujaiset olivat aika pienimuotoiset, sillä niihin osallistui vain 12 vierasta emmekä ”perinteestä poiketen” jatkaneet baariin, mutta meillä oli sitäkin hauskempaa: keskustelu soljui aiheesta toiseen, nauru raikasi pitkin asuntoamme ja vieraat jopa söivät kiltisti mun valmistelemat tarjottavat. ;) Sain myös taas kerran ystäviltäni aivan mahtavia, kekseliäitä lahjoja ja ihanan värikkäitä kukkia, ja poikaystävälläni on kuulemma vielä joku yllätys valmisteilla. Ei ihme, että musta on niin kivaa täyttää 26! :)

Poikaystäväni mukaan olen itse asiassa vuosi vuodelta vain enemmän ja enemmän innoissani synttäreistäni. Enpä tiedä – lapsuuden ihania syntymäpäiviä, kun herätessä katse osui ensimmäisenä sängyn vieressä ja kirjoituspöydällä komeileviin lahjapaketteihin ja heti seuraavaksi sai rakkaimmilta suukkoja, halauksia ja onnittelulauluja monella kielellä, on ihan mahdoton ylittää.- mutta voin häpeilemättä myöntää, että todella pidän synttäreistä. Nautin rakkaiden viesteistä ja puheluista, onnitteluista, lahjojen avaamisesta, juhlien järjestämisestä ystäville, tilaisuudesta pysähtyä hetkeksi miettimään vuoden saavutuksia ja tavoitteita. En tunnista lainkaan ikävoivottelua, joka synttäreihin monella liittyy – ja hei, jos mun 74-vuotias mummo juhlii mielellään synttäreitään, miten ihmeessä joku parikymppinen voisi olla liian vanha juhlistamaan omiaan?

Samainen mummo tosin yritti viime vuonna selkeästi järjestää mulle ikäkriisin. Soittaessaan onnittelupuhelua hän nimittäin kertoi ilmoitusluontoisesti, että koska en ollut onnistunut purjehtimaan avioliiton satamaan edes 25:n vuoden korkeaan ikään mennessä, oli hän väittänyt asiasta jatkuvasti kyseleville ystävilleen minun menneen naimisiin. Ai kun kiva! :P Minulle tämä nyt ei onneksi oikeasti aiheuttanut mitään ahdistusta, etenkin kun nykyään ainakin nuorten, lapsettomien pariskuntien kohdalla suurin ero avio- ja avoliiton välillä tuntuu piilevän siinä maagisessa i-kirjaimessa. Olisi kuitenkin hienoa, jos yhteiskunnallisella tasolla emme tekisi iästä niin suurta numeroa (:P). Paitsi tietysti syntymäpäivinä, ja silloinkin vain juhlien muodossa! ;)

Miten teillä on tapana juhlia omia synttäreitänne? Oletteko onnistuneet välttämään ikäkriisit? :)

Olen aiemminkin hehkuttanut sitä, miten paljon tykkään teatteritaiteesta. Voitte siis arvata, miten iloinen olen, että kulinaristinen seikkailumme Brixton Villagessa ei jäänyt viime viikon ainoaksi deitti-illaksi, vaan pääsimme ihanien ruokien lisäksi herkuttelemaan myös lontoolaisella musikaalitarjonnalla. Tässä kaupungissa ei todellakaan ole helppoa valita, mille lukuisista toinen toistaan hienommista näytelmistä iltansa omistaisi, mutta Charing Cross roadilla sijaitsevan Phoenix Theaterin ’Once. The Musical’ osoittautui nappivalinnaksi.

Irlantilaiseen, Oscarilla palkittuun leffaan perustuva musikaali kertoo nuoren miehen ja naisen satunnaisesta, mutta merkitykselliseksi kasvavasta kohtaamisesta Dublinista. Kummallakin on kannettavanaan omat taakkansa, mutta (spoiler alert! :p) musiikki tuo heille lohtua ja saa heidät ihastumaan toisiinsa. Lisäkerroksen juoneen tuo se, että tarinan sankaritar on muuttanut Irlantiin Tsekeistä ja on vieläpä nuori äiti. Näytelmä olikin mielestäni koskettavimmillaan juuri maahanmuuttoon liittyviä tunteita ja haasteita käsitellessään.

Poikaystäväni ei ole mikään musikaalien suurin ystävä, mutta vaikka näinkin hänen ensimmäisellä puoliajalla hapuilevan kelloaan, vakuutti T kuitenkin mulle tykänneensä esityksestä. Tai no, en mä nyt tätä mitenkään inhoa taisi olla se varsinainen sanamuoto. ;) Tämä siitäkin huolimatta, että T:n omien sanojen mukaan singer-songwriter-tyyliset biisit ovat hänestä yleensä ärsyttäviä. Minä sen sijaan tykkään mies + kitara -kombosta muutenkin, joten Oncen irkkuvaikutteiset biisit olivat mun mielestä oikein kivoja. Sen sijaan joidenkin näyttelijöiden feikkiaksentit saivat meidät molemmat tuntemaan olomme vähän epämukavaksi. Ne olivat niin stereotyyppisen ja alleviivaavan itäeurooppalaisia, että yleisölle olisi varmasti selvinnyt vähemmälläkin, että kyse on… wait for it… maahanmuuttajista. Niillä on tietysti kaikilla hassu korostus.

Tämä pieni miinus ei kuitenkaan estänyt meitä nauttimasta näytelmästä – eikä se ole estänyt Oncea voittamasta lukuisia Tony-pystejä. Ymmärrän hyvin, miksi: vaikka Once on pohjimmiltaan rakkaustarina, on se aidompi ja syvällisempi kuin moni kaltaisensa ja käsittelee ajakohtaisia yhteiskunnallisia haasteita: maahanmuuttoa, uuteen yhteiskuntaa sopeutumista, avioeroa, työttömyyttä. Samalla esityksestä huokuu rentous, joka West End -näytelmistä usein puuttuu: näyttelijät esimerkiksi aloittivat soittamisen ja laulamisen jo ennen ovien sulkeutumista (eli yleisön vielä etsiessä penkkejään), ja väliajalla lavalle perustettiin baari, jonne yleisö sai kiivetä hakemaan virvokkeita.

Ah, lähtisin ihan mielelläni katsomaan musikaalia myös tänään! Mitä lauantai-illan suunnitelmia teillä on? Kuka muu on nähnyt Oncen joko leffa- tai musikaaliversiona? 

 Takki Vila (2014)
Housut Diesel (2014)
Laukku äidiltä <3 (ennen v. 2008)
Kengät London Rebel (2013)
Hattu Cheap Monday (2014)
Huivi Pieces (2014)
Käsineet Primark (2014)

Kuten mainitsin jo aiemmin, liikuin Brysselissä lauantaita lukuunottamatta nimenomaan iltaisin. Seminaarin, haastattelujen sekä todella lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen väsytti, mutta ennalta vain vähän tuntemani kaupungin kiertelyyn riitti silti energiaa. Etenkin, kun emme tehneet mitään erikoista, vaeltelimme vain ilman opaskirjaa aukiolta ja kujalta toiselle, mielenkiintoisia paikkoja ja nähtävyyksiä matkan varrelta bongaillen.

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, että niin suunnitelmallisuus kuin suunnittelemattomuuskin voivat olla plussia matkaillessa. Tällä reissulla luotin jo moneen otteeseen toimivaksi osoittautuneeseen kaavaan: pieni ripaus opaskirjojen selailua, jonkun verran etukäteisfiilistelyä ja paljon seikkailumieltä. Ehkä juuri siksi, etten ollut tehnyt mitään suuria suunnitelmia Brysselin suhteen, mua ei haitannut kaupunkia useampana iltana kastellut sade, tai edes se, että kävely oli uusissa korkkareissa lievästi ilmaistuna hankalaa ja jouduin useammin kuin kerran linkkaamaan kotiin tahdonvoimalla.

Jokainen työmatkailun ja lomailun yhdistämistä joskus kokeillut tietää varmasti, että joskus pitkän ja vaativan duunipäivän päätteeksi tekisi vain mieli painua hotellihuoneeseen (tai mun tapauksessa kaverin olohuoneeseen levitetylle patjalle) nukkumaan univelkoja pois. Tällä reissulla onnistuin karistamaan moiset ajatukset mielestäni ihan vain iltavalaistua Grande Placea ajattelemalla. Katsokaa nyt, miten kaunis se on. :)

Olisiko jollain vähän kokeneemmalla työmatkailijalla jakaa vinkkejä siihen, miten duunireissun turismiannin voi maksimoida?

Kun asuu yhdessä poikaystävänsä kanssa, varsinainen deittailu jää helposti vähän aiempaa vähemmälle. Onko joku muu huomannut saman? Käymme totta kai edelleen ravintoloissa, leffoissa, näyttelyissä ja muissa tapahtumissa, mutta useimmiten päätämme näistä aktiviteeteista yhdessä, eikä niin, että toinen suunnittelee kaiken valmiiksi. Torstaina T päätti kuitenkin viedä mut ulos yllätystreffeille. Herra paljasti etukäteen vain sen, että olemme menossa syömään yhtä suosikkiruoistani, dim sumia, mutta jätti niin ravintolan kuin kaupunginosankin mun arvailujen varaan. Ja mähän arvailin: ”Kuinka pitkään sinne kestää mennä? Minkä tyylinen paikka se on? Mitä mun kannattaisi laittaa päälle?”… joo, mulla on ehkä vielä vähän opittavaa heittäytymisen jalossa taidossa. ;) 

Yllätys toimi hyvin: olin kieltämättä aika hämmästynyt, kun nousimme metrosta Brixtonissa. Olin aiemmin vieraillut tässä etelä-lontoolaisessa kaupunginosassa vain kaksi kertaa: ekalla kerralla vietin ihanan illan Bruno Marsin keikalla ja tokalla taas vaihdoin metrosta bussiin etelässä asuva kaverin luo matkustaessani. Kummallakin kerralla alue oli vaikuttanut vilkkaalta, kaoottiselta eikä mitenkään erityisen viihtyisältä.  Yksi Lontoon parhaita dim sum -ravintoloita? Täällä?

Olisin hämmästynyt vielä enemmän, jos olisin tiennyt, että varsinaisena määränpäänämme on Brixton Village, yksi Lontoon tunnetuimmista markkina-arkadeista. Sinne asti päästyämme en kuitenkaan enää hämmästellyt, vaan ihastelin. Kuten usein käy, Brixtonin todellinen charmi  löytyyi vasta tauottoman autoliikenteen halkoman pääkadun takaa: jännittäviä sivukujia, hauskan näköisiä pikkuliikkeitä ja kansainvälistä tunnelmaa. Itse markkina-aluekin on todella hauska ja eroaa ainakin kulinaristisesta näkökulmasta katsottuna aika paljon esim. kuuluisista serkuksistaan Camdenista tai Brick Lanesta. Jos viimeksimainituissa ruokakojuista ja -kärryistä paperilautasilla tarjotut safkat ovat lähinnä shoppailun sivujuonne, on ”ihan oikeiden” pop up -ravintoloiden täyttämä Brixton Village selkeästi paikka, jonne tullaan nauttimaan hyvästä ruoasta. Torstai-iltana sen ravintoloilla näytti menevän oikein hyvin, ja joihinkin joutui jopa jonottamaan.

Kuljettuamme hetken toinen toistaan houkuttelevampien ruokalistojen ohitse (hampurilaisia? nuudeleita? pizzaa? you name it, brixton village’s got it!) saavuimme varsinaisen kohteemme, Mama Lanin, eteen. Yksi vilkaisu lämpölamppujen alla istuneiden kanssaruokailijoiden lautasille ja tiesin, että tulisin tykkäämään paikasta. Pekingiläiseen katukeittiöön erikoistuneen ravintolan listalta löytyy vain kymmenen annosta, mutta jokainen niistä on aivan superherkullinen. Tai no, en voi puhua ihan jokaisesta, mutta testasimme kuitenkin n. 70 % listan antimista, hahaha.

Mitä lautasiltamme sitten löytyi? Merileväsalaattia, kasvispalloja ja neljää eri lajia dim sumia, kahta liha- ja kahta kasvistäytteellä. Pyrimme normaalisti välttämään lihansyöntiä, mutta olemme monesti joutuneet pettymään ravintoloiden kasvisruokatarjontaan. Täällä ei: Mama Lanissa juuri kasvisannokset olivat niitä kaikkein maukkaimpia, ja on ihana tietää, että täällä voi halutessaan herkutella myös puhtaalla omallatunnolla.

Herkullisen dim sum -illallisen päätteeksi T:llä oli minulle vielä yksi yllätys: jälkiruoka. ”Sä tunnistat sen paikan kyllä heti, kun sä näet sen”, poikaystäväni vihjasi, ja tämän lauseen kuultuani tiesin, että menisimme herkuttelemaan mun lempparijälkkärillä, italialaisella jätskillä. Ja niin menimmekin! Erään ruokakriitikon mukaan artisaanigelateria LABG tarjoaa parasta jäätelöä on this side of Florence, ja mun valitsema pannacotta + sitruunasorbettikombo oli täydellinen huipentuma ihanalle illalle.

Kuka muu tunnustautuu dim sumin ystäväksi? Mitä tykkäätte Brixtonista? Hyviä vinkkejä Brixton Villageen?

Mitä ehtii tehdä Brysselissä kymmenessä tunnissa? Tämä kysymys pyöri mielessäni herätessäni viikko sitten lauantaina frendini olohuoneesta Rue de Hautella. Olin viettänyt kaupungissa jo kolme yötä ja kaksi päivää, mutta ne olivat sujuneet pitkälti Sochi 2014 -seminaarin ja duunihaastattelun parissa. Olin tietysti lähtenyt aina pitkien seminaaripäivien päätteeksi kävelylle, ja iltavalaistu Bryssel oli minulle jo aika tuttu. Mutta miltä kaupunki näyttäisi päivänvalossa?

Ehkä vielä kauniimmalta kuin iltaisin, tulisin huomaamaan. Ennen mukulakivikatujen valtaamista otimme kuitenkin ystäväni kanssa suunnaksi viiden minuutin päässä kämpältä sijaitsevan Musée Fin-de-sièclen. Kyseessä on upouusi, vasta viime joulukuussa avajaisiaan viettänyt instituutio, joka keskittyy vuosien 1864-1914 taiteeseen. Kyseisen aikakauden tyyli on ainakin mun mielestä kaunista, kiehtovaa ja myös todella helposti lähestyttävää: pari tuntia taideteosten, sisustusesineiden ja arkkitehtuuriesittelyjen parissa sujui kuin siivillä, ja olisin itse voinut jäädä kiertelemään museon kauniita saleja vielä pidemmäksikin aikaa, jos kaverilleni ei olisi tullut niin kova nälkä, haha. Sisäänpääsy maksaa alle 26-vuotiaille vain 2 euroa (”oikeille aikuisille” 8e) ja joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona näyttelyyn pääsee tutustumaan ilmaiseksi.

Ystäväni lähti kotiin lounaalle, mutta itse halusin maksimoida sightseeing-aikani ja jatkoin kävelyä vanhaan keskustaan päin. Auringonsäteet paitsi lämmittivät mukavasti viikonloppureippailulle lähteneitä turisteja ja paikallisia (ja meitä oli paljon!), myös toivat kaupungin kauneuden esiin koko loistossaan. Kuljin aukiolta toiselle, pistäydyin kauniisssa keskiaikaisissa kirkoissa ja katselin suklaakauppojen näyteikkunoita. Monet myynnissä olleet makeiset näyttivät niin hienoilta, ettei niitä olisi edes raaskinut syödä. Ystäväni liityttyä takaisin seuraani kävimme hakemassa hänelle jälkiruokaa crepe-kioskilta (miesten ruokahalusta voi kyllä olla kateellinen :P) ja siirryimme puiston penkille nauttimaan iltapäiväauringosta. Pian olikin jo aika lähteä lentokentälle päin oikein tyytyväisenä edellisten kymmenen tunnin ohjelmaan.

Täältä Lontoosta pääsee tosiaan Brysseliin keskustaan Eurostarilla kahdessa tunnissa, ja se on siksi Pariisin tapaan aika suosittu päiväretkikohde. Itse tykkään yleensä viettää määränpäässä vähän pidemmän aikaa, mutta aina se ei ole mahdollista, ja oman kokemukseni perusteella voin suositella Belgian pääkaupunkia myös lyhyemmän retken kohteeksi.

Mitä te tekisitte kymmenellä tunnilla Brysselissä? Onko joku muu käynyt tsekkaamassa Musée Fin-de-sièclen?

Ja hei, jos teillä on mitään kommentteja Blogbookista – ruusuja, risuja, parannusehdotuksia – brig them on! Sivustoa kehitetään edelleen, joten lukijoiden mielipiteet ovat tässä vaiheessa ekstratärkeitä.

Pidemmittä puheitta: tervetuloa blogiini. Tällainen tervehdys saattaa tuntua vähän hassulta niistä, jotka tietävät, että Liza in London on ollut pystyssä jo reilut kaksi vuotta. Tervetulotoivotukset ovat kuitenkin enemmän kuin paikallaan niin vanhoille kuin uusillekin lukijoille, sillä tästä päivästä eteenpäin olen mukana Suomen uusimmassa blogiportaalissa, Blogbookissa.

Paikallaan lienee myös lyhyt esittely siitä, mitä Liza in London oikein pitää sisällään. Muutin Britteihin reilut kaksi vuotta sitten opintojen vuoksi, ja marraskuussa valmistuin maisteriksi lontoolaisesta yliopistosta. Tällä hetkellä olen duunissa paikallisessa kulttuurialan yrityksessä, mutta toivon pääseväni aloittamaan väitöskirjaopinnot ensi syksynä – fingers crossed :).

Blogissani kerron luonnollisesti paljon lontoolaisesta arjesta, ulkosuomalaisuudesta ja opiskelusta. Myös matkailu on yksi Liza in Londonin kantavista teemoista. Pakkaan matkalaukut melkein jokaisella lomalla, ja reissaan aika paljon myös opintojen ja duunini puolesta.Tänä vuonna olen ehtinyt Suomen ja Englannin lisäksi vierailla Lissabonissa ja Helsingissä, viime vuonna taas kävin mm. Venäjällä, Saksassa, Israelissa, Ranskassa ja Serbiassa. Ehdoton suosikkimatkakohteeni on Italia, ja viime kesänä vietin kaksi ihanaa viikkoa Napolia ja Palermoa kierrellen. Muistelen edelleen lämmöllä ja haikeudella myös parin vuoden takaista vaihto-opiskeluani kuvankauniissa Firenzessä.

 Välillä kirjoitan myös kantaaottavampia tekstejä, esimerkkinä tämä Naked Truth -postaus. Mielestäni interaktiivisuus on yksi bloggaamisen parhaita puolia – kliseistä? Kyllä. Mutta totta. :) – ja olen tosi iloinen siitä, että sanavalmiiden ja ystävällisten lukijoiden ansiosta kommenttiboksi on postauksilleni usein se piste i:n päällä. Toivon, että sama meno jatkuu Blogbookin puolella.

Tiedän, että lukijat eivät aina hypi tasajalkaa riemusta kuullessaan seuraamiensa blogien muutoista. Monesti on tapana vakuuttaa, että portaalin alle siirtyminen ei tule vaikuttamaan blogin sisältöön. Itse toivon kuitenkin, että muutto antaa mulle mahdollisuuden parantaa blogia entisestään niiin selkeämmän ulkomuodon kuin sisällönkin puolesta. Toivon, että viihdytte Liza in Londonin parissa, ja kommentit sekä parannusehdotukset ovat luonnollisesti enemmän kuin tervetulleita. Kommenttiboksin lisäksi mut saa kiinni myös sähköpostitse: lizainlondon@gmail.com.

Palataan pian ja TERVETULOA vielä kerran! :)