Tervehdys,

Loma vietetty ja sorvin ääreen takaisin. Muutama kuvauspäivä Beck-filmeihin tämän kevään aikana täällä Tukholmassa, jossa näitä alfabeetteja riiviin ja ordnungiin järjestelen.

Tukholma, toinen kotikaupunkini. Kaunis, yllättävä  ja kaikinpuolin mielenkiintoinen city, jonka  kummallisuuksiin kohdallani liittyvät mm.paikalliset maahanmuuttaja-taustaiset taksi-kuskit , joiden kanssa jostakin syystä ajaudun lähes poikkeuksetta hienoihin keskusteluihin. Yleensä keskustelu on alkanut taksissa soivan musiikin inspiroimana. Ollut hienoa tutustua monen erilaisen kulttuurin,  sekä perinteiseen että nykyiseen muzakkimaailmaan.  Matkustaa maailmaa ympäri takapenkillä istuen, erilaisten rytmien siivittämänä.

Niin tapahtui eilenkin matkalla lentokentältä keskustaan.  Taksissa pauhasi orientaali-tyyppinen mukaansa tempaava rytmi ja riffi. Kysyin mistä laulu kertoo?Auringosta, hän vastasi hymyillen. Ulkona paistoi keväinen aurinko ja siitäpä sitä aihetta jutustelun alkuun riittikin. Auringosta ja sen vaikutuksesta ihmiseen ja luontoon. Keskustelu soljui aasinsiltojen kautta alkuperäämme, hän oli kurdi, kuudenkymmenen hujakoilla, saapunut ruotsiin samoihin aikoihin kun minä muutin täältä pois parikymmentä vuotta sitten. Mielenkiintoista oli  huomata että olimme hyvin samanlaisin näkökulmin varustettuja, vaikka hänen motiivinsa ruotsiin tuloon oli hyvin erilainen kuin minulla. Hän oli saapunut kriisialueelta ja minä aikoinaan seikkailemaan.Taksissa istuvan Suomalaismamun ja Kurdimamun elämä ruotsissa oli pyörinyt aivan samojen perustarpeiden varassa,riippumatta kulttuurin tai vuosikymmenen nimestä ja numerosta.

Ruotsissa elämisen paras puoli oli hänen mukaansa rauha. Hän valaisi minulle kurdistanissa sukupolvia kestäneen sodan ja konfliktien taustaa, ja lisäsi vielä yrittävänsä olla mahdollisimman objektiivinen, sillä katkeruus on liian raskas taakka mukanaan kantaa.  Omasta elämästään kurdistanissa, rehentelemättä hän totesi vain että eläminen jatkuvassa sotatilassa, pelossa ja ahdistuksessa ei ole ihmisen luontainen olotila ja että tultuaan ruotsiin vei oman aikansa opetella luottamaan rauhaan.

Hän kyseli Suomen historiasta. Vastailin hänelle tietämykseni ja näkemykseni mukaan. Nykysuomea kuvailin sekä positiivisilla että negatiivisemmilla adjektiiveilla. Jälkimmäistä ilmaisin mm. huolestuneisuudella kaikenlaisten kieltojen ja kummallisten direktiivi-säädösten vahvalla ilmaantumisella arkielämään nykypäivän suomessa, niitähän toki täällä ruotsissakin riittää. Ongelmiin tartutaan ytimeen pureutumisen sijaan  siivoamalla tulehduksen oireet poisa näkyviltä. Ajauduimme miettimään minkälainen yhteiskunta-muoto olisi sitten sellainen johon kaikki olisivat tyytyväisiä ja voisivat tuntea itsensä vapaasti hengittäviksi. Siinäpä riemua ja mustaa huumoria visioidessa riitti. Tyrannia ja diktatuuri ei toimi, kapitalismin ja kommunismin tulokset kaikkien tiedossa, demokratiassakin aina osapuoli joka joutuu tappion nielemään. Nykyiset ” hyvinvointiyhteiskunnatkin” ovat hyvinvointia siinä elävän näkökulmasta riippuen, eli mitäpä tilalle, vai tarvitaanko ylipäänsä mitään. Päädyimme siihen tulokseen että minkäänlainen nykyinen tai entinen, rakennettu ja suunniteltu yhteiskuntamalli ei yksinkertaisesti sovi ihmiselle, sillä nehän perustuvat järjelle ja logiikalle. Sydämen ääni on jätetty täysin rakennelmien ulkopuolelle.   Mikäli ihminen opettelee kuntelemaan enemmän sydämensä ääntä niin ehkäpä se todellisempi minä sieltä pikkuhiljaa löytyisi, ja ja jos vielä oppisimme elämään sen mukaan niin varmasti sen vaikutus ympäröivään maailmaan olisi positiivinen ja tuhoamisen sijaan rakentavampi. Niin ainakin halusimme uskoa saapuessamme ensimmäisiin liikennevaloihin norrtullissa.

Ongelmaksihan muodostuu tietysti se että sydäntä ei voi valjastaa kvartaali-aikatauluihin, sillä kun ei ole kiire mihinkään, mutta ehkäpä hetken hidastus ilman voittojen maksimointia tekisi itse kullekin hyvää. Näköala saattaisi avautua laajemmaksi ja valinnan vapaudelle jäisi enemmän tilaa. Eikö siitä ole juuri kysymys, vapaudesta valita sekä oikeudesta olla oma itsensä.

Saavuttuamme ruuhkaisen tukolman läpi hotellin eteen, polttelimme tupakat ja naureskellen päätimme olla rakentamatta utopiayhtesikunnastamme minkäänlaista manifestia tai oppia, sillä vallankumouksemme söisi omat lapsensa jo ennen sen alkua. Maailmaa tuskin pystyisimme pelastamaan, mutta omaan ympäristöön sydämellään pystyy vaikuttamaan. Kannattaa sille mahdollisuus ainakin antaa.

Emmehän me utopiassamme uutta keksineet. Valinnan- mielipiteen vapaus, oikeus olla rehellisesti oma itsensä ja pyrkiä sitä kautta kunnioittamaan muiden elämää sellaisena kuin he sen näkevät?Jonkunlainen tuon tyyppinen julistushan siitä on joskus kirjoitettu. Täytyypä kaivaa se esille ja allekirjoittaa itsekin..

Hotelliin sisäänkirjautuessani ymmärsin yllättäin miksi aiemmin päivällä otin alla olevan kuvan Helsinki-Vantaan lentokentällä. Päivän teema oli selvinnyt. Vapaus, vapaaehtoisuus, valinnanvapaus. Hmm,seuraavaksi valitsemaan ravintola jonne syömään..

Waloa ja Woimaa!!!

Tervehdys sinulle nainen, mies, tyttö,poika, rotuun, uskontoon, yhteiskunta-statukseen, autonväriin, aurinkokuntaan..tai oikeastaan ihan mihin tahansa katsomatta.

Näiden rivien myötä on blogineitsyyteni mennyttä. Kaikkea uutta pitää / pitääkö? kokeilla ja mielenkiinnolla jään itsekin odottamaan minkälaisen muotoon  tämä blogi ajan kuluessa muokkautuu, mutta tämän ensimmäisen postauksen pidän ytimekään lyhyenä. Olen nimittäin lomalla ja päättänyt että sen aikana en tee töitä minkäänlaisia. Nautiskelen hävyttömästi hetkestä ja kiireettömyydestä. Maaliskuun toisella viikolla palailen maisemiin ja rupean tutkimaan blogimaailman vielä tuntemattomia maisemia..

Viisautta kaikille..

Waloa ja Woimaa!!!